LII. Annetten uusi puku.

Syvät tunteet eivät itsessään paljoa paina; mutta jos ne toimella tyynnytät, niin sanon sinua mieheksi; mutta jos itkemällä, niin kivisydän olisi sinulle parempi — sano' Si Sylvanne.

"Kuonab, minä menen ja ammun hänelle pyyn."

"Ugh, hyvä."

Rolf siis läksi. Hetken hän oli taipuvainen suostumaan Skookumin rukoukseen päästä mukaan, mutta sitten hänen mieleensä juolahti toinen ja parempi tuuma. Skookum luultavasti löytäisi jonkun emälinnun, jota ei kenenkään pidä ampua kesäkuussa; uroslinnun taas hän itse löytäisi yksinkertaisella tavalla: kuuntelemalla. Ilta oli tyyni ja ennenkuin Rolf oli puolta mailiakaan astunut, niin hän kuuli etäistä sepelpyyn päristystä: "Thumpp, thumpp, thumpp, thumpp — rrrrrrr". Hän astui nopeaan ja varovasti sinne päin ja pysähtyi sitten kuuntelemaan uutta päristystä. Kun sitä piti odottaa, niin hän polvistui sammaleisen kaatuneen lahopuun viereen ja löi sitä kädellään, matkiakseen metsäkanan "thumppia" ja pärinää. Ja paikalla tuli vastaus.

"Thumpp — thumpp — thumpp, thumpp rrrrrrr" sotaisen uhmaavana ja kiihkoisesti, ja lähemmä hiipiessään Rolf huomasi soittelijan, joka mahtipontisena patsasteli edes takaisin kaatuneen puun rungolla, viidenkymmenen askeleen päässä. Hän tähtäsi vakaasti, ei kuitenkaan päähän, kun pyssy oli outo ja matka siksi pitkä, vaan ruumiiseen. Pyssyn paukahtaessa lintu kaatui kuolleena ja Rolfin rinnassa hytkähti pieni ilon hurmahdus, jonka hän luuli tulevan pienen potilaan muistelemisesta, mutta jonka tarkempi erittely varmaankin olisi osottanut yhtä suuressa määrin johtuvan hänen oman taitonsa ja äsken ostamansa pyssyn tuottamasta ylpeydestä.

Yö oli tulossa kun hän palasi takaisin, ja hollantilainen isäntä ja emäntä näyttivät olevan jostain kiihkoissaan. "Tuo indiani sanos, ettei Annettea tuodakka yäks huaneesse. Pitääks hänen nukut ulkkon, — niink koera — niink niggeri — niink kerjälääse? Jah, se paha, eiks olkki?" Ja ukko Hendrik parka oli kovin huolestunut ja ihmeissään.

"Hendrik, luuletteko te, että Jumala antaa huonompaa ilmaa yöllä kuin päivällä?"

"Ah, tiäränks mnää?"

"Noh, näettehän te, että Kuonab tietää mitä tekee."

"Jah."

"No hyvä, antakaa hänen tehdä. Hän taikka minä makaamme lapsen luona; ei hänellä ole mitään hätää." Ja Rolf ajatteli, mitä katalaa hän pirtissä oli nähnyt vuoteissa ryömivän.

Rolf luotti paljonkin intianin rohtotaitoon, mutta vielä enemmän hän luotti oman äitinsä neuvoon. Hän oli päättänyt antaa Annettelle kininin, mutta oli kuitenkin kahden vaiheilla, saattoiko hän asiaan sekaantua. Vihdoin hän sanoi: "Nyt on jo kylläksi viileätä; minä asetan nämä ohuet uutimet hänen vuoteensa ympärille."

"Ugh, hyvä!" mutta punainen mies jäi siihen istumaan, hänen niitä asetellessaankin.

"Ei sinun tarvitse enää olla täällä, kyllä minä jään vartijaksi, Kuonab."

