LIII. Matkalla suureen kaupunkiin.

Se on epäonnistunut mies joka ei ole kuningas jossain pienessä kolkassa — sano' Si Sylvanne.

Lapset vielä nukkuivat, kun Rolf seuraavana aamuna lähti. Hän näki vilaukselta Annetten, joka vielä nukkui punaisen parasollin alla, mutta pukukangas ja messinkinapit olivat pudonneet lattialle. Rolf astui kanuuhun. Varhaisen aamun peilityyneys oli vesillä, ja pieni alus liiti kohisten ja nuokkuen sen pintaa. Puolen tunnin kuluttua se oli Callanin rannassa maalle vedettynä. Vielä tunnin, toista juostuaan ja harppailtuaan hän oli Warrenissa, valmiina työhön. Kun hän voimakkaana ja reippaana astui puotiin, posket hehkuen kävelemisestä, siniset silmät vilkkaina siitä ajatuksesta, että hän pian pääsisi Albanyyn, niin kauppias ei voinut olla ihastelematta häneen näköään, varsinkin kun hän muisti heidän edelliset kohtauksensa ja ajatteli kuinka hyvää arvosteluälyä ja nopeata päätöskykyä hän oli osottanut.

Katsellen notkeata punaposkista nuorukaista hän sanoi: "Sanoppa, Rolf, oletko sinä intiani?"

"En".

"Oletko sitten veripuoli?"

"En, kyllä minä olen jenkki; nimeni on Kittering; minä olen syntynyt ja kaavannut Reddingissä, Connecticutissa."

"Niin aina, siltä kyllä näytät. Ensiksi luulin sinua intianiksi. Sinä näytit niin tummaveriseltä (Rolf nauroi hiljaisessa mielessään, muistellessaan tuota pähkinäpuuväriä), mutta minun täytyy sanoa iloitsevani siitä, että olet valkoinen."

"Katsoppa tänne, Bill, tämä on nyt Rolf, Rolf Kittering, joka lähtee sinun kanssasi Albanyyn." Bill, keski-ikäinen, romuluinen, latuskajalka, isokätinen mies, puoleksi jätkä, kohotti terävät harmaat silmänsä nahkakimpusta, jota hän paraillaan siteli.

Warren sitten vei Rolfin syrjään ja selitti: "Lähetän tällä matkalla alas kaikki nahkani. Niitä on kymmenen kimppua, kuudenkymmenen naulan painoisia kukin, melkein koko omaisuuteni. Ne on vietävä suoraa Vandamille, elkääkä niitä jättäkö yöllä eikä päivällä, ennenkun olette siellä. Vandamin liike on aivan satamarannassa. Ilmotan sinulle tämän kahdesta syystä: joella on rosvoja ja varkaita niin että vilisee. Niille ei olisi mikään mieluisempaa kuin anastaa viidensadan dollarin nahkakimppu. Ja toiseksi, vaikka Bill on mies mitä paras joella, niin on hän kuitenkin kovin viinaan menevä; on mennyttä miestä, heti kun alkuun pääsee. Mutta minä olen huomannut, että sinä taas olet aina kieltänyt täällä. Älkää sen vuoksi poiketko Troyhin, ja kun tulette Albanyyn, niin menkää suoraan Vandamiin. Saatte mukaan kirjeen, joka ilmottaa kaikki, ja kauppias antaa tavarat, jotka teidän on takaisin tuotava. Hän on jonkinlainen osamies, ja hänen käskynsä on sama kuin minunkin.

"Oikeastaan minun pitäisi lähteä itse, mutta juuri tähän aikaan tulevat kaikki nahkat ja minun pitää olla paikalla kauppoja tekemässä, ja koita taas on niin paljon, etten uskalla pitää nahkoja kauempaa varastohuoneessa."

"Mutta entä jos Bill tahtoo poiketa Troyhin?" sanoi Rolf.

