L. Turkiksia kaupalle.

Jos Rolf olisi ollut kotona äitinsä luona, niin tämä olisi hieronut hänen mustelmaista, ajettunutta nilkkaansa hanhenrasvalla. Stamfordin lääkäri olisi hieronut sitä huolellisesti valmistetulla salavoiteella. Hänen intianilainen ystävänsä lauloi pienen loitsun ja hieroi sitä sarvaan rasvalla. Kukin omalla tavallaan, mutta kukin avuksi, sillä jokainen heistä olisi ensinnäkin rauhottanut potilasta, viihdyttänyt häntä sillä tiedolla, että puuhataan suuria hänen hyväkseen, ja kukin myös taajaan hieromalla auttanut luonnon parannustointa.

Kolmasti päivässä Kuonab hieroi mustunutta nilkkaa. Rasva suojeli nahkaa viottumasta, ja viikon kuluttua Rolf saattoi heittää pois kainalosauvansa.

Toukokuu oli miltei loppuun kulunut; kesäkuu oli pian alkamassa; kevät siis oli päättynyt.

Ihminen on kaikkina aikoina tuntenut keväällä muuttohalua, vaikkei se tapana olisikaan. Sitä noudattaen hän joko on siirtynyt johonkin toiseen seutuun, taikka ainakin perusteellisesti elämänlaatuaan muuttanut. Useimmat erämiehet, jotka viettivät talvensa Adirondackissa, lähtivät kevään tullen tukkijoille ansiolle; toiset, joilla oli perheet ja vakinainen koti, lähtivät istuttamaan perunoita ja kalastamaan verkoilla. Rolfilla ja Kuonabilla ei ollut kumpaakaan tietä, mutta saman vaiston yllytyksestä he nyt päättivät lähteä Warreniin turkiksiaan myymään.

Kuonab halusi tupakkaa — ja vaihtelua.

Rolf halusi pyssyä ja käyntiä Van Trumperissa — ja vaihtelua.

Kesäkuun 1 p. siis näki heidät kaikin kanuussa. Kuonab istui perässä viilettämässä, Skookum kokassa hau-vauta hätiköiden, ja matkan määränä oli suuri Warrenin kaupunki: yksi kauppapuoti ja kolme taloa, sangen kaukana toisistaan.

Joissa oli jalosti vettä, ja kun he syksyllä olivat kirveillään raivanneet väylän, niin saattoivat he nyt ilman pysäystä laskea Jesup-joen ja yöksi majautua Hudsonin rannalle, kokonaista viidenkolmatta mailin päässä mökistään.

Pohjoista kohti lentävät pitkät juovamaiset kyyhkysparvet olivat yleisimmät elämän muodot. Mutta rannalla piikkisika ja joessa karhu herättivät Skookumissa vallan mahdottoman innostuksen ja uhmaavan urhoollisuuden, jota sen täytyi hillitä.

Kolmannen päivän iltana he laskivat Warrenin rantaan, ja kauppias, jättäen joukon maleksijoita, lausui heille sydämelliset tervetuliaiset ja tuli heitä vastaan.

"Hyvää päivää, poikani. No mutta, kylläpä sinä olet kasvanut."

Niin hän olikin. Ei Rolf ollut sitä huomannut, sen enempää kuin Kuonabkaan, mutta nyt he olivat jotenkin saman mittaiset. "No, entä kuinka luonnisti pyynti? — Ahaa, oikeinpa paremmanpuolisesti!" huomasi kauppias, kun kumpikin laski turkismyttynsä hänen tiskilleen. "Tämähän on jotain, nyt on saatava ryypyt pohjaksi"; mutta jonkun verran kauppias nolostui, kun kumpikin erämies kielsi. Se oli hänelle pettymyskin, sillä kielto merkitsi, että he saisivat nahkoistaan paljoa paremmat hinnat. Mutta hän salasi mielipahansa ja touhuili edelleen: "Nyt ainakin saan sinulle myydä parhaan pyssyn, mitä on koko maassa", ja Rolfin kasvoista hän huomasi, että siitä kaupasta tulisi nyt tosi.

Alkoi sitten nahkain hinnottelu, ja kaupanhierominen tietysti tapahtui ovelan jenkkipojan ja kauppiaan kesken. Intiani seisoi vierastellen syrjässä, mutta merkitsevillä nykäyksillä ja katseilla hän siitä huolimatta antoi apuaan.

"Kas niin", sanoi Warren, kun näädät oli eroteltu ja ladottu riviin, "kolmekymmentä näädännahkaa — vähän haaleita ne ovat — kolme dollaria viisikymmentä senttiä kappaleelta, taikka olkoon neljä dollaria, ei kitsastella." Rolf vilkasi Kuonabiin, joka kauppiaan huomaamatta pudisti päätään, ojensi ulos oikeata kättään, kämmenpuoli ylöspäin, ja sitten äkkinykäyksellä kohotti sitä pari tuumaa.

