XXV. Saukkojen mäenlasku.

Oli jo myöhä ja erämiehet viettivät yönsä korkeassa viileässä metsässä. Skookum unessa itki niin ääneensä, että he kerran tai pari heräsivät. Päivän lähestyessä koittoaan he kuulivat susien ulvontaa ja sarvihuuhkajan[16] kummasti samanlaista huhuilua. Naarassuden lyhyen alku-ulvahduksen ja huuhkajan pitkän huhuamisen välillä ei tosiaan ole juuri mitään erotusta. Puolivalveillaan sitä kuunnellessaan Rolf kuuli siipien vikinää, joka pysähtyi heidän päälleen, sitten tuttavallista kuhertelua. Hän nousi istumaan ja näki Skookumin murheellisena nostavan muodottomaksi turvonnutta päätään katsellakseen mustarintapyitä, joita istui rivi sen päällä oksalla, mutta halli parka oli liian sairas välittääkseen niistä sen enempää. Ne eivät olleet sepelpyitä, joita Rolf oli ennenkin nähnyt, vaan lajia, joka oli hänelle uusi. Katsellessaan oksalla istuvia lintuja hän huomasi Kuonabin hiljaa nousevan, menevän lähimmän pajun luo ja leikkaavan pitkän hoikan vavan, jonka mitta oli ainakin kaksitoista jalkaa; sen päähän hän teki rihmasta lyhyen silmukan. Sitten hän varovasti asteli killistelevien pyitten alle ja vapaansa kohottaen pujotti silmukan ensimäisen kaulaan. Terävä nykäys kiristi silmukan, pyy pyllähti alas oksaltaan ja toverit vain kukertelivat kummastustaan, mutta eivät yrittäneetkään pakoon.

Lyhyt terävä isku päästi pyydystetyn vaivoistaan. Vapa silmukkoineen kohosi uudelleen ja toinen, aina alin, nykäistiin alas ja sama temppu uudistettiin, kunnes kolme mustarintapyytä oli noukittu. Vasta silloin alkoi toisille hämärtää, että tässä oli perin vaarallisia naapureita, niin että ne pyrähtivät lentoon.

Rolf nousi hämmästyneenä istumaan. Kuonab pudotti nuo kolme lintua tulen viereen ja alkoi valmistaa aamiaista.

"Ne ovat pöllöjä kanoja", hän selitteli. "Enimmäkseen niitä voi pyytää tällä tavalla, ainakin jos on koira apuna; mutta se toinen pyylaji ei ole niin tyhmä."

Rolf kyni ja aukoi linnut ja tapansa mukaan nakkasi sisälmykset Skookumille. Penikka parka! Se toden totta oli säälittävä nähtävä. Se katseli murheellisesti killistelevillä silmillään, heikosti liikutteli turvonneita leukojaan, mutta ei nyt koskenutkaan ruokaan, jonka kimppuun se ennen olisi hyökäten hypännyt. Sille ei kelvannut, sillä se ei saanut suutaan auki.

Nuotion paikalle erämiehet tekivät hirsiloukun ja jatkoivat sitten ansajuontaan, veistäen puihin pilkat, rakentaen loukut, kunnes he mailin kuljettuaan tulivat leveälle tamarakkisuolle ja sen reunoja kaartaen suosta lähtevälle purolle, joka juoksi itää kohti antautuvaan notkoon. Joka puolella näkyi riistan merkkejä, mutta he eivät osanneet odottaakaan, mitä nyt näkivät, varovaisesti kulkiessaan tiheikön läpi korkeaan vanhaan metsään. Valkohäntähirvi nousi ruohosta ja katsoi heihin uteliaasti; sitten toinen ja taas toinen, kunnes oli kymmenkunta näkyvissä; vielä kauempana oli paljon muita; niitä oli vasemmallakin puolella, ja liikkumisista saattoi päättää, että niitä oli vielä oikeallakin kädellä. Sitten niiden valkoiset liput keikahtivat pystyyn ja ne kaikki juoksivat sievästi pois pohjoista kohti kohoavaan rinteeseen. Niitä saattoi olla näkyvissä kahden- ja kolmenkymmenen välillä, mutta kun niiden kaikkien valkoiset hännät töyssyivät poispäin, niin näytti koko metsä olevan valkohäntähirviä täynnään. Niitä näytti olevan satoja, ja näin monen kauniin otuksen näkeminen täytti molemmat erämiehet sitä iloisemmalla tunteella, kun he tiesivät niiden olevan heidän omilla metsästysmaillaan. He olivat toden totta tulleet runsauden maahan.

