LXII. Lumoruno.

Eräänä aamuna, Vanin astuessa ulos mökistään, kuului auringonnousun kalliolta tahdikas tam-tatam-taa.

"Mitä hän hommaa, Rolf?"

"Se on hänen auringonnousu-rukouksensa," vastasi tämä.

"Tiedättekö, mitä se merkitsee?"

"Kyllä, ei juuri paljoa. Hän vain sanoo: 'Oi sinä, joka aamulla vaellat taivaalle, sinua tervehdän'."

"Niinkö? Minä en tiennytkään intianeilla olevan semmoisia tapoja, —aivan kuin Osiriksen papeilla. Onko hänelle kukaan opettanut? Tarkotan kukaan valkoinen?"

"Ei, se on aina ollut intianien tapoja. Heillä on laulu tai rukous melkein jokaiseen huomattavaan tapaukseen. Eri rukoukset auringonnousua, auringonlaskua, kuunnousua, hyvää metsästystä varten, ja taas eri rukoukset sen varalta, kun ovat sairaina, taikka kun lähtevät matkalle, taikka kun sydän on paha."

"Minä aivan hämmästyn. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että he ovat niin inhimillisiä. Se johtaa minut taaksepäin Delfoin temppeleihin. Se on Ilionin Kassandran arvoista. Minä luulin, että intianit ovat vain raakoja villejä, jotka metsästävät kunnes vatsa on täysi, ja makaavat, kunnes se taas on tyhjä."

"Hm," sanoi Rolf hymähtäen. "Minä huomaan, että tekin olette vähän arvostellut siihen 'hiusliipasin-, teräsansa-, kukkovarmaan tapaan'."

"Olisipa hauska tietää, haluttaisiko häntä kuulla minun lauluani?"

"Voihan koettaa. Minä ainakin yrittäisin."

Ja vielä samana iltana lauloi Van tulen ääressä "Iloisen ritarin", "John Peelin metsästyksen", ja "Dundeen Bonneyn". Hänellä oli kaunis baritoniääni. Hän oli erittäin suosittu Albanyn soitannollisissa piireissä. Rolf oli ihastunut, Skookum uikutti myötätuntoisesti, ja Kuonab istui, eikä liikahtanut, ennenkun laulu oli päättynyt. Hän ei sanonut mitään, mutta Rolf tunsi että hänen mieltymyksensä oli herännyt. Koettaen käyttää tätä seikkaa hyväksi sanoi hän:

"Tässä on rumpusi, Kuonab. Etkö tahtoisi laulaa 'Wabanakin laulua'? Mutta pyyntö ei tullut otollisella hetkellä ja intiani vain pudisti päätään.

"Kuulkaapa, Van," virkki Rolf (Van Cortlandt oli ehdottanut tämän lyhennyksen). "Kuonab ei teitä koskaan hyvin suvaitse, ennenkun olette ampunut sarvaan."

"Olenhan minä yrittänyt."

"Totta, totta, mutta huomenna lähdemme ja yritämme uuden kerran; ehkä silloin on parempi onni. Mitä luulette ilmasta, Kuonab?"

"Puolenpäivän aikaan alkaa myrsky, ja sitä kestää kolme päivää," vastasi punainen mies lyhyeen ja lähti sitten ulos.

"Se on eri juttu", sanoi Rolf, "sitten saamme odottaa."

Van hämmästyi, ja sitä enemmän kun taivas tunnin kuluttua pimeni, myrskyvihurit alkoivat suhista ja rankkasade pieksi maata.

"Mistä — Belsazarin ilmantoitottajan nimessä! — hän sen tietää?"

"Ehkä on parempi, ettette kysy sitä häneltä. Minä koetan saada sen selville, jos tahdotte tietää, ja kerron teille perästäpäin."

Rolf puistikin esille tiedot, vaikkei helposti, eikä yhdellä puhuttelulla:

"Eilen tshipmukit[23] olivat kovassa työssä; nyt ne ovat alallaan, ja pikkulinnut ovat kateissa.

"Eilen auringonnousu oli kellertävä, tänä aamuna se oli rusottava.

"Viime yönä kuu vaihtui ja sen ympärillä oli vahva pieni kehä.

"Ei ole satanut kymmeneen päivään, ja tämä on kolmas päivä, jona tuuli on idässä.

"Viime yönä ei ollut kastetta. Näin Kielen vuoren aamun koitossa; tomtomini ei soi.

"Aamulla savu kieppui kolmelle taholle, ja Skookumin kuono oli kuuma."

He siis jäivät mökille niin tiedoin, pakosta uskoen, ja vasta kolmantena päivänä taivas tosiaan selkisi; länsituuli alkoi maksaa takaisin, mitä oli idältä lainannut, ja niin kävi toteen sananlasku: "kolmen päivän sade taivaan tyhjentää".

