XLIII. Sunnuntai salolla.

Rolf noudatti vielä sunnuntaitapoja, ja Kuonabkin oli tavallaan niihin yhtynyt. Punainen mies, kumma kyllä, osotti paljoa enemmän suvaitsevaisuutta valkoisen miehen uskonnollisia käsityksiä kohtaan kuin valkoinen mies punaisen.

Kun Kuonab lauloi auringolle ja hengelle, tai kun hän poltti hyppysellisen tupakkaa tai eläinten kuonokarvoja, niin ne Rolfin mielestä olivat vain viattomia, joutavia temppuja. Jos hän olisi niille antanut toiset nimet, sanonut niitä hymneiksi ja suitsutukseksi, niin Rolf luultavasti olisi paljoa helpommin pitänyt niitä arvossa. Hän oli unhottanut äitinsä opetuksen: "Jos joku tekee työn vilpittömässä mielessä ja luulee sillä Jumalaa palvelevansa, niin hän palvelee Jumalaa." Häntä loukkasi, kun Kuonab sunnuntaisin käytti kirvestä tai pyssyä, ja intiani taas, huomatessaan, että semmoinen teko oli Rolfille pahaa taikaa, siitä melkein kokonaan luopui. Mutta Rolf ei vielä ollut oppinut kunnioittamaan niitä punaisia rihmoja, joita intiani ripusti sarvaan kalloon, vaikka hän tulikin älyämään, että ne oli jätettävä rauhaan, jos mieli majassa sovun säilyä.

Sunnuntaista oli tullut lepopäivä, ja Kuonab teki siitä myös runon ja muistojen päivän.

Eräänä sunnuntaina he istuivat mökissään valkean ääressä, nauttien tulesta, kun myrsky raastoi ovea ja akkunaa. Valkojalkainen hiiri, muuan aitassa asuvasta perheestä, paraillaan kokeili kuinka lähelle se voisi lähestyä Skookumin kuonoa kiinni joutumatta, ja Rolf katseli sitä. Kuonab nojasi taapäin sarvaannahkakimppua vastaan, piippu suussa, pää nahkakimpulla ja kädet ristissä niskan takana.

Vallitsi tyytyväisyyden ja veljellisen tunteen henkäys; ilta oli vasta alulla, kun Rolf rikkoi äänettömyyden:

"Oletteko ollut naimisissa, Kuonab?"

"Ugh", vastasi intiani myöntävästi.

"Missä?"

"Myanoksessa."

Rolf ei uskaltanut kysyä sen enempää, vaan jätti hetken vaikutuksen kytemään. Se oli herkän tasapainon hetki, ja Rolf tiesi, että henkäyskin joko avaisi oven tai sulkisi sen kaksiin salpoihin. Hän itsekseen ajatteli, kuinka voisi halunsa mukaan antaa tuon henkäyksen. Skookum vielä nukkui. Molemmat erämiehet katselivat hiirtä, kun se vikkelin liikkein hiiviskeli. Nyt se lähestyi pitkää koivukeppiä, joka nojasi seinää vastaan. Ylempänä riippui laulurumpu. Rolf toivoi, että Kuonab ottaisi sen ja antaisi sen avata sydämensä, mutta hän ei uskaltanut sitä tarjota, sillä juuri se olisi voinut olla väärä vaikutus. Hiiri oli nyt koivukepin takana. Rolf huomasi, että jos keppi kaatuisi, niin se koskettaisi kuivausnuoraa, jonka toinen pää oli kiinnitetty rumpunaulaan. Hän sen vuoksi äkkiä hyökkäsi hiirtä kohti ja samalla työnsi paikaltaan koivukepin; nykäys, jonka se nuoralle antoi, pudotti ontosti äännähtävän laulurummun maahan. Nuorukainen kumartui, pannakseen sen paikoilleen; hänen niin tehdessään Kuonab rykäsi ja kääntyessään näki Rolf hänen ojentavan kättään rumpua kohti. Jos Rolf olisi varta vasten tarjonnut sitä niin se olisi hylätty; nyt intiani otti sen, kopautti sitä, lämmitti tulen edessä ja lauloi Wabanakin laulun. Vienosti hän sen lauloi, sangen hiljaisella äänellä, mutta Rolf oli lähellä, melkeinpä ensi kerran pitempää runoa kuulemassa, ja hän sai aivan uuden käsityksen punaisen miehen soitannosta. Laulajan kasvot kirkastuivat hänen peukaloidessaan ja laulaessaan omituisella sulolla ja kurkkulurauksin "Kaluskapin taistelusta tietäjän kanssa", ja hänen kansansa henki syttyi sävelen suloisen taian nostamana hohtaen hänen silmiinsä. Hän lauloi rakastajan laulun "Tuohikanuun":

Ja sitten kätkytlaulun: "Ei saa sua koskaan kontio paljas."

