XLIV. Kadonnut turkismytty.

Ansajuonilla olivat varkaudet merkitsevällä tavalla lakanneet heidän puolinaiseksi jääneen käyntinsä jälkeen vihollisen leirissä. Mutta maaliskuu toi uuden vielä suuremman pulan, kun lumi vuoroin suojaten ja jäähtyen kovettui kantavaksi hangeksi, lumikengät kävivät tarpeettomiksi ja oli helppoa vaeltaa vaikka minne jälkiä jättämättä.

He olivat saaneet kalastajanäädän ja muutamia tavallisia näätiä, ennenkuin saapuivat majavalammelle. Majava-ansoja heillä ei nyt enää ollut, mutta oli mieltäkiinnittävää nähdä, montako majavaa oli jäänyt ja mitä ne puuhailivat.

Lammen reunoille olivat poreilevat lähteet moneen paikkaan avanneet sulia, sillä pakkaset olivat lauhtumassa. Majavat usein sukelsivat niistä ylös, kuten jäljistä selvään näkyi, jonka vuoksi erämiehet lähestyivät niitä varovasti.

Kaatuneen puun takaa he tähyilivät erästä niistä, Kuonab pyssy valmiina, Rolf pidellen levotonta Skookumia, kun samalla tuttu, leveä ja latuska pää kohosi vedestä. Suuri majava uiskenteli ympäri sulan silmää, haistellen ja katsellen, kiipesi sitten hiljaa rannalle, aikoen ilmeisestikin kulkea haavan luo, jota se jo oli käynyt leikkaamassa. Se oli oivan ampumamatkan päässä ja Kuonab aikoi jo laukaista, kun samassa Rolf painoi hänen käsivarttaan ja osotti taakseen. Sieltä tuli metsän kautta kulkien suuri ilves. Se ei vielä nähnyt eikä vainunnut etupuolellaan olevia eläviä olennoita, mutta huomasi sitten äkkiä majavan, joka jo oli täydessä puuhassa leikkaamassa kumoon puuta.

Majavan nahka oli arvokkaampi kuin ilveksen, mutta luonnontutkija on voimallinen useimmissa metsästäjissä, ja heitä huvitti nähdä, miten tässä kävisi.

Ilves näytti vajonneen maan sisään, se katosi kokonaan näkyvistä paikalla kun huomasi saaliin mahdollisuutta edessä päin. Sitten alkoi hiipiminen. Erämiehet näkivät sen vilaukselta, kun se kulki lumessa olevan pälven poikki. Se ei ryömiessään näyttänyt neljää tuumaa korkeammalta. Kaatuneista puista, mättäistä, pensaista ja oksista se sai riittävästi suojaa, kunnes sen viikset tulivat näkyviin eräästä pensaasta viidentoista jalan päässä majavasta.

Skookumille tämä kaikki oli tuskallisen kiihottavaa, sillä vaikkei se voinutkaan nähdä, niin tuntui sen nenään kuitenkin moniaita sangen kiihottavia lehahduksia, ja se ponnisteli eteenpäin tilaisuuksiaan parantaakseen. Tämän hiljaisen taistelun ääni kantoi majavan korvaan. Se herkesi työstä, kääntyi ympäri ja pakeni sulaa kohti. Ilves karkasi väijytyksestään, tarttui majavan selkään ja piti kiinni; mutta majava oli kahta vertaa raskaampi kuin ilves, törmä oli jyrkkä ja liukas, taistelevat eläimet vyöryivät alamäkeä, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi sulaa. Sitten aivan sen reunalle päästyään majava hyökkäsi koko voimallaan ja humahti veteen, ilves selässään kiinni. Ne katosivat heti ja molemmat metsämiehet hyökkäsivät paikalle, toivoen niiden pian nousevan pinnalle ja joutuvan heidän helpoksi saaliikseen; mutta ne eivät nousseetkaan. Vihdoin kävi ilmeiseksi, että ne molemmat olivat menneet jään alle, sillä vedessä majava oli voimallisempi.

Viiden minutin kuluttua oli varma, että ilves oli saanut surman. Kuonab leikkasi karahkan ja teki haran; sillä hän pisteli jään alle eri suuntiin, kunnes hän lopulta tunsi jotain pehmeää. Tapparalla hakattiin sen paikan päälle reikä ja siitä vedettiin ilveksen ruumis jäälle. Majava tietysti meni menojaan eikä tainnut olla millänsäkään.

Sillä aikaa kun Kuonab nylki saalista, kiersi Rolf lampea ja palasi pian juosten kertomaan ihmeellisestä tapauksesta.

Eräästä toisesta sulansilmästä oli tullut ulos majava, kulkenut parikymmentä askelta kummulle, johon se oli hajuaan jättänyt, mennyt sitten upeitten puitten ohi suuren poppelin eli haavan luo, joka on sen paras ruokapuu. Suurella taidolla se oli ruvennut sitä kaatamaan, mutta jostain syystä, ehkä sen vuoksi, että se oli yksin, oli eläin erehtynyt laskuissaan, ja kun puu oli romahtanut kumoon, oli se kaatunut majavan selän poikki, tappanut kaatomiehen ja seivästänyt sen maahan kiinni.