Sinä iltapäivänä työnsivät Rolf ja Van kanuun vesille ja lähtivät melomaan järveä poispäin. Kuljettuaan mökiltä mailin laskivat he rantaan; sillä paikalla oli suosittu hirvenpolku. Rolf tuota pikaa osotti maata: hän oli löytänyt aivan vereksen jäljen; mutta Van ei näyttänyt siitä mitään ymmärtävän. He kulkivat edelleen, Rolf keveästi ja ääneti, mutta Van sai pitkillä säärillään ja jaloillaan aikaan arveluttavan paljon ryskettä. Rolf kääntyi ja kuiskasi: "Ei sillä tavalla. Älkää astuko kuiville risuille." Van koetti kulkea varovammin ja onnistui mielestään hyvinkin, mutta Rolfin kärsivällisyys oli lujilla ja hän alkoi nyt ymmärtää, mitä Kuonab oli mahtanut hänestä itsestään ajatella vuosi takaperin. "Katsokaas", sanoi Rolf, "nostakaa jalkanne tällä tavalla, älkääkä kääntäkö sitä noin ulospäin. Ja tarkatkaa paikkaa, ennenkun sen taas maahan laskette. Tunnustelkaa varpaallanne, jotta tunnette, ettei alla ole kuivia risuja, ja työntäkää se sitten lujasti maahan, ennenkun sille astutte. Parempi tietysti olisi, kun teillä olisi mokkasinit. Älkää koskaan kulkeko oksien ohi, niin että ne hankaavat, vaan kohottakaa ne syrjään, etteivät raavi ja päästäkää ne sievästi takaisin. Kuivaa oksaa ei pidä koskaan taivuttaa; se täytyy kiertää", j.n.e. Näitä seikkoja ei Van ollut tullut ajatelleeksikaan, mutta paikalla hän käsitti ne ja hänen kulkunsa parantuikin ihmeteltävässä määrässä.

He tulivat jälleen veden partaalle. Rolf paikalla huomasi pienen lahdelman toisella puolen sarvaan, joka seisoi aivan alallaan, katseli heihin päin ja arvatenkin ihmetteli, mitä otuksia he mahtoivat olla.

"Siinä on nyt teille," Rolf kuiskasi.

"Missä?" kysyi Van kiihkeästi.

"Tuolla, näettekö tuon harmaan ja valkoisen."

"En minä näe."

Viisi minuuttia koetti Rolf turhaan saada Vania huomaamaan tuon kuvapatsasmaisen haahmon; viiteen minuttiin se ei liikahtanut. Sitten se vaaran aavistaen loikkasi pitkään ja katosi näkyvistä.

Se oli kerrassaan masentavaa. Rolf istahti alas melkein epätoivoissaan. Mutta sitten hänen mieleensä johtui eräs ukko Sylvannen huomautus: "Ei mies silti vielä ole houkka, vaikkei hän olekaan juuri sinun mielesi mukainen."

Sitten Rolf äkkiä sanoi: "Van, onko teillä kirjaa matkassa?"

"On minulla Virgilius."

"Lukekaa minulle ensi sivua."

Van luki, kirja kuuden tuuman päässä nenästään.

"Mutta lukekaapa nyt," sanoi Rolf ja piti kirjaa neljän jalan päässä.

"Se on mahdotonta, en näe muuta kuin hämärän valkoisen laikan."

"Hyvä, no entä näettekö tuolla tuon kaakon?"

"Tarkotatteko tuota pitkää mustaa esinettä tuolla lahdella?"

"En, se on pölkky tässä aivan vieressä", nauroi Rolf. "Ei, vaan tuolla puolen mailin päässä."

"En, en minä näe muuta kuin vähän hämärrettä."

"Minä arvasin sen. Turha on teidän koettaa sarvasta ampua, ennenkun saatte silmälasit. Älyä teillä kyllä on, mutta silmät eivät ole metsämiehen aistimet. Jääkää te tänne, kunnes minä lähden koettamaan, onko minulla onnea."

Rolf häipyi metsään. Parinkymmenen minuutin kuluttua Van kuuli pamauksen, ja pian Rolf palasi takaisin, kantaen kahden vuoden vanhaa sarvasta, ja yön tullen he palasivat mökille. Kuonab vilkasi heidän kasvoihinsa, kun he kulkivat hänen ohitseen, pientä sarvasta korennossa kantaen. He koettivat säilyttää muotonsa muuttumatta. Mutta intiania ei niinkään petetty. Hän ei ääntänyt muuta kuin sähähtävän "hmh!"