VI. Skookum vihdoin suostuu Rolfiin.

Rolf luuli, että Mikko piankin saisi tietää hänen piilopaikkansa ja muutaman päivän päästä tulisi poliisin kanssa vaatimaan takaisin karannutta holhottiaan. Mutta kokonainen viikko kului ja Kuonab, Myanoksessa käydessään, oli kuullut ensiksikin, että Rolfin oli nähty kulkevan Dumplingin lammen tietä pohjoista kohti ja että hänen arveltiin nyt olevan Reddingissä; toiseksi, että Mikko Kittering oli tyrmässä syytettynä hevosen varkaudesta ja että hän varmaan saisi pitkän rangaistuksen; kolmanneksi, että hänen vaimonsa oli palannut Norwalkiin sukulaistensa luo ja että talossa oli vierasta väkeä.

Kaikki muut ovet olivat nyt suljetut, ja joka kuluva päivä osotti yhä selvemmin, että Rolf ja Kuonab jäisivät yhteen. Kuka poika ei olisi siitä ajatuksesta riemastunut? Täällä oli vapaus raa'asta sorrosta, joka uhkasi musertaa hänen nuoren elämänsä, täällä toteutumassa metsäelämän ihanne, saamassa tyydytystä kaikki ne metsämiehen vaistot, jotka vuosikausia olivat hänen sydämessään kyteneet ja tuosta ainokaisesta repaleisesta "Robinpoika Crusoesta" saaneet ravintoa. Se hyppäys oli hyppäys, mutta niinkuin kotkan, joka kahleistaan vapautettuna vuoriston kalliolta syöksyy vuoriston tuulen kannettavaksi.

Tuon onnenkohtaloisen pesukarhunajo-päivän muisto oli jäljestäpäin syvä ja pysyvä. Ei koskaan hän tuntenut pesukarhun hajua sen palaamatta; niistä monista pahoista seikoista huolimatta se oli ilon haju.

"Minne menette, Kuonab?" hän eräänä aamuna kysyi, nähdessään intianin nousevan päivän koittaessa ja runorumpuaan tulen edessä lämmiteltyään lähtevän ulos se mukanaan. Kuonab osotti kallionkärkeä, ja ensi kerran kuuli Rolf nyt päivännousun laulun. Myöhemmin hän kuuli intianin laulavan "hyvän metsästyksen runon" ja toisen runon, "kun hänen sydämensä oli paha." Ne olivat rukouksia tai ylistyksiä Suurelle hengelle eli Suurelle isälle, ja Rolf siitä sai miehestä punaisesta aivan uuden käsityksen ja joutui itse mielestään hämmästyttävään valoon. Tässä intiani, jota kaikki pitivät auttamattomana pakanana, rukoili Jumalalta johtoa joka elämän askeleellaan, jota vastoin hän, jota pidettiin kristittynä, ei ollut moneen kuukauteen säännöllisesti rukoillut, — olipa vähällä unhottaa senkin, millä tavalla.

Mutta yksi uskonnollinen tapa kuitenkin oli, jota Rolf ei milloinkaan unohtanut — se oli sapatin pyhittäminen, ja sinä päivänä hän joka viikko kuinka sopi rukoili lyhyen, äitinsä opettaman rukouksen. Hän karttoi semmoisina hetkinä seuraa eikä semmoisista hommista mitään puhunut. Jota vastoin Kuonab ei hartauden harjotuksiaan salannut, sen enempää kuin niitä julistikaan, ja vasta monen sunnuntain kuluttua Kuonab huomautti:

"Tuleeko sinun Jumalasi vain yhtenä viikon päivänä? Hiipiikö hän sisään pimeän tultua? Miksi hän häpeää, koska sinä vain kuiskaat hänelle? Minun on täällä alati. Voin aina tavata hänet laulullani; joka päivä on minun sunnuntaini."

