XLVIII. Rolf opetetaan jälkiä seuraamaan.

Paluumatkalla oli melottava kovaa vastavirtaa, mutta muutoin ei tapahtunut mitään mainittavaa. Erämies tavallisesti muistaa matkan, kun on sen kerrankaan kulkenut. He eivät tehneet erehdyksiä, ja kun painoa ei ollut paljoa, niin ei viivytty taivalluksissakaan, ja parissa päivässä he olivat palanneet Hoagin mökille.

He ottivat sen haltuunsa. Ensin keräsivät kaikki, mitä siinä oli jonkun arvoista; se tosin oli vähäistä, kun nahkat ja vuodevaatteet oli viety, — olihan kuitenkin moniaita ansoja ja vähän astioita. Tavarat koottiin kahteen kantamukseen. Matka kävi nyt maan poikki ja kanuu sen vuoksi kätkettiin ketritiheikköön, neljännesmailin päähän joenrannasta. Molemmat erämiehet olivat juuri nostamaisillaan kantamukset selkäänsä, Kuonab sytytti piippuaan, ollakseen valmis lähtemään, kun Rolf sanoi:

"Mitäs sinä arvelet, Kuonab! Tuo pokko, jonka me näimme Fallsissa, sanoi olevansa Hoagin osamies. Hän voi tulla tänne ja tehdä meille kiusaa, ellemme häntä pysytä poissa. Poltetaan koko rähjä", ja hän nyökkäsi päällään majaa kohti.

"Ugh!" vastasi intiani.

He kokosivat kuivia risuja ja koko joukon koivuntuohta, kasasivat niitä seinälle mökin sisään ja latoivat päälle koko pinon pilkottuja puita. Piikivellä ja teräksellä Kuonab iski elävän kipunan, tuohi syttyi käristen, kuivat pihkaiset halot ottivat tulen helposti ja pian tuprusi akkunasta, ovesta ja savutorvesta vahvalta mustaa savua; ja Skookum, matkan päässä seisten, hyvillään ääneensä haukkui.

Metsämiehet heittivät kantamukset olalleen ja alkoivat nousta pitkää kohoavaa rinnettä. Tunnin kuluttua he olivat saapuneet korkealle kallioharjanteelle. Siellä he pysähtyivät levätäkseen ja vahingoniloisina katselivat kiertelevää ja kallistuvaa, mustaa savupatsasta, joka oli jäänyt kauas heidän alleen.

Sen yötä he olivat metsässä ja seuraavana päivänä suureksi ilokseen saapuivat takaisin omalle mökilleen, omalle järvelleen, kotiinsa.

Matkalla he olivat monessa kohdin nähneet vereksiä valkohäntähirven jälkiä, ja koska verestä lihaa nyt tarvittiin, niin Rolf ehdotti hirvenajoa.

Paljon hirvieläimiä saa joka talvi surmansa; toiset talvi tappaa; paljon syövät petoeläimet tai metsämiehet saavat saaliikseen; huhtikuussa niiden luku on niukimmillaan, jonka vuoksi ei nyt voinut toivoa sarvasta löytävänsä umpimähkään kulkien. Nyt täytyi seurata jälkiä.

Lumella voi vaikka kuka löytää hirvieläimen. Eikä ole vaikeata seurata sitä pehmeässä maassakaan, ellei lähettyvillä ole runsaasti muita valkohäntähirviä. Mutta sangen vaikeata on seurata yksiä samoja jälkiä kivisellä maalla ja kellastuneilla lehdillä, menettämättä niitä kertaakaan taikka eksymättä toisille jäljille, vaikka hirvieläinten jälkiä risteilee sadottain joka suunnalle.

Rolfilla oli paremmat silmät kuin Kuonabilla, mutta kokemus merkitsee yhtä paljon kuin näkö, ja Kuonab se johti. He valitsivat suuret sarvaan jäljet, jotka olivat tuoreet — kunnon metsästäjä ei koskaan ammu naarashirveä tähän vuodenaikaan. He tunsivat jäljet sarvaan jäljiksi koosta ja varpaiden pyöreydestä.

Rolf ennen pitkää sanoi: "Kuules Kuonab, minä tahtoisin oppia tämän homman; anna minä seuraan jälkiä ja korjaa sinä, jos minä linjalta poikkean."

Ei oltu kuljettu sataa askelta, ennenkuin Kuonab rykäsi ja pudisti päätään. Rolf näytti hämmästyneeltä, sillä hän oli hyvillä vereksillä jäljillä.