Vaiettuaan hän tuijotti tuleen; ja kauan ääneti oltuaan Rolf vihdoin uskalsi huomauttaa: "Äitini olisi pitänyt lauluistanne."

Lieneekö hän tätä kuullut, vai eikö, toisen mielessä huokuva lämpö ainakin sattui intianiin, ja hän alkoi nyt vastata tuntia takaperin tehtyyn kysymykseen:

"Hänen nimensä oli Gamowini, sillä hän lauloi, niinkuin sulo yölintu Asamukin rannalla. Toin hänet Sangotukista, hänen isänsä majasta. Me elimme Myanoksessa. Hän teki kauniita koppia ja mokkasineja. Minä kalastin ja viritin ansoja; meillä oli kylläksi. Sitten tuli poika. Sillä oli suuret pyöreät silmät, siitä me nimitimme hänet Wee-weeksi, 'pikku pöllöksemme', ja me olimme sangen onnelliset. Kun Gamowini lauloi lapselleen, niin maailma näytti olevan aurinkoa täynnään. Eräänä päivänä, kun Wee-wee osasi kävellä, jätti vaimo hänet minun huostaani ja lähti Stamfordiin myymään muutamia koppia. Satamassa oli suuri laiva. Laivassa he ottivat hänet kiinni muka karanneena orjana ja kätkivät hänet, kunnes purjehtivat pois.

"Kun hän ei palannut, niin otin Wee-ween olalleni ja kuljin nopeaan Stamfordiin. Pian sain vähän selville, mutta ihmiset sanoivat, etteivät tunteneet sitä laivaa, eivät tienneet mistä se oli tullut, eivätkä minne se meni. Eivät he näyttäneet välittävän. Minun sydämeni kävi kuumemmaksi ja hurjemmaksi. Minä tahdoin tapella. Minä olisin tappanut satamassa olevat miehet, mutta niitä oli monta. He sitoivat minut ja pitivät minua vankeudessa kolme kuukautta. Kun pääsin pois, oli Wee-wee kuollut. He eivät välittäneet. Minä en ole sen jälkeen mitään kuullut. Sitten muutin asumaan kallion alle, etten näkisi ensimäistä kotiamme. Minä en tiedä; ehkä hän on elossa. Mutta minä luulen, että se tappoi hänet, kun hän lapsensa menetti."

Intiani vaikeni; nousi sitten äkkiä. Hänen kasvoissaan oli kova ilme. Hän astui ulos lumimyrskyyn ja yöhön. Rolf jäi yksin Skookumin kanssa.

Surua, surua, kaikki näytti olevan surua hänen ystävänsä elämässä, ja sitä ajatellessaan ikäistään vanhemman mielellä Rolf pakostakin tuli itseltään kysyneeksi: "Jos Kuonab ja Gamowini olisivat olleet valkoisia, olisiko semmoista tapahtunut? Olisiko hänen epätoivonsa kohdannut vain halveksivaa välinpitämättömyyttä?" Ei, ei! hän tiesi sen varmaan. Hän tiesi että siitä olisi tullut aivan toisenlainen juttu, ja sitten hän pakostakin tuli kysyneeksi itseltään: "Palaako tämä veteen heitetty leipä monen päivän kuluttua? Onko Jumalaa, joka tuomitsee ja palkitsee ansion mukaan? Ketä on kaikkien näiden ilkitöiden koston kirous kerran kohtaava?"

Parin tunnin kuluttua intiani palasi. Ei sanaakaan vaihdettu, kun hän astui majaan. Vilu hänen ei ollut. Varmaan hän oli kävellyt pitkän matkan. Rolf valmisti vuoteen. Intiani kumartui, otti neulan pölyisestä maasta, neulan, joka oli edellisenä päivänä hukkunut, ja antoi sen mitään virkkamatta toverilleen, joka vain sanoi "hm" ja pudotti sen tuohiseen lippaaseen.