Puro heidän kulkiessaan kasvoi; moni lähde sitä kartutti ja joku melkoinen syrjäpurokin. Muutamia vanhoja majavanmerkkejä he tapasivat, mutta eivät uudempia; ja aina neljännesmailin ja lyhemmänkin matkan päähän he jättivät loukun.

Joki alkoi laskea nopeammin, kunnes se tuli pitkään kapeaan laaksoon, jossa oli monta allikkoa ja kahden puolen jyrkät savirinteet. Siellä he näkivät yhä ja yhä saukon jälkiä ja merkkejä, ja kulkiessaan rauhallisesti törmän nokatse, jonka takaa avautui uusi oikea, he kuulivat kumean molskahduksen, sitten toisen ja yhä useampia.

Erämiesten ensi ajatus oli, että Skookum oli sidottava, mutta silmäys osotti, että se oli tarpeetonta. Hiljaa he laskivat maahan taakkansa ja sairas koira asettui nöyrästi niiden viereen maata. Sitten he, kuin metsämiehet ainakin, varoen hiipivät eteenpäin, vienon itätuulen puhaltaessa hyvältä puolelta. Ensiksi he luulivat loiskuttelijoita majaviksi, mutta eivät kuitenkaan olleet nähneet vereksiä majavan merkkejä, eikä näkynyt minkäänlaista padontapaistakaan. Tuo varma molskis, molskis, molskis — se ei kuulunut kaukaa edestäpäin. Se ehkä saattoi olla kalaa tapaileva karhu, taikka — eihän kumminkaan, se ajatus oli liian vastenmielinen — kanuuta melova ihminen. Mutta yhä kuului samaa hidasta molskis, molskis, vaikkei aivan säännöllisin väliajoin.

Nyt se tuntui olevan vain kolmenkymmenen askeleen päässä ja joessa.

Varoen minkä suinkin taisivat he hiipivät savitörmän reunalle ja vastapäätä he näkivät näyn, jota harvan kuolevaisen on suotu katsella. Siellä oli kuusi saukkoa; kaksi ilmeisestikin täysikasvuista ja neljä näköjään parikunnan penikkaa, kaikki täydessä touhussa, mitä rattoisimmassa inhimillisessä kisassa laskemassa mäkeä pitkin jyrkkää savirinnettä syvään suvantoon, joka oli sen juurella.

Plumpp laski suurin, arvatenkin isä; sukelsi veteen, noustakseen jälleen rannassa näkyviin, kavutakseen kuivalle ja loivemmasta kohdasta parinkymmenen jalan korkuiselle törmälle. Molskis, molskis, molskis, laski sitten kolme nuorukaista, molskis, molskis emä ja yksi penikoista melkein yht'aikaa.

"Skuut" laski taas iso uros, ja märkä nahka tuhratessaan ja hangatessaan pitkää savirinnettä teki sen kerta kerralta niljakkaammaksi ja liukkaammaksi.

Molkis, plumpp, molskis -- molskis, plumpp, molskis hurautteli saukkoperhe kiistalla, karkasi jälleen törmän päälle ikäänkuin kilvalla, kuka ensiksi ennättäisi ja useamman kerran laskisi.