Kuonab ei muuta sanonut kuin: "Naaras".

Niin oikein, tarkemmin katsoen jäljet olivatkin vähän kapeammat ja lähempänä toisiaan ja vähän terävämmät kuin ne, joille hän alussa lähti.

Takaisin palasi Rolf viimeisille jäljille saakka, joista hän oli varma, ja luki selvään, millä kohdalla sarvas oli kääntynyt sivulle päin.

Jonkun matkaa kaikki taas kävi hyvin, Kuonab ja Skookum seurasivat Rolfia. Viimeksi mainittu alkoi tuntea tuon vasemman jalan tylpän kavion. Vihdoin he tulivat vereksen "merkinkin", s.o. lantakasan luo. Se oli kaikki yhdessä kasassa. Siitä tiesi että sarvas oli seisonut paikallaan, siis oli levollinen; ja se oli lämmintä, mikä merkitsi, että otus oli vain muutaman minutin heidän edellään. Nyt täytyi lähestyä mitä varovimmin, sillä tämä oli koko ajon ratkaiseva kohta.

Sen verran he vain tiesivät varmaan, että sarvas oli nyt tietyn matkan päässä, ja sen saadakseen heidän täytyi nähdä se ennen kuin se näki heidät.

Skookum sidottiin. Rolfin annettiin päästä edelle hyvään matkaan, ja hiipien hiljaa, askel askelelta, hän kulki laskien alas mokkasinipukuisen jalkansa vasta kun oli tunnustellut ja valinnut paikan. Kerran tai pari hän heitti ilmaan tukon kuivia ruohoja vakuuttautuakseen, että tuuli oli kuin pitikin, ja hitain astein hän siten saapui pienen aukion reunalle. Hän tähyili kauan sen poikki, lähtemättä sille. Sitten hän heilautti käsivarttaan ja teki merkin, jotta Kuonab tiesi sarvaan kulkeneen poikki ja että hänen itsensä täytyi kiertää. Mutta hän viivytteli vielä ja etsi silmillään läheistä metsää. Hämärän harmaana harmaitten oksain keskessä hän silloin huomasi pienen liikahduksen, niin pienen, että se saattoi olla vaikka tiaisen pyrstön heilahdus. Mutta se kiinnitti hänen huomionsa, ja tästä harmaasta harsosta hän vähitellen erotti sarvaan pään, sarvien ja kaulan ulkopiirteet. Se oli satakunnan askeleen päässä, mutta "käytä tilaisuutta, kun se tulee" on metsämiehen viisautta. Rolf vilkasi tähtäintänsä, tähtäsi vakaasti, laukaisi, ja sarvas lyyhistyi kaatuneen puun taa. Skookum vinkui ja hyppi korkealle, niin kiihkeä se oli näkemään. Rolf pidätteli sen menokiihkoa, panosti pyssynsä uudelleen, ja sitten he kaikin kolmen sukkelaan lähtivät paikalle. Ennenkuin he olivat päässeet viidenkymmenen askeleen päähän, niin sarvas hypähti jaloilleen ja poukkui pois. Seitsemänkymmenen askeleen päässä se hetkeksi seisahtui katsomaan. Rolf ampui uudelleen; taas sarvas lyyhistyi alas, mutta hyppäsi jaloilleen ja harppasi pois.

He kävivät kummallakin paikalla, mutta verta ei näkynyt. Aivan ymmällään he heittivät ajon siksi päivää, sillä yön varjot olivat salolla, ja huolimatta siitä, että Skookum olisi ollut hyvin halukas selvittämään ja saattamaan kaiken päätökseen he palasivat mökilleen.

"Mitä sinä siitä arvelet, Kuonab?"

Intiani pudisti päätään ja sanoi sitten: "Ensi laukaus sattui ehkä päähän, niin että se pökertyi; toinen, wah! Minä en tiedä."

"Mutta minä tiedän, että minä osasin", sanoi Rolf, "ja aamulla minä sen aion tuoda."

