LXXIII. Rolfin ennätys.

Kaksitoista mailia hän oli jälkeensä jättänyt, kun aamunkoitto —päivän ensimäinen kylmä valo — kirkasti taivaanrantaa ja loi kuulaan kajastuksen matkamiehen tietä katkovan mahtavan joen vierivään pintaan. Oppaanaan Coodenow Peakin kukkula, joka alkoi olla hänelle hyvin tuttu, läheni hän jokea, uljasta Hudsonia. Hänen vanha lauttansa oli paikoillaan hyvässä turvassa, mela ja sauvoin lähellä, ja nuoren tarmonsa voimalla hän sysäsi sen rannasta. Keikkuen ja kallistellen vuolaassa virrassa, teki lautta karaistun kuljettajansa työntämänä monet mutkat ja ympäripyörähdyksetkin, mutta pitkä sauvoin pohjasi melkein kauttaaltaan, eikä kulunut kymmentä minuttia, ennenkun matkamies jälleen hyppäsi maihin, kiinnitti aluksensa, ja alkoi taas harpata ja hölkätä.

Yli Vanderwhackerin vuorien, alitse Boreaksen metsien: trampp, trampp, molskis, trampp, ponnistaen ja huohottaen, mutta voimakkaana ja kuumana, trampp, trampp, trampp, trampp. Sepelpyy ryöpsähti lentoon hänen tieltään, harmaa hirvi puhaltaen pakeni, pantteri hiipi loitommalle. Trampp, trampp, hölkk, hölkk, jo siinti Washburnin selänne auringonnousun alta. Hölkk, hölkk, mailittain tasaista, vienosti kallistuvaa alamaata; ja kun päivän jumala sai vuorenselänteen yläreunan hehkumaan, niin hän jo oli ruskealla Tahawus joella ja oli tehnyt taivalta kahdeksantoista mailia.

Joelle hän seisahtui juomaan. Kaatuneen puun rungolla astua patsasteli urospyy kevätpöyhkeänä. Rolf otti pistoolinsa ja ampui sen, teki tulen ja paistoi päättömän linnun; kauraleipänen, pyy ja jokivesi, siinä hänen aamiaisensa. Himo olisi ollut lähteä oitis matkaan, mutta järki sanoi: "ei liika hoppu hyväksi". Hän siis lepäili viisitoista minuttia. Sitten hän lähti jälleen, aluksi hitaasti astuen ja vähitellen yhä parantaen. Puolen tunnin kuluttua hän jo kulki harpaten ja tunnin kuluttua tasaista hölkk-hölkytystään, hiljentäen vain ylämaissa ja soiden poikki kulkiessaan. Tunnin kuluttua hän oli Washburnin selänteellä ja näki kaukana idässä Schroon järven, jonka vesi laskee Schroon jokeen; ja rientäessään eteenpäin, voimistaan ylpeänä, hän sydämessään viritti ilolaulun. Jälleen harmaa susi piintyi hänen jäljilleen, ja juoksija nauroi eikä hänen mieleensä juolahtanutkaan pelon ajatus. Hän näytti nyt tuntevan elukan paremmin; tunsi kuin veljekseen, koska se ei päästänyt vihamielistä ääntä vaan näytti vain vilkkaavan siitä ilosta, kun sai juosta kilpaa viestinviejän kanssa samoin kuin pääsky taikka antilooppi pyrkii kiitävän junan keralla nopeusvoitteluihin. Tunnin tai enemmänkin se pysyi hänen kintereillään, sitten heitti, ikäänkuin jo olisi riittänyt yhden kerran huviksi, ja Rolf yksin jatkoi ja ponnisti.