Rolf sukkelaan käsitti viittauksen ja sanoi: "Haaleitako, johan nyt. Nehän ovat priima tummia jok'ikinen." Kuonab levitti sormensa hajalleen, pystyyn kaikki viisi, ja Rolf jatkoi: "Ne maksavat viisi dollaria kukin, ei senttiäkään sen alle."

"Hyh hyh!" älähti kauppias, "etpä muistakkaan, että nahkat ovat kovin vaarallista tavaraa: muistappas home ja koit ja markkinat, sattuu niin paljon vahingoita. Mutta olkoon teidän mieliksenne; viisi kappaleelta. Tuossa on oiva mustan ketun nahka; sen arvo on neljäkymmentä dollaria."

"Niinpä luulisi", sanoi Rolf, kun Kuonab teki liikkeen, ikäänkuin heittäen pivollisen hiekkaa oikealla kädellään, joka merkitsi "hylkää."

He olivat jo ennen keskustelleet sen ketunnahkan arvosta ja Rolf sanoi: "Kuulkaas, minäpä tiedän, että mustan ketun nahkasta on saatu kaksikinsataa dollaria."

"Missä niin?"

"Alhaalla Stamfordissa."

"Niin, mutta sepä onkin jo lähellä New Yorkia."

"Niin tietenkin, mutta New Yorkiin kai tekin lähetätte nahkanne?"

"Kyllä, kyllä, mutta mitäs se maksaa, ennenkuin ne siellä ovat?"

"No olkoon", sanoi Warren, tovin odotettuaan toisen jatkavan, "jos otatte sen edestä tavaroita, niin pannaan riitaraha halki, sanotaan sata dollaria tasan."

"Maksakaa sata ja viisikolmatta dollaria, niin minä otan pyssyn; olkoon minun puolestani."

"Hyh hyh!" päivitteli kauppias. "Mistä olet saanut semmoisia luuloja?"

"Eivät ne ole mitään luuloja, ukko Si Sylvanne lupasi minulle melkein saman hinnan, jos tulisin nahkoineni hänen kauttaan."

Tästä oli se etu, että se osotti olevan muitakin ostajia. Kaupat lopulta päätettiin.[21] Paitsi ketun nahkaa heillä oli kolmen sadan dollarin arvosta turkiksia. Ketun nahka riitti kaikkien siirtomaatavarain ja muitten tarpeitten hinnaksi, mitä he tarvitsivat. Mutta Rolfilla oli vielä muutakin mielessään.

Hän oli valikoinut muutamia myttyjä makeisia, painettua kalikokangasta ja helakoita nauhoja, kun kauppias käsitti tarkotuksen. "Vai niin, aiot lähteä vieraisiin. Kenen luo? Varmaankin Van Trumpereille!"

Rolf nyökkäsi päätään, ja nyt hän sai muutamia hyvin älykkäitä neuvoja. Hän ei ostanutkaan Annetten pukukangasta, tietysti piti tämän saada itse tulla valitsemaan, sehän oli puolet ilosta; mutta joukon uhkeita juvelineuloja, solkia ja sormuksia hän osti — ne maksoivat kymmenen senttiä kappale — ja nauhoja, joiden värien räikeyttä saattoi verrata vain siihen iloon, mitä ne synnyttäisivät salotytön sydämessä.

Tarttuessaan ylpeästi uuteen pyssyynsä, pistäessään lompakkoonsa kolmensadan dollarin velkasitoumuksen heidän molempien hyväksi, Rolf tunsi itsensä entistä tärkeämmäksi mieheksi. Kun he lähtivät ulos puodista, niin kauppias sanoi: "Ei tainnut Hoag sattua tiellenne toista kertaa, vai mitä."

"Kun ei vain sattunut!" ja Rolf lyhyesti kertoi, mitä kokemuksia heillä oli kehnosta ollut.

"Se on juuri hänen tapaistaan; sai kerrankin palkkansa; aika hylky hän oli. Mutta kuulehan, elä anna viekotella itseäsi viemään nahkojasi Lyons Fallsiin. Siellä on huonoa väkeä, ja selväähän se on, että minä voin maksaa teille paremmat hinnat, kun olen sata mailia lähempänä New Yorkia."

Sitä opetusta ei unhotettu. Kuta lähempänä New Yorkia, sitä paremmat hinnat; seitsemänkymmentäviisi dollaria Lyons Fallsissa; sataviisikolmatta Warrenissa; kaksisataa dollaria New Yorkissa. Rolf pohti kauan tätä asiaa, ja hänen mietteensä kantoivat vielä kerran hedelmän.