Siinä mielessä hän olikin paikalla jo aamun koitossa, mutta suotta hän nytkin etsi verimerkkejä. Lehdillä, ruohossa ja mullassa ei punainen tosin olekaan kovin näkyvää, mutta kaksi paikkaa on, joista metsämies voi etsiä johtoa — kivistä ja kaatuneista puista. Rolf seurasi sarvaan jälkiä, joita nyt oli hyvin vaikea erottaa, kunnes hän eräällä paljaalla paikalla kivenmukulalla huomasi veripilkun. Jäljet sillä paikalla yhtyivät muitten hirvien polkuun, jolla oli niin paljon jälkiä, että oli kovin vaikea sanoa, mitkä olivat oikeat. Mutta Rolf astui sukkelaan puulle, joka oli kaatunut polun poikki, ja puunrungolla oli jälleen kuivunut veripilkku, joka hänelle ilmaisi, mitä hän tahtoi tietääkin.

Hänen tiensä kulki nyt suoraan neljänneksenmailia ja tuon tuostakin hän näki maassa omituisia raappeita, joiden syntymistä hän ei ymmärtänyt. Eräästä semmoisesta raavintakohdasta hän löysi veripilkun, mutta ei minkäänlaisia muita merkkejä, jotka olisivat osottaneet, että sarvas oli haavottunut.

Haavotettu valkohäntähirvi melkein varmaan pyrkii sinne päin, jonne maakin viettää, ja Kuonab, jättäen Skookumin Rolfin luo, kiipesi näköalapaikalle nähdäkseen, mille suunnalle sarvas oli mennyt.

Puolen mailin päässä hirvipolku haarautui; kummallakin polulla oli sarvaanjälkiä, eikä Rolf voinut saada selkoa jäljistä, joita hänen piti seurata. Hän kulki vähään matkaan kumpaakin, tutkistellen kaikkia merkkejä, mutta ei voinut varmaan päättää, mitkä olivat haavotetun sarvaan jäljet.

Nyt Skookum puuttui asiaan. Sitä oli aina kielletty ajamasta valkohäntähirviä, ja se tiesi, että se oli luvatonta huvia, mutta nyt se painoi kuononsa sille hirvipolulle, joka kääntyi alamaan puoleen, seurasi sitä muutaman askeleen ja katsoi sitten Rolfiin, ikäänkuin sanoakseen: "Voi sinua nenäsokeata raukkaa! Eikö muka vereksiä sarvaanjälkiä hajusta tunne? Tässähän se on, ja tuonne noin se on mennyt."

Rolf katsoi pitkään ja sanoi sitten: "Vai olet sinä sitä mieltä", ja seurasi alempaa polkua. Pian hän tapasikin taas samanlaisen raavintapaikan ja aivan sen takaa löysi uudet nukkapintaiset sarvaansarvet, ja ne olivat veressä ja juuresta ruhjoutuneet.

Siitä edelleen oli jälkiä helppo osata, kun ei muita jälkiä ollut, ja nämä kulkivat vakaasti myötämaan suuntaan.

Pian tuli Kuonabkin perässä pitkin askelin. Sarvasta hän ei ollut nähnyt, mutta kaukana alempana jokivarressa oli ollut pari närhiä ja korppi koolla erään metsikön kohdalla. Erämiehet luopuivat jäljiltä ja oikaisivat suoraan sinne päin. Lähemmäksi tultuaan he jälleen tapasivat jäljet ja näkivät taas samat kummat raappeetkin.

Jokainen metsämies tietää, että missä tiheikön ympärillä hääräilee sininärhejä, siinä lymyilee joku otuskin, todenmukaisimmin hirviä. Hitaasti, sangen hitaasti ja hiljaa he tunkeutuivat tähän tiheikköön. Mutta he eivät huomanneet mitään, ennenkun tiheimmässä viidakossa kahahti ja sarvas laukkasi pois. Se jo oli Skookumille liikaa. Se kimposi perässä kuin susi ja purasi kiinni toiseen takakoipeen ja sarvas mukeltui eteenpäin nurin niskoin. Laukaus päätti sen päivät, ennenkun se taas pääsi jaloilleen nousemaan. Tarkkaan tutkien saatiin nyt asia selville. Rolfin ensimäinen laukaus oli sattunut sarvien juureen murtaen ne, paitsi toisen puolen nahkaa, ja saanut sarvaan pökerryksiin. Toinen laukaus oli murtanut takakoiven. Raappeet olivat syntyneet siitä, kun sarvas oli koettanut käyttää murtunutta takajalkaa, ja eräässä semmoisessa paikassa otus oli kompastunut ja samalla oli revennyt nahka, joka vielä piteli sarvia.

Tämä oli Rolfin ensimäinen tärkeä harjotus jälkien seuraamiseen; menestys osotti, että hän siihen pystyi ja että hän nopeaan perehtyi eränkäynnin kaikkein vaikeimpaan taitoon.