"Annan pian enemmän rohtoa," vastasi intiani, saattaen Rolfin uuteen pulaan. Hän siis muutti juontaan. "Etkö tahtoisi ottaa tätä pyytä ja keittää siitä liemiruokaa. Minä olen käsilläni pidellyt myrkyllistä köynnöstä, enkä uskalla siihen koskea."

"Jahaa, mut se onki mnuun tehtäväni. Antakaa se mnuull vaan." Ja lihava äiti laski kiireisesti nuorimman lapsensa kätkyeeseen ja alkoi touhuten ryhtyä keittopuuhiin.

"Taaskin tuli tenä", ajatteli Rolf, mutta jenkkiläisäly keksi keinon. Hän tunnusteli toisella kädellään maljaa, jossa oli käärmeenjuuri-teetä. Se oli haaleata. "Annatko sinä sen kuumana vaiko kylmänä, Kuonab?"

"Kuumana."

"Minä vien sen sisälle ja lämmitän." Hän teki niin ja ajatteli mennessään: "Kun Kuonab ei salli minun antaa kuorta, niin antakoon itse." Hämärässä keittiössä hänen oli helppo kaataa teehen kenenkään huomaamatta kininimehua. Sitten hän lämmitti teen ja vei sen ulos, jonka jälkeen Kuonab itse antoi sen sairaalle lapselle.

Makuuajan lähestyessä sairas, kuullessaan intianin lupaavan nukkua hänen luonaan, sanoi heikolla äänellä: "Äiti, äiti", ja kuiskasi äitinsä korvaan: "Minä tahdon Rolfin."

Rolf levitti peittonsa lapsen vuoteen viereen ja nukkui kevyttä unta. Kerran tai kahdesti hän nousi Annettea katsomaan. Tämä unessaan liikahti, mutta ei kuitenkaan herännyt. Rolf katsoi, että sääskiharso oli paikallaan, ja nukkui sitten aamuun asti.

Lapsi oli aamulla kieltämättä paljoa parempi. Ensimäinen hyvä oire oli, että ruoka rupesi paremmin maittamaan, ja sepelpyy sai täyttää luomisensa tarkotuksen. Käärmejuuri ja kinini tehosivat jalosti, ja lapsi parani siitä pitäen nopeaan. Äiti luonnollisesti halusi saada lapsensa takaisin huoneeseen. Se oli selvää, että hänen täytyi pikapuoliin muuttaa. Sitä pidettiin välttämättömänä pahana, että noita ruskeita iljetyksiä aina piti olla vuoteessa.

Mutta Rolf ajatteli toisin. Hän tiesi, mitä hänen äitinsä olisi ajatellut ja tehnyt. Siitä seurasi uusi matka Warreniin ja hän toi sieltä väkevästi löyhkäävää öljyä, jota niihin aikoihin sanottiin "maaöljyksi", — se oli raakaa petrolia. Kun sitä oli valettu kaikkiin sängyn rakoihin ja seinänrakoihinkin vuoteen ääressä, niin se suuressa määrin vähensi, melkeinpä hävitti sen "ruton, joka pimeässä kulkee".

Kuonab sillä välin oli kelpo vastaanoton hyvitykseksi tehnyt ahkerasti maatyötä. Mutta kun viikko oli kulunut, niin hän alkoi osottaa levottomuuden oireita. "Meillä on rahoja kylliksi, Nibowaka, miksi viivymme?"

Rolf paraillaan nosti kaivosta sangolla vettä. Hän laski sangon kaivon partaalle, katsoi kaivoon ja sanoi hitaasti: "Enpä tiedä". Mutta jos oikeata syytä olisi etsitty, niin se olisi ollut se, että tämä oli ainoa kotoinen piiri, minkä hän tunsi. Heimotunne häntä pidätti, ja pian huomattiin, että juuri sama tunne se yllytti Kuonabia matkaan.

"Minä olen kuullut", sanoi intiani, "että heimoani vielä asuu Canadassa, Rouse Pointin takana. Tahtoisin käydä heitä katsomassa. Punakuussa (elokuussa) tulen takaisin".

He siis vuokrasivat pienen kanuun, ja eräänä kirkkaana aamuna Kuonab lähti sillä taipaleelle, Skookum keulassa; lähti melomaan lähes 120 mailin matkaa George-järven ja Champlain-järven tyyntä pintaa. Kanuu loittoni mustaksi pisteeksi järven pinnalla; häipyi hitaasti näkymättömiin, kunnes näkyi vain välähtelevä mela, ja vihdoin sekin katosi niemen taa.

Seuraavana päivänä Rolf harmitteli, kun oli päästänyt Kuonabin yksin lähtemään, sillä kävikin ilmi, ettei Van Trumper vielä kuukauteen tarvinnut apua. Se on, hänellä ei ollut varoja maksaa palkkaa, ja vaikka Rolfin hyvin kannatti jäädä muutamaksi päiväksi ja tehdä työtä ruokansa edestä, niin ei semmoinen järjestys olisi ajan pitkään ollut kummallekaan tyydyttävä.

Mutta yksi asia hänen oli tehtävä, ennenkuin lähti: hänen täytyi viedä Annette uutta pukukangastaan valitsemaan. Tyttö oli nyt aivan terve, ja eräänä aamuna he siis, Annette ja Rolf, istuivat kanuuhun. Ei isä eikä äitikään voinut lähteä kotoa. Heillä tosin oli pahat aavistuksensa, mutta mitä saattoivat he tehdä? Tyttö oli raikas ja onnellinen, täynnään lapsellista iloa, joka on sille iälle ominaista, ja oli ensi kerran eläissään moisella tärkeällä matkalla.

Mutta hänen kasvoissaan oli jotain muutakin kuin vain lapsellista iloa, joku kokeneempi olisi sen paikalla huomannut, mutta Rolf ei huomannut mitään. Tyttö pyrki aina punastumaan nauraessaan ja teki pientä kiusaa "isolle veikolleen", sortaen häntä kaikenlaisissa pikku asioissa.

"Nyt sinun pitää kertoa minulle enemmän 'Robinpoika Crusoesta'", alkoi tyttö heti kun olivat kanuussa, ja Rolf alkoi kertoa tuota vanhaa tarinaa, jota vilkkaalla mielenkiinnolla kuunneltiin, vaikka George-järven maanviljelysolojen mukaan sitä arvosteltiin. "Missä hänen vaimonsa oli?" "Kuinka hänellä saattoi olla talo, eikä kanoja?" "Kuivatut viinimarjat varmaan ovatkin hyviä, mutta minun mielestäni porsas olisi parempi kuin vuohi" j.n.e.

Rolf tietysti piti Robinpoika Crusoen puolta, mutta hän vähän nolostui, kun tyttö sanoi Kuonabia hänen "Perjantaikseen".

Länsirannalla heidän piti pyytää rouva Callania tulemaan mukaan kauppiaalla käymään, ja joka tapauksessa heidän piti lainata hevonen ja rattaat. Rouva Callan ei kuitenkaan joutunut sen enempää kuin rattaatkaan, mutta hevosen he saivat mielihyvällä. Annette sai siis istua hevosen selkään loimimytyn päälle, ja kaiken matkaa hän jutteli ja liverteli, Rolfin vieressä kulkien ja kuunnellen vakavana ja miehevänä niinkuin paljon vanhempi veli. Siten he kulkivat viiden mailin taipaleen ja saapuivat Warrenin puodille. Hermostuneena ja kiihkoissaan, säkenöivin silmin Annette laski tiskille näädännahkansa, sai viisi dollaria ja ryhtyi sitten kamalan vaikeaan tehtäväänsä, ensimäistä oikeata ehta painettua kaliko-pukukangastaan valitsemaan; ja Rolf huomasi, että se ilo, minkä uusi pyssy oli hänelle tuottanut, oli sangen vähäistä verrattuna siihen käänteen tekevään sielua täyttävään, elämää perustavaan, sanomattomaan luonnonmullistuksen kaltaiseen autuuteen, mitä pieni tyttö tuntee, kun hän saa ensi kerran vapaasti ja mielensä mukaan valita painettua kalikoota pukukankaakseen.

"Kaunistako?" Miten voisi paljailla sanoilla kuvailla sitä keltaisen pilkutuksen runsautta kirkkaalla sinisellä pohjalla ja niitä viheriäisiä ja tulipunaisia unikkoja, joita oli noin ja näin, miten sattui, pilkkujen seassa. Ei, teidän olisi pitänyt nähdä Annetten puku, muutoin te ette voi odottaakaan saavanne vastaavaa hermosykäystä. Ja kun huomattiin, että vielä jäi riittävästi rahaa tulipunaisen pumpuliparasollin ostamiseksi tämän ihanuuden lisäksi, niin puodissa kaikilla kasvoilla hohti hyväntahtoinen ilo ja kauppias, hetken tunteitten valtaamana, antoi vielä kaupanpäällisiksi kiiltävät messinkinapit.

Warren piti ruokalaakin, — sana oli pieni kepponen, joka vapautti hänet rasittavasta vieraanvaraisuudesta. Siinä vakaassa mielessä, että kaiken piti tapahtua parhaaseen laatuun, vei Rolf Annetten kerallaan ruokalan pöytään. Tyttö tosin arastellen katseli pöytäliinan ja valkoisten posliiniastiain upeutta, mutta kaikki olivat ystävällisiä.

Puhellen vieraan kanssa, joka istui vastapäätä, ja ilmeisestikin jatkaen samaa asiaa, josta he olivat keskustelleet, sanoi Warren:

"Niin, tahtoisin tällä viikolla lähettää koko määrän alas Albanyyn, kun saisin toisen kanuumiehen".

Rolf paikalla heristi korvansa ja sanoi väliin: "Paljonko te maksatte palkkaa?"

"Viisikolmatta dollaria ja ruuan."

"Kelpaisinkohan minä?"

"Well," sanoi Warren, ikäänkuin asiaa ajatellen: "Mikä ettei? Voisitko lähteä jo huomenna?"

"Kyllä, mutta vain yhdeksi kuukaudeksi."

"No hyvä, asia on sovittu."

Ja siten Rolf astui askeleen, joka vaikutti hänen koko elämäänsä.

Mutta Annette kuiskaili iloisena ja kiihkoissaan: "Saanko vähän tuota ja tuota?" osottaen kaikkia näkemiään outoja ruokia, ja hänelle annettiin kaikkia.

Puolenpäivän jälkeen he lähtivät paluumatkalle, Annette pitäen kovasti kiinni aarteistaan ja laverrellen väsymättä, Rolf astellen vieressä, syvissä ajatuksissa, vastaten hänen lapsellisiin kysymyksiinsä, mutta alakuloisena siitä, kun piti huomenna lähteä. Hän havahtui vihdoin, kun kuuli ylhäältä raapivaa ääntä, ja samalla terävän moitteen: "Rolf, sinä revit uuden parasollini, ellet taluta hevosta paremmin".

Kello kahden aikaan he olivat Callanissa. Tunnissa he soutivat järven poikki ja Annette, ilosta heleänä, pääsi näyttelemään aarteitaan omaistensa ihmeteltäviksi ja kadehdittaviksi.

Puvun valmistaminen oli niihin aikoihin yksinkertainen asia ja Martta lupasi: "Niin ain, kyll mnää vaa sen neulon jonnain päevän kon on joutlast aikka". Annette sillä välin syvin, sielua tyydyttävin siemauksin katseli sitä kellan, punan, viheriän ja sinisen loistoa, johon puettuna hänen pian piti julkisesti esiintyä. Ja kun makuuaika tuli, niin hän pitäen vaatekangasta sylissään ja punainen parasolli viritettynä pään yli, vaipui uneen vallan uupuneena, mutta sanomattoman onnellisena.