Hänen äskeisen elämänsä pahat muistot himmenivät nopeaan ja uuden ilot karttuivat. Rolf pian huomasi, että vaikka voidaankin puhua karkaistusta metsäläisestä, niin ei kukaan intiani etsi rasituksia. Hän tekee, mitä suinkin taitaa, jotta elämä olisi hauskaa, eikä hän ole mistään tarkempi kuin vuoteensa mukavuudesta. Kesti-isäntänsä johdolla Rolf toisena päivänä alkoi rakentaa itselleen omaa vuodetta. Leikattiin kaksi kankea, kumpikin neljää tuumaa vahva ja kolmea jalkaa pitkä. Kankien päihin tehtiin lovet ja loviin sovitettiin kuutta jalkaa pitkät vankat salot. Sitten leikattiin noin seitsemänkymmentäviisi suoraa pajukeppiä, joista pajunkuorella punottiin kolmea jalkaa leveä ja kuutta jalkaa pitkä sälematto. Kun tämä oli salkoihin kiinnitetty, oli jousipatja valmis. Sille levitettiin pari peittoa ja niin oli Rolfilla erinomaisen mukava, kuiva ja lämmin vuode, joka oli maasta koholla. Paitsi tavallista peitettä oli kummassakin vuoteessa tiivis kastepeite, joka suojeli täydelleen, vaikka ulkona myrsky olisi kuinka raivonnut. Metsän puhtaassa raikkaassa yöilmassa nukkuminen, sen hengittäminen ei ollut vähääkään rasittavaa, vaan se oli uusi nautinto.

"Ruohokuu" — huhtikuu — oli mennyt ja "laulukuu" pikkulintulaumoineen oli kasvamassa, ja yksi Rolfin aikaisia huomioita oli, että monet niistä mieluummin laulavat yöllä. Yhä ja yhä kantoi lauluvarpusen[5] tuttu ääni Asamukin tummalta rannalta, taikka liversi kenttävarpunen, toisinaan korea "aunakeu'kin" ketripuun latvasta, sepelpyy pyristeli ylämetsässä, ja öisin "mukkavis", sävelikäs kehrääjälintu, uupumatta lauloi, ja lukemattomat pienet sammakot, "kevätvikisijät", ääntelivät, ja ilmasta kuului omituista liverrykseen päättyvää "piint, piint", jonka Kuonab ilmotti suolinnun lemmensoitoksi — linnun, jolla oli viuhkapyrstö ja pitkä pehmeä nokka, ynnä silmät kuin kauriilla.

"Heinäkurppaako tarkotatte?"

"Ugh, sehän se nimi on. Me sanomme sitä 'pahdashkaanjaksi'."

Kuun kadotessa tuli uusia laulajia, mukana montakin satakieltä. Niityn reunasta matalasta pensaasta kuului täyden kuun aikana keltarintarastaan suloista, vaikka hajanaista soittelua. Tuon tuostakin metsässä kajahti hurja säveltulva, joka näytti tulevan tähdistä. Rolf tunsi omituisen värähdyksen sydämessään sitä kuunnellessaan ja kurkussa nieletystä.

"Mikä se on, Kuonab?"

Intiaani pudisti päätään. Vasta kun se oli päättynyt, hän sanoi: "Se on jonkun salalaulua, en ole häntä koskaan nähnyt."

Kului pitkä aika äänettömyydessä. Poika sitten alkoi: "Ei täällä ole nykyisin enää kunnollisia metsästysmaita, Kuonab. Miks'et lähde pohjan puolen metsiin, siellä on riistaa vaikka kuinka paljon?"

Intiaani lyhyeen pudisti päätään ja sanoi sitten, ikäänkuin enemmät puheet katkaistakseen: "Ota kastepeittosi, tuuli on meressä tänä yönä."

Hän vaikeni. Kumpikin katsoi jonkun aikaa tuleen. Sitten Rolf tunsi jotain kosteata ja kylmää pistettävän kouraansa. Se oli Skookumin kuono. Vihdoinkin oli pikku koira päättänyt ruveta valkoisen pojan ystäväksi.