Kevätaurinko kaarsi jo korkealta, puolenpäivän aikaan ilma oli lämmintä. Schroon joki oli hänen tiellään aivan sillä kohdalla, missä se järvestä lähti, hän pysähtyi sen rannalle. Siinä hän söi viimeisen ateriansa, loput kauraleivästään ja teestään. Kolmekymmentäkahdeksan mailia oli hän kulkenut siitä kun oli matkaan lähtenyt; hänen vaatteensa olivat repaleina, mokkasinit puhki kuluneet, mutta säärissä oli vielä voimia ja tahdossa lujuutta. Vielä kaksikolmatta mailia, niin oli työ tehty; kunnia voitettu. Mitä piti hänen tehdä, jatkaako suoraa päätä? Ei, hän aikoi tunnin verran levätä. Pienen allikon ääreen hän teki hyvän tulen, repi maasta suuren tukon poronjäkälää ja hieroi sillä koko ruumiinsa. Sitten hän otti käsille alati valmiin neulansa, eikä aikaakaan, niin mokkasinit jälleen olivat hyvässä kunnossa; hän kuivasi vaatteensa ja makasi selällään, kunnes tunti oli melkein loppuun kulunut. Sitten hän vyöttäytyi loppukoetukseen. Väsynyt hän kyllä oli, mutta ei vielä likimainkaan lopen uupunut. Ja rautainen tahto, joka oli vuosi vuodelta voimistunut, oli hänelle voittamattomana tukena.

Jälleen hän alkoi hitaasti, pitensi sitten askeliaan ja piankin juoksi tuota tiedustelijain kuuluksi tullutta hölkkää. Taivas lopulta peittyi pilviin ja kade, ulvova itätuuli toi sateen. Vihmasta vettyi maa; rankat kevätkuurot kastelivat hänet; mutta käärö oli hyvässä turvassa ja hän juoksi juoksemistaan. Sitten oli tiellä pitkiä pehmeitä lepikkösoita, ja vain kompassi oppaanaan Rolf ponnisti sisään, poikki ja eteenpäin, alati itää kohti. Tiheimmässä osassa hän tuskin pääsi mailia tunnissa, mutta ei silti hellittänyt, eteenpäin vaan, märkänä ja kipein jaloin, hikisenä ja repaleisena, mutta itsepintaisesti ja vakaasti. Kolmen aikaan hän tuskin oli seitsemää mailia kulkenut; sitten hän saapui Thunderboltin tasaiseen harvaan metsään ja siinä alkoi jälleen juoksu. Hölkk, hölkk, hölkk, kuusi mailia tunnissa; ja jäljellä oli vain viisitoista mailia. Kiinteänä, intoisena, hyvien sanomain tuojana hän ei vääjännyt eikä seisahtunut, vaan ponnisti ja yhä ponnisti.

Trampp, trampp, trampp, trampp, — herkeämättä, väsymättä, tunti toisensa jälkeen. Kello viiden aikaan hän oli Ukkospuron luona; tuskin enää oli kahdeksaa mailia matkan päähän; hänen jäsenensä olivat hellät, jalat olivat arat, hän oli luihin ja ytimiin saakka väsynyt, mutta hänen sydämensä oli iloa täynnään.

"Sanomia taistelusta, sanomia voitosta", — tämä ajatus antoi voimia. Viisi mailia jäi jäljelle; matkat olivat nyt tasaiset, pitkin ajettuja valtateitä, mutta sanansaattaja olikin jo uupunut. Hän astui pitkin askelin, juostavansa hän oli juossut; aurinko oli matalalla lännessä, hänen jalkansa vuosivat verta, turtunut oli airuen ajatus, turtuneet hänen säärensä, mutta hän harppasi harppaamistaan. Hän kulki ohi kotien, mutta ei niistä välittänyt.

"Tule huoneeseen ja lepää", kutsui joku, joka ei nähnyt muuta kuin väsyneen matkamiehen. Rolf pudisti päätään, mutta ei sanaa suonut vaan harppasi edelleen. Vielä maili — yksi lyhyt maili enää, hänen täytyi kestää; jos hän istahti, niin hän pelkäsi, ettei enää pääsisi nousemaan. Vihdoin tuli linna näkyviin. Kooten silloin kaikki voimansa hän rynnisti juoksuun heikkona, niin heikkona, että jos hän olisi kaatunut, niin tuskin olisi nousemaan päässyt. Hitaasti, mutta sittenkin juoksua eteenpäin, — ja vihdoin, punaisen auringon laskiessa, hän kulki portitse. Hänellä ei ollut oikeutta antaa tietojaan kenellekään muulle kuin kenraalille, mutta ne luettiin hänen silmistään. Vartio puhkesi hurraahuutoon, ja yhä juosten, vaikka horjuen, Rolf oli pitänyt sanansa, tehnyt pikamatkansa, tuonut sanomat ja onnellisesti päässyt perille.