"Ei, ei hän sitä tee. Hän on kyllä oikea mies, kun on selvänä. Kirjeen minä olen antanut hänelle."

"Ettekö voisi antaa kirjettä minulle, siltä varalta?"

"Tokkopa, Bill suuttuisi niin, että paikalla jättäisi."

"Ei hän saa sitä tietää."

"Se on totta, niinpä teenkin." Ja kun he sitten lähtivät jokea melomaan, niin pöyhkeili Billin ulkotaskussa, ikäänkuin varta vasten itseään näytellen, tuo tärkeä kirje, jossa kaikki ohjeet olivat. Mutta Rolfilla oli siitä jäljennös sisätaskuunsa kätkettynä, vedenpitävään kankaaseen käärittynä, vaikkei sitä tiennyt kukaan muu kuin hän ja Warren.

Bill oli miestä mitä parasta joella, ystävällinen ja hiljainen vanha salolainen ja paljoa väkevämpi kuin päältä näytti. Hän tiesi turkistavaran arvon ja ymmärsi kuinka paha sille oli kastuminen, eikä hän sen vuoksi mennyt urheilemaan semmoisiin koskiin, joita ei tuntenut. Monta kertaa oli sen vuoksi taivallettava ja kova oli työ.

Tokkopa monellakaan on aavistusta siitä, kuinka kovaa työtä taivallus on? Joka tahtoo saada siitä vähän esimakua, ottakoon selkäänsä kolmen leiviskän jauhosäkin ja astukoon sitten neljännesmailin tasaista maata ja viileällä säällä. Ellei hän ole tehnyt enemmänkin sitä työtä, niin hän, ennenkun on puoltakaan matkaa kulkenut, huomaa sen raskaaksi taakaksi. Otaksumme sitten, ettei taakka olekaan pehmeä, niinkuin jauhosäkki, vaan että siinä on terävät kulmat; kantaja piankin tuntee sen kidutuksen. Otaksukaamme, että kannettava taakka on kahta vertaa suurempi; voimia se kysyy paljoa enemmän kuin kaksi sen vertaa. Ja otaksumme vielä viimeiseksi, ettei matka ole neljännesmailia, vaan koko maili, eikä tasaista maata, vaan suota, kalliota, kivikkoa, ryteikköä, eikä sää ole viileätä, vaan tukahuttavan kuumaa, niinkuin se on kesällä metsässä, ja että sääsket hyökkäävät kiinni kaikkiin paljaisiin ruumiin osiin ja saavat sen vapaasti tehdä, kun molemmat kädet ovat kiinni joko taakassa taikka vesoissa ja oksissa, joista taivaltaja hakee tukea jyrkillä kohdilla — niin silloin hän saa vähän käsitystä siitä, mitä taivaltaminen merkitsee. Mutta taivalluksia oli monta, ja jokainen niistä täytyi molempien venemiesten kulkea kuuteen kertaan raskaan taakan kera, viidesti tyhjänä miehenä. Ihmekö siis, että venemiehet monasti laskevat jonkun vihaisenkin kosken onnen kaupalla, päästäkseen taivalluksen rasituksista sääskisessä metsässä.

Billin uskollisuutta osotti, että he taivalsivat monen semmoisenkin kosken ohi, jonka hän oli ennen laskenut, koska hän oli saanut vastuulleen kauppiaan kallisarvoisten turkisten onnellisen viemisen perille saakka.

Matka Warrenista Albanyyn laskettiin kahdeksaksikymmeneksi mailiksi, mutta pysäkkejä ja taivalluksia oli monen monta, niissä tärväytyi paljon aikaa, ja kokonainen viikko sai kuluneeksi, ennenkun Bill ja Rolf olivat kulkeneet Glens Fallsin, Fort Edwardin ja Schuylervillen siirtokuntien ohi ja raskaine kuormineen päässeet pienen Troyn kaupungin kohdalle, josta alkaen joki on tyyntä leveätä suvantoa. Rannalta tervehtivät Billiä joutilaat