Tuon näyn kisaileva sulous, ilmeinen leikillisyys, eläimellinen rattoisuus, oli lumoavan hupaisaa. Molemmat erämiehet katselivat sitä mielihyvin, joka osotti, kuinka läheistä sukua ovat luonnontutkija ja metsämies. Tietysti heillä oli ahnaitakin ajatuksia, jotka olivat yhteydessä noiden kiiltävien nahkojen kanssa, mutta oli vasta syyskuu, eivätkä edes saukon nahkat vielä olleet täysikelpoisia.

Skuut, plumpp, molskis, jatkoi onnellinen joukko, sen näki, vähentymättömällä ilolla ja ratolla. Luisu paranemistaan parani ja saukot näyttivät olevan väsymättömät; kunnes äkkiä kuului äänekästä vaikka läkähtyvää räyhyä ja Skookum, kaiken varovaisuuden unohtaen, laukkasi törmää alas kyytiä antamaan.

Kimakoilla lintumaisilla kirahduksilla vanhat saukot varottivat nuorukaisia. Molskis, molskis, molskis, hurauttivat kaikki suvantoon, mutta jälleen noustakseen, pää ojossa uiden, sillä ne olivat vain vähän säikähtäneet. Se oli Kuonabille liikaa; hän kohotti piilukkonsa, liksahdus, paukaus, vanha uros maalina, mutta tämä sukelsi liksahtaessa ja vältti. Metsämiehet nyt, Skookum kolmantena, hyökkäsivät rinnettä alas suvantoon, sillä se oli pieni ja matala; ellei siitä ollut maanalaista käytävää, niin olivat ne kaikin satimessa.

Mutta saukot huomasivat vaaran. Kaikki kuusi ne hyökkäsivät pois allikosta avoimeen sorapohjaiseen virtaan, vanhemmat kaiken aikaa hätäisesti kirahdellen sikiöilleen. Ne livahtivat kaatuneitten puitten ja pensaitten alitse, alitse juurien, päällitse särkkäin, erämiehet takaa-ajaen, nuija kummallakin, ja Skookum aivan aseetta.

Saukot näyttivät hyvin tietävän, mihin matka oli, ja jättivät jälkeensä kaikki muut paitsi koiran. Unohtaen oman tilansa Skookum oli melkein tavottanut yhden saukonpoikasista, kun emä kääntyikin ympäri ja kähisten ja äristen teki hyökkäyksen. Skookum sai kiittää onneaan, kun pääsi pienellä näykkäyksellä, sillä saukko on vaarallinen vastustaja. Mutta koira paran täytyi uikuttaen palata molempien kantamuksien luo, joita sen ei olisi pitänyt ensinkään jättää.

Molemmat metsämiehet tulivat nyt avoimeen metsään, jonka kautta Kuonab saattoi juosta edelle ja sulkea tien saukoilta, näitten laukatessa alaspäin virrassa, perässä Rolf, joka turhaan koetti saada nuijallaan isketyksi. Muutamassa sekunnissa perhekunta oli Kuonabin kohdalla, näköjään satimessa, mutta ei ole sen urhoollisempaa tappelijaa kuin sikiöittensä puolesta tappeleva saukko. Vähääkään ymmälle joutumatta molemmat isot saukot päin vastoin tekivät yhtaikaa raivoisan hyökkäyksen intiania vastaan. Tämä oli hänelle täydellinen yllätys, hän ei osannut nuijallaan ja hyppäsi syrjään välttääkseen niiden hampaat. Perhe mennä porhalti hänen sivuitseen, ja emän kaiken aikaa kiiruhtaessa poikasia kirahduksillaan, ne kaikin sukelsivat liekoryteikköön ja pakenivat pajurämeeseen, joka levisi vanhaksi majavalammeksi. Siinä hävisi saukkoperhe eränkävijäin näkyvistä äänettömään erämaahan.