XXVIII. Yksin erämaassa.

Rolf alkoi päivänsä siten, että antoi Skookumille niin kuuman kylvyn kuin se suinkin sieti, ja sen päälle vellin. Edellistä koira parka hiukan vinkui ja jälkimäiselle heikosti heilutteli häntäänsä; mutta ilmeisesti se oli parantumisen tiellä.

Uuden pirtin suutiminen ja sammalilla tilkitseminen kiinnitti sitten Rolfin koko huomion. Siihen kului päivä, ja se näytti suurimmalta puuhalta, mitä tässä oli, mutta Rolf oli miettinyt paljon talvea. Connecticutissa oli viisaampien uudisasukkaitten tapana mullata talonsa kylmän ajaksi; Adirondackissa hän tiesi olevan paljoa, paljoa kylmemmän, ja hän päätti sen vuoksi luoda sekä mökin että aitan ympärille niin vahvalta maata kuin suinkin. Ensinnäkin hän tarvitsi hyvän lapion, veisti sen valkoisesta tammesta ja karkaisi terän tulessa paahtaen, ja kun hän oli kaksi päivää kaivanut, niin oli sekä mökki että aitta "silmiään myöten" mullattu tuoreella puhtaalla mullalla.

Sisään kannettu pino uusia kuivia puita kostean sään ajaksi piankin auttoi huomaamaan, kuinka liian pieni mökki oli. Ja nyt oli raskain työ tehty; Rolfilla oli runsaasti aikaa ajatella.

Ken meistä ei muistaisi ensimäisen päivän tunteita yksikseen erämaahan jäätyään! Omavaraisuuden ja jonkinlaisen hillittömyyden tunnetta; sivistyneen ajatuksen päättymistä; täydellistä alkuperäisyyteen palaamista; metsäkansan läheisyyttä; jonkinlaista tuttavallisuuden mielialaa; yhä palaavaa kammon tunnetta kaiken ympärillä olevan sanattoman järkähtymättömyyden vuoksi; ja vapauden itsensä ihanaa, valtaavaa herruuden tunnetta. Semmoiset ajatukset muiden mukana aalloin ajelivat kautta Rolfin mielen, ja kun ensi yö tuli, niin hän tunsi — niin, se hänen täytyi tunnustaa — suurta lohdutusta sen pienen avuttoman koiran seurasta, jonka vuode oli hänen oman vuoteensa vieressä.

Mutta nämä olivat tunnelmia, jotka eivät tule usein; neljässä päivässä ja yössä, jotka hän oli yksin, ne olivat kokonaan menettäneet mahtinsa.

Metsästäjäin sananparsi "pyssyttömästä miehestä, oudoista otuksista" toteutui nyt täsmälleen, kun Kuonab oli ottanut heidän ainoan ampuma-aseensa. Toisena iltana Rolf mökkiin astuessaan — hän nukkui nyt siinä — kävi luomassa viimeisen silmäyksen tähtiin, kun suuri musta haahmo kiiti puunrunkojen välitse hänen ja hohtavan järven välitse; pysähtyi, katsoi häneen, sitten ääneti katosi rantaa pitkin. Oliko kumma, että hän siksi yöksi sulki mökin oven, ja kun hän seuraavana aamuna kävi hiekkasärkkiä tutkimassa, niin näki hän selvästi, ettei yöllinen kulkija ollut ilves eikä kettu, vaan saalista etsivä pantteri.

Kolmantena aamuna hän, lähtiessään ulos varhaiseen hiljaiseen päivänkoittoon, kuuli korskahduksen ja kuusimetsään katsellessaan hämmästyksekseen näki korkeaksi kohottautuneena, patsasmaisena, melkein kummituksen kaltaisena muulinkorvineen ja vedenpaisumuksen aikuisine sarvineen, kookkaan uroshirven.

