XLIX. Rolf eksyksissä.

Jokainen, joka on elellyt suurilla saloilla, on joskus eksynytkin. Niin, eksyipä joskus itse Daniel Boonekin.[20] Päättyykö se huvittavaan seikkailuun, vaiko kamalaan surunäytelmään, se riippuu kokonaan siitä, miksi asianomainen asian ottaa. Tämä se tosiaan on erämiehen ja partioretkeläisen suuri koe, hänen tiedonnäytteensä, hänen jäsenvoimansa ja varsinkin hänen rohkeutensa koettelu; ja samoin kuin kaikki ylimmät kokeet, tämäkin tulee ilman varotusta.

Metsäkyyhkyjen ihmeteltävät laumat olivat saapuneet. Toukokuussa niitä oli muutamina päivinä miljoonittain. Ne parveilivat maanpinnalla kauas ulottuvina karjoina, kävellen, nokkien, syöden, takimaiset aina lentäen parven yli eturintamaan. Se ravinto, jota ne nyt niin ahnaasti hakivat, oli punajalavan siementä, pienoisia pähkylöitä, joita sateli maahan siivillään liidellen kuten leveälierisiä hattuja. Ja kun lauma jotain pelästyen nousi lentoon, niin syntyi siitä jymy kuin merenrannan myrskyssä.

Kyyhkysiä näytti olevan runsaimmin alavalla maalla järven kaakkoispuolella, sillä siellä tietysti, matalalla maalla, kasvoi runsaimmin jalaviakin. Rolf siis otti jousensa ja nuolensa, meloi järven poikki kanuulla ja lähti hyvässä luottamuksessa kopauttamaan kyyhkysiä tusinan pari paistikkaiksi.

On kerrassaan ihmeellistä, kuinka hyvin riistaeläimet osaavat arvata aseemme kantavuuden ja sen mukaan pysyä turvallisen matkan päässä. Ja ihmeellistä on, kuinka monasti saa ampua nuolensa kyyhkyparveen, saamatta ainoatakaan. Rolf käveli ja käveli, näkyvissä alati pitkät harhailevat parvet, milloin ilmassa milloin maassa, mutta harvoin jousen kantomatkan päässä. Monta monituista kertaa hän ampui umpimähkään etäiseen joukkoon, mutta ei saanut pariin tuntiin ainoatakaan. Viimein osui, kyyhkynen putosi, mutta se nousi lentoon hänen paikalle juostessaan ja lensi kymmenisen askelta, uudelleen pudotakseen. Taas hän hyökkäili sen perään, mutta se lentää lepatti tavottamattomiin ja puolisen tuntia sillä tavalla vei häntä perässään hengästyttävässä kilpajuoksussa, kunnes hän viimein pysähtyi, ampui koko taidollaan ja tappoi sen nuolella.

Nyt ihmeellinen valittaminen ja rääkyminen, joka kuului metsästä kaukaa edestä päin, kiinnitti hänen huomiotaan. Hän hiipi ja ryömi monet minutit, ennenkun hän huomasi, niinkuin hänen olisi pitänyt paikalla arvata, että ne olivat sininärhin kujeita.

Viimein hän tuli notkoon, jossa oli lähde, ja laskien jousensa ja nuolensa kuivuneen puun tyvelle, hän meni juomaan.

Ylös noustessaan hän huomasi edessään pari valkohäntähirveä, emän ja vuoden vanhan lihavan pienen sarvaan. Ne töllistelivät häntä, vähääkään pelkäämättä. Päättäen pistää vasikankin pussiinsa palasi Rolf hiljaa hakemaan joustaan ja nuoliaan.

Hirvet eivät olleet juuri ampumamatkan päässä enää, mutta näyttivät uteliain mielenkiinnoin pitävän metsämiestä silmällä. Kerran, hänen seisoessaan alallaan pitkän aikaa, ne kävelivät pari kolme askeletta lähemmäksi; mutta aina hänen lähestyessään ne taas juoksivat loitommalle.

Hirven ampuminen nuolella on jo hyvä näyte metsämiehen taidosta, ja Rolf kovasti halusi näyttää, että hän siihen pystyi; hän sen vuoksi lähentelemistään lähenteli, yrittäen jos jollain tavalla, ja kaiken aikaa näki edessään menestyksen, joka sitä myöten pakeni.