Erämiehet vierittivät pois puun ja pelastivat nahkan, ja niinpä he lähtivät lammelta rikkaampina kuin olivat luulleetkaan.

Seuraavana iltana, tullessaan puolimatkan-majalleen, he olivat saaneet parhaan saaliin, mitä olivat tältä juonelta saaneet aina siitä muistettavasta päivästä saakka, jolloin olivat saaneet kuusi majavaa.

Aamu valkeni selkeänä ja kirkkaana. Aamiaista syödessään he huomasivat merkillisen korppien kokouksen kaukana pohjan puolessa, kauempana etäisimpiäkin seutuja, joissa he olivat käyneet. Ainakin pari-kolmekymmentä lintua kierteli suuria kehiä korkealla erään paikan päällä, päästäen tuon tuostakin syviä sointuvia raksutuksia. Joskus aina joku korppi sukelsi alas näkymättömiin.

"Miksi ne tuolla tavalla ilmassa lentelevät?"

"Antaakseen toisille korpeille tiedon, että siellä on ruokaa. Niillä on hyvin hyvät silmät. Ne näkevät merkin kymmenen mailin päähän ja silloin kaikki tulevat paikalle. Isäni kertoi, että on helppo koota kaikki korpit, mitä on parinkymmenen mailin piirissä, kun jättää jonkun haaskan, niin että ne huomaavat sen ja voivat antaa toisilleen tiedon."

"Eiköhän meidän täytyne lähteä katsomaan, ehkä siellä on toinen pantteri", huomautti Rolf.

Intiani nyökkäsi. Jättäen siis turkiskimpun varmaan paikkaan yhdessä lumikenkäin kanssa, jotka olivat sattumalta mukana, he lähtivät kovaa hankea astumaan. Korppien käräjille oli pari kolme mailia matkaa; ne olivat jälleen ketripuu-metsikön päällä, jossa oli valkohäntähirvien tarha.

Skookum paikalla tiesi kaikki. Se hyökkäsi metsään, täynnään sotaisen kunnian iloa. Mutta sukkelaan se palasi takaisin, juosten minkä suinkin pääsi, kiljuen apua "jouv, jouv, jouv!" ja sen perässä seurasi nopeaan pari harmaata sutta. Kuonab odotti, kunnes ne olivat neljänkymmenen askeleen päässä; ihmiset huomatessaan sudet sitten hiljensivät juoksuaan ja kääntyivät pois; Kuonab ampui; toinen susista kiljaisi vähän kuin koira. Sitten ne hyökkäsivät pensaikkoon ja katosivat näkyvistä.

Lumesta löytyi, tarkkaan tutkien, monias vähäpätöinen veritahra. Hirvitarhasta he löysivät ainakin pari toistakymmentä susien tappaman hirven haaskaa, mutta ei ainoatakaan aivan verestä. He näkivät vain muutaman harvan valkohäntähirven, eivätkä susia enää ensinkään, sillä hanki oli saattanut koko seudun avoimeksi, ja kumpikin laji pakeni metsämiesten edellä.

He tutkivat sitten erästä alavampaa seutua, jossa kasvoi pajua ja raitaa, toivoen löytävänsä majavia, ja niinpä oli jo iltapäivä, kun he palasivat puolimatkanmajalleen. Siinä oli kaikki ennallaan, juuri niinkuin heidän lähtiessäänkin, paitsi että nahkakimppu oli kerrassaan hävinnyt.

Kovassa hangessa ei tietysti näkynyt jälkiä. Heidän ensimäinen ajatuksensa oli vanha vihollinen, mutta etsiessään kaukaa ja läheltä jälkiä, he löysivät kärpännahkan palasia ja neljännesmailia kauempaa loput siitä, sitten toisesta paikasta biisaminnahkan riekaleita. Näistä merkeistä se oli kuin ansamiehen pahimman vihollisen, ahman työtä, sillä ahmoja epäilemättä oli näissä vuorimaissa. Aivan niin! tuossa oli ahman kynnen jäljet ja täällä toinen riekale biisaminnahkaa. Aivan selvää oli nyt, kenen työtä varkaus oli.

"Se ainakin repi halvemmat nahkat", sanoi Rolf.

Erämiehet katsoivat toisiansa merkitsevästi — ainoastaan halvat nahkat oli revitty; miksi olisi ahma tehnyt semmoisen eron? Varmoja ahman jälkiä ei näkynyt; jäinen hanki ei näyttänyt minkäänlaisia jälkiä. Olihan selvää, että nahkat oli revitty ja lunta raavittu heidän harhaan johtamisekseen; tämä oli siis ihmisrosvon työtä, melkein varmaan Hoagin.

Hän epäilemättä oli nähnyt heidän aamulla lähtevän, ja yhtä varmaa oli, että hän nyt oli kaukana, koska hän oli monta tuntia edellä.

"Ugh! Antaa hänen odottaa muutama päivä, jotta luulee olevansa turvassa, sitten minä lähden ja selvitän välimme", ja tällä kertaa intiani selvästikin aikoi tehdä lopullisen tilin.