Rolf ei ollut pelkuri, mutta tuommoinen hirviö ja melkein aivan vieressä pani päänahkan syyhymään. Hän tunsi itsensä niin avuttomaksi ilman minkäänlaista ampuma-asetta. Hän astui pirttiin, otti alas jousensa ja nuolensa, murahti sitten halveksivasti: "Yhhyh, hyvät kyllä pyille ja oraville, mutta pyssy se olla pitää metsässä!" Hän lähti jälleen ulos; siinä seisoi hirvi entisessä paikassa. Nuorukainen hyppäsi muutaman askeleen sitä kohti ja kiljasi; se tuijotti mitään välittämättä. Mutta Rolf tunsi mielenliikutusta ja peräytyi pirttiin. Muistaen sitten tulen voiman hän äkkiä teki lieteen valkean. Paksu savu pöllysi tyveneen ilmaan, laskeutui matalalle, kierteli nauhoina metsikköön, kunnes heikko tuulenhenki kantoi siitä kiemuran hirven luo. Suuret sieraimet joivat sitä siemauksen, joka tartutti kauhun eläimen sieluun, se pyörähti ympäri ja laukkasi parasta kyytiään kohti etäistä suota, eikä sitä sen koommin näkynyt.

Viisi kertaa tuli näinä neljänä päivänä valkohäntähirviä aivan lähelle, käyttäytyen tavalla, ikäänkuin olisivat varsin hyvin tienneet, että tuo nuori ihmisolento oli vaaraton, kerrassaan vailla salaperäisen kaukosurman voimaa.

Kuinka kiihkeästi Rolf nyt toivoi pyssyä. Kuinka elävästi hänelle muistui se hetki, kun hänelle kauppias viime kuussa oli tarjonnut kaunista pyssyä viidestäkolmatta dollarista, jotka olisi saanut maksaa nahkoilla seuraavana kevännä, ja vihaisesti hän moitti itseään, kun ei niin hyvää tilaisuutta ymmärtänyt käyttää. Tällä hetkellä hän päätti päästä pyssyn omistajaksi paikalla, kun tulisi uusi tilaisuus, ja hän päätti pakottaa sen tilaisuuden pian tulemaan.

Yhden pienen voiton hän sai tällä ajalla. Se eläin, joka oli repinyt auki lihapussin, oli vielä mökin lähettyvillä; se näkyi selvään siitä, kun pussia oli taas käyty repimässä aitassa, jonka seinät eivät olleet tukitut. Muistaen Kuonabin huomautuksen hän viritti kahdet näädänraudat, toiset katolle sen raon viereen, josta peto oli aittaan tullut, toiset orrelle, jota pitkin sen täytyi kiivetä päästäkseen lihapussille. Viritys on hyvin yksinkertaista; koverretaan kolo, johon raudat avattuina mahtuvat, liipaisimelle sivellään vähän rasvaa; rautain kahden puolen asetetaan vähän pistävää risua, niin että eläin niiden yli hypätessään hyppää suoraan vaanivaan satimeen. Vitjat kiinnitettiin pieneen pölkkyyn.