Hirvet sitten kävivät levottomammiksi ja juoksivat pois, kun hän saapui toiseen laaksoon, jossa kiehui kyyhkysiä.

Hänen alkoi olla nälkä, hän siis kyni saamansa kyyhkyn, teki tulen piillä ja teräksellä, jotka hänellä oli alati matkassa, paahtoi sitten kyyhkysen huolellisesti vartaassa ja syötyään oli taas kunnossa matkaa jatkaakseen.

Päivä oli pilvessä, auringosta ei ollut tietoa; mutta hän arvasi, että jo oli myöhä, ja kääntyi kotiin päin.

Se seutu, jossa hän kulki, oli aivan vierasta, ja tietymätöntä oli, millä puolella aurinko kaarsi rataansa; mutta hän tiesi yleisen matkan suunnan ja käveli nopeaan sitä paikkaa kohti, johon hän oli kanuun jättänyt.

Kaksi tuntia astuttuaan hän kummastui sitä, kun järveä ei alkanutkaan näkyä puitten välistä, ja kiirehti sen vuoksi kulkuaan.

Kolme tuntia sai kuluneeksi, eikä vaan näkynyt vettä.

Hän alkoi luulla lähteneensä liian kauas pohjoiseen, muutti sen vuoksi suuntaa ja samosi edelleen, vähän väliä juostenkin joukkoon. Mutta sai taas kuluneeksi tunti, eikä järveä vaan näkynyt.

Rolf silloin tiesi, että hän oli eksynyt laduiltaan. Hän kiipesi puuhun ja näki seutua vähän laajemmalta. Oikealla kädellä oli pieni mäki. Hän lähti sille kiipeämään. Oli kuljettava erään notkon poikki. Hän tunsi siinä kaksi valtavaa niinipuuta, ja se rauhotti häntä. Vähän etäämpää hän tapasi lähteen, merkillisesti sen lähteen näköisen, jonka luota hän oli muutama tunti aikaisemmin lähtenyt. Kyykistyessään juomaan hän keksi hirvenjäljet ja sitten ihmisenkin jäljet. Hän tutki niitä. Varmaan ne olivat hänen omat jälkensä, vaikka ne nyt näyttivät olevan eteläpuolella, eivätkä pohjoispuolella, niinkuin olisi pitänyt. Hän tähyili tasaharmaata taivasta, toivoen auringosta merkkiä, mutta siitä ei saanut mitään vihiä. Hän polki nopeaan mäkeä kohti, joka lupaili näköalaa. Hän kulki yhä kiireemmin ja kiireemmin: puolen tunnin kuluttua metsä vähän harveni, sitten alkoi laskea. Hän riensi alaspäin, ja notkon pohjalle päästyään huomasi hän seisovansa saman tutun lähteen partaalla, vaikka pohjoinen oli taas vaihtunut.

Hän oli pökerryksissään tästä kolauksien sarjasta. Hän käsitti nyt, että hän oli eksynyt erämaahan; oli kulkenut kehää.

Lähde kierti ympäri; milloin näytti olevan pohjoisessa; milloin etelässä. Hänen ensi päähänpistonsa oli hurjasti hyökätä luodetta kohti, sinne missä hän luuli luoteen olevan. Hän katsoi puista johtoa; sammalta pitäisi olla vahvemmalta pohjoisella puolella. Ja niin sitä olisikin, jos kaikki puut olisivat aivan suoria ja pohjoiselle yhtä alttiina. Mutta ah! Tuskin on ainoatakaan semmoista. Kaikki ne ovat kallellaan puolelle tai toiselle, ja sammalesta hän olisi voinut todistaa vaikka minkä suunnan pohjoiseksi. Hän katsoi hemlokin latvakasvaimia. Niiden muka aina pitäisi osottaa itää kohti, semmoinen on perimätieto. Mutta nyt olivat ne keskenään aivan eri mieltä siitä, mikä oli itä.