Vaikka näätää niin harvoin näkee, niin käy se kuitenkin epäilemättä etupäässä päivällä retkillään. Sen yön ansa pysyi laukeamatta. Kun Rolf seuraavana aamuna hiljaisen päivänkoiton aikana meni järvestä vettä hakemaan, niin hän huomasi pitkän mustan juovan; siellä näkyi olevan sorsia. Istuessaan niitä katselemassa hän kuuli ääntä mökin takaa puusta. Se oli kiipeävän oravan rapinaa. Sitten hän näki eläimenkin, se oli näköjään kuin suuri tumma orava. Se syöksyi puun ylös, toisen alas, yli pölkkyjen, ali pensaitten, salamasukkelaan kuin salamaorava, ja tuon tuostakin se pysähtyi ja oli hiljaa kuin kivi, tähyten jotain etäistä epäiltävää esinettä. Nyt se kiiti puuhun kuin ruskea välähdys, vähän päästä latvasta lähti lentoon kaksi toruvaa sepelpyytä. Alas maahan, mutkailevana, sirona, herkeämättä toimihaluisena livahti näätä. Se juoksi pölkkyä pitkin aaltoilevin hypyin; keskellä se pysähtyi kuin jähmettyneenä, tuijottaen tuikeasti saraheinä-mättääseen. Kolmella aaltomaisella hypyllä sen sujuva hahmo oli saraheinän reunassa, se välähti heinäin sekaan ja heti taas ulos, hiiri murisevissa hampaissaan; hyppy sivulle päin ja samalla toinen hiipijä oli hiipimätönnä, ja taas muuan. Nämä kolme se tappoi, sitten nakkasi syrjään, ruskea hirmu kun sattui huomaamaan sorsaparven, joka lensi yli. Se katosi raitapensaikkoon, tuli jälleen näkyviin, sujuen liejulla kuin ankerias, kavutakseen sitten paksuun pökköön, jossa oli tikan koloja, livahti suurimpaan koloon niin äkkiä, että Rolf tuskin sitä huomasikaan ja tuli taas parin silmänräpäyksen kuluttua ulos, hampaissaan lento-orava, jonka kallon se oli ruhjonut. Pudottaen oravan se juoksi sen perässä, hyökäten taas vavahtelevan uhrinsa kimppuun julmasti äristen; sitten ravisteli sitä rajusti, repi sen kappaleiksi, nakkasi syrjään. Pitkin maata sen keltainen loistava rinta aaltosi kuin kultainen ampumamaali. Taas se pysähtyi. Nyt kuin lintukoiran asennossa, sanomattoman soreana, mutta ah, kuinka ilkeänä! Käärmemäinen kaula heilautti kobramaista päätä tuulessa, se haisteli ja haisteli, eteni muutaman askeleen, tunnusteli tuulta ja maata. Vielä vähän edemmä, jo kurotettu kaula ja kiemurteleva häntä osottivat kiihkeätä mielenkiintoa. Se loikkasi tiheikköön ja toiselta puolen pompahti samalla esiin lumikenkäjänis, pois, pois henkikullan edestä. Loikkasi, loikkasi, loikkasi, kaksitoista jalkaa joka loikkauksella, nopeammin kuin silmä saattoi seurata, näätä aivan kintereillä. Se vasta oli kilpajuoksua; kuinka ne mennä vilistivät läpi pensaikon! Jänis kyllä on nopeampi, mutta rohkeus merkitsee paljon, ja sen sydän oli vallan lamassa. Mutta onni ja hyvät tähdet ahdistivat sen kaartamaan joelle siihen kohtaan, jossa valkohäntähirvien polku kulki joen poikki; siihen tultuaan se ei voinutkaan enää palata. Siinä ei ollut valitsemisen varaa. Se hyppäsi sulaan virtaan ja ui henkensä edestä. Entä näätä —mikä pakko sen oli jokeen mennä? Vettä se vihasi; nälkä ei ollut; se oli urheilemassa, mutta vesiurheilu ei kuulunut sen mielihaluihin. Ojennellen jäsenikkäitä sääriään se jäi aivan rannalle, pupu rievun pulikoidessa joen poikki metsän suojaan.

Takaisin palasi jälleen wahpestan, ruskea kuolema, livahteli yli pölkkyjen kuin siivekäs käärme, liukui yli maan kuin turman varjo, ja kääntyi nyt mökille, mökin omistajan katsellessa. Kuolleen oravan ohi kulkiessaan se pysähtyi repiäkseen sitä taas, sitten se pensaihin sukeltaen tuli ulos niin pitkän matkan päässä ja niin sukkelaan, että katselija ensin luuli sitä toiseksi näädäksi. Se lensi ylös pitkin aitan nurkkaa, tuskin näytti kiipeävänkään, heilutti keltaista kaulaansa ja mustanruskeata kuonoaan hetkisen, sitten oikaisi aukkoa kohti.

Rolf istui tuijottavin silmin, kun tuo kaunis pakolainen, sirosti potkien kattoturpeita, kevein tasaisin hypyin lähestyi avointa rakoa ja — tuomiotaan. Yks kaks, kolme — loikaten pistävien ketrinoksaneulasten yli se hyppäsi etukäpälänsä salattuun satimeen; näpsis, kamala parahdus, rävistys — taistelu, jota olisi ollut mahdoton silmin seurata, ja oravien anastaja oli itse anastettuna.

Rolf hyökkäsi nyt paikalle. Satimessa raivosi ja riehui kultarinta kuin pieni piru; se puri rautaa hampaillaan; se kirkui lähestyvälle ihmisviholliselle.

Siitä oli tehtävä loppu, kuta pikemmin, sitä parempi, ja samoin kuin näätä oli nytistänyt lento-oravan ja hiiret, samoin kuin Kuonab minkin, samoin nyt Rolf nytisti näädän, ja salolla oli hiljaista.