Rolf alkoi tuskastua yhä enemmän ja enemmän. Hän oli rohkea poika, mutta julma pelko hiipi hänen mieleensä, kun hän alkoi käsittää olevansa niin kaukana mökiltä, ettei ääni mitenkään kantaisi; maassa oli liian paljon lehtiä, jotta hänen jälkiään voisi seurata; avutta hän ei näyttänyt pääsevän erilleen tuosta kovan onnen lähteestä. Hänen päätään alkoi huimata, kun hän äkkiä muisti pienen neuvon, jonka oli jo monta aikaa sitten kuullut opettajaltaan: "Ei pidä säikähtää, kun eksyy. Nälkä ei tapa eksynyttä, eikä kylmäkään, vaan pelko. Ei pidä pelätä, niin kaikki vielä selviää hyvin."

Hän ei siis lähtenytkään juoksemaan, vaan istui miettimään.

Hetken Rolf istui epätoivoon vaipuneena.

"Tuota noin", hän sanoi, "minä kuljin kanuusta kaiken päivää suoraan kaakkoa kohti." Sitten hän pysähtyi; hän muisti taas, ja se oli uusi kolaus, ettei hän ollut nähnyt aurinkoa koko päivänä. Oliko hän tosiaan kulkenut kaakkoa kohti? Se oli mieltä murtava epäilys, ajatus, joka olisi voinut monen miehen kokonaan sekottaa, mutta Rolf sanoi taas itselleen: "Olipa miten tahansa; ei pidä säikähtää, niin kaikki selviää. Huomenna kirkastuu taivas."

Hänen istuessaan ja miettiessään punaorava viereisessä puussa rapisteli ja torui; lähemmäksi ja lähemmäksi tuli nenäkäs elukka härnäämään outoa kulkijaa.

Rolf jännitti jousensa, ja kun tylppä nuoli putosi maahan, niin putosi punainen oravakin, kelvolliseksi syötäväksi muuttuneena. Rolf pisti pienen otuksen taskuunsa hyvin arvaten, että siitä tulisi hänen illallisensa.

Kun ilta jo alkoi pimetä, niin hän varustautui yötä olemaan.

Niin kauan kun vielä saattoi nähdä, hän keräsi kasan kuivia puita suojaiseen notkelmaan. Sitten hän rakensi tuulensuojan ja vuoteen balsamikuusen oksista. Piikivellä, teräksellä, taulalla ja koivuntuohella pian syntyi loimuava tuli, eikä yksinäiselle ja eksyneelle olekaan parempaa lohdutusta.

Oravasta tuli nahkoineen paistettuna mukiin menevä illallinen, ja Rolf kyyristyi maata. Yö olisi ollut mieluinen ja rauhallinen, ellei se olisi käynyt kylmäksi, ja kun tuli paloi matalaksi, niin vilu hänet herätti, niin että hänen vuorotellen täytyi rakentaa tulta ja nukahtaa.

Heti päivän valjettua hän kuuli kauheata jyminää ja muutamassa minutissa metsä jälleen oli täynnään kyyhkysiä.

Rolfin oli nyt eläminen metsästä, hän siis lähti jousineen liikkeelle. Onni oli suotuisa; ensi nuolella hän ampui suuren lihavan koiraan. Toisella nuolella hän haavotti toista siipeen, ja kun se mennä räpylöi pensaikkoon, niin hän juoksi päistikkaa perässä kiinni ottamaan. Puoleksi juosten, puoleksi lentäen se mennä lepatti edellä, ja Rolf, sitä sokeassa innossa seuratessaan, livahti nurin ja mukelsi suin päin alas jyrkkää rinnettä, pysähtyen vasta sen juurella hirveällä tärskyllä. Toinen sääri vääntyi hänen alleen; hän luuli sen katkenneen, sillä alaosassa tuntui kamala tuska. Mutta kun hän tarkemmin tunnusteli, niin hän huomasikin, ettei luita ollut toki katkennut, toinen nilkka oli vain pahasti väännähtänyt. Hänen asemansa oli nyt todella vaikea, sillä hän oli rampa ja kykenemätön kulkemaan.

Hän oli saanut kiinni toisenkin linnun, ja vaivoin ja hitaasti ryömiessään takaisin nuotiolle hän alkoi käydä sitä synkemmäksi ja toivottomammaksi, kuta enemmän hän alkoi älytä onnettomuutensa koko suuruutta.

"Ei ole muuta kuin yksi asia, jota miehen täytyy hävetä, ja se on pelko." Ja sitten: "Aina sitä on joku pelastuksen keino." Nämä sanat kaikuivat nyt hänen korvissaan ja kuuluivat hänen sydämeensä; toinen puheenparsi oli Kuonabin ja toinen ukko Sylvannen. Niin, aina on tosiaan joku keino, ja luja mieli sen aina löytää.

Rolf kyni ja keitti molemmat linnut, toisen hän söi aamiaiseksi, toisen pisti taskuunsa päivällisen varaksi, käsittämättä vielä, että hänen oli päivällinenkin syötävä samassa paikassa. Usean kerran hänen siinä istuessaan lensi pieniä sorsaparvia puiden ylitse suoraan pohjoista kohti. Lopulta koko taivas, joka oli seljennyt, paloi nousevan auringon valaistuksessa, ja kun se nousi, niin se oli Rolfin länsitaivaalla.

Nyt hän käsitti sorsien lennon. Ne oikeastaan lensivätkin kaakkoa kohti laitumilleen Intianijärvelle, ja Rolf olisi saattanut seurata niitä, jos hän olisi voinut kävellä, mutta hänen jalkansa kävi yhä pahemmaksi. Se oli pahasti ajettunut, siitä ei olisi mihinkään moneen päivään, — ehkäpä ei viikkoonkaan, — ja hänen täytyi nyt koota kaikki mielenlujuutensa, jottei heittäytyisi pitkälleen ja itkisi tätä viimeistä onnettomuutta.

Jälleen hän muisti jäykän, hyväntahtoisen, voimakkaan vanhan uutisraivaajan harmaansiniset silmät ja äänen, joka sanoi: "Juuri kun asiat näyttävät pimeimmiltä, niin jos pysyt vakaana ja olet kylmäverinen ja hyväntahtoinen, niin jotain sattuu, joka tasottaa kaikki. Aina sitä on joku tie ja luja sydän sen löytää."

Mutta mitä tietä oli enää hänelle? Nälkään hän kuolisi ja viluun, ennenkuin Kuonab hänet löytäisi. Näin hiipi jälleen mieleen pelon pöpö. Kunpa hän vain olisi keksinyt jonkun keinon, jolla voisi antaa toverilleen tiedon. Hän huusi kerran tai kahdesti siinä heikossa toivossa, että hiljainen ilma kantaisi perille äänen, mutta kaikuva metsä vaikeni huudon lakattua.

Sitten hän muisti erään keskustelunsa Kuonabin kanssa. Hän muisti, kuinka intiani piennä poikana oli ollut kolme päivää kateissa. Vaikka hän silloin oli vain kymmenen vuoden vanha, niin oli hän rakentanut savun, joka toikin apua. Niin, se oli intianien tapa; kaksi savua merkitsee, "minä olen eksyksissä", taikka "hätä käsissä".

Tämän uuden toivon elähyttämänä Rolf ryömi vähän syrjään nuotionsa äärestä ja teki ison tulen, jonka hän sitten tukehutti laholla puulla ja vihannilla lehvillä. Siitä nousi paksu valkoinen savupatsas, joka kohosi korkealle yli puiden.

Vaivoin hän sitten nilkutti ja ryömi toiseen paikkaan, noin sadan askeleen päähän, ja teki toisen tulen. Nyt hän ei muuta tiennyt, kuin ruveta odottamaan.

Lihava kyyhkynen, joka oli parvestaan eksynyt, istahti hänen majailupaikkansa päälle puun oksalle aivan kuin kaitselmusta kiusaten. Rolf jännitti tylpän nuolen aivan nuppiin saakka, ja tuota pikaa kyyhky oli hänen kädessään jotain myöhempää ateriaa varten.

Valmistaessaan sitä hän huomasi, että sen kupu oli täpö täynnään punajalavan lentäviä siemeniä, hän sen vuoksi, linnun perkattuaan, pisti ne kaikki takaisin vatsaonteloon, hyvin tietäen, että ne olivat herkullista ruokaa ja että ne varsinkin nyt tarjosivat tervetullutta vaihtelua linnunlihan ohella.

Tunti kului hitaasti. Rolfin täytyi lähteä etäisemmälle tulelle, sillä se oli melkein sammunut. Vaistomaisesti hän katsoi vankan sauvan avukseen; sitten hän muisti, kuinka Hoag oli kompuroinut yhdellä jalalla ja kahdella kainalosauvalla. "Ahaa!" hän huudahti. "Sehän onkin vastaus — tämä on se 'tie', jonka luja sydän löytää."

Hänen huomionsa kiintyi nyt kaikkiin mahdollisiin kainalosauvoihin. Puut näyttivät olevan niitä täynnään, mutta kaikki olivat pääsemättömän korkealla. Kului hyvän aikaa, ennenkun hän löysi semmoisen, jonka saattoi puukollaan leikata. Ainakin tunnin verran hän sitä vuoleskeli; sitten hän kuuli äänen, joka sai veren hätkähtämään.

Kaukaa pohjoisesta se tuli, heikkona, mutta perille kantavana: "Jih-huu-oo".

Puukko putosi Rolfin kädestä ja hän kuunteli, vaistomaisesti pitäen suutaan auki, jonka kautta korvain rumpukalvo vapautuu kaikesta jännityksestä ja kuulo sen mukaan terottuu. Jälleen se kuului: "Jih-huu-ooa." Erehdys ei ollut mahdollinen, ja Rolf lähetti takaisin raikuvan vastauksen: "Jih-huu-oo, jih-huu-oo."

Kymmenen minutin kuluttua kajahti terävä "japp japp", ja Skookum töytäsi metsästä, hyppien ja haukkuen Rolfin ympärillä, ikäänkuin se olisi tiennyt koko asian; ja muutaman minutin kuluttua Kuonab saapui pitkin askelin.

"Hehei, poika", hän sanoi, tyynesti hymähtäen ja tarttuen Rolfia käteen. "Ugh! Tuo oli hyvä", ja hän nyökkäsi savutulia kohti. "Minä tiesin, että sinä olit pulassa."

"Niin olen", ja Rolf näytti ajettunutta nilkkaansa.

Intiani kohotti nuorukaisen syliinsä ja kantoi hänet takaisin nuotiotulelle. Sitten hän keveästä kantamuksestaan otti leipää ja teetä ja rakensi aterian kummallekin. Syödessään kumpikin sai kuulla, mitä toisella oli kerrottavaa.

"Minä huolestuin, kun sinua ei kuulunut kotiin viime yönä, sinulla kun ei ollut peittoa eikä eväitä. En saanut unta. Aamunkoitossa nousin kalliolle, jolla käyn rukoilemassa, ja katselin kaakkoa kohti, jonne sinä kanuulla lähdit. En nähnyt mitään. Sitten menin korkeammalle kukkulalle, josta näin koilliseenkin; heti kun katsoin, äkkäsin nämä molemmat savut ja minä tiesin, että minun poikani oli elossa".

"Aiotteko minulle uskotella, että minä olen mökin koillispuolella?"

"Nelisen mailin päässä. En päässyt hyvin sukkelaan, koska minun täytyi hakea kanuu ja tulla sillä".

"Kuinka te tarkotatte, kanuulla?" sanoi Rolf hämmästyen.

"Et ole kuin puolen mailin päässä Jesup-joesta", vastasi intiani. "Pian vien sinut kotiin."

Se tuntui alussa uskomattomalta, mutta oli helppoa osottaa se todeksi. Kirveellä tehtiin pari välttävää kainalosauvaa ja lähdettiin sitten yhdessä matkaan.

Parinkymmenen minutin kuluttua he olivat kanuussa matkalla ja tunnin kuluttua onnellisesti kotona.

Ja Rolf pohdiskeli tätä paljon jälkeenkinpäin. Aivan synkimmän epätoivon hetkellä tie oli auennut, ja se oli ollut niin yksinkertainen, luonnollinen ja tehokas. Totta tosiaan, koko elämänsä hän nyt muistaisi, että aina sitä on joku tie ja luja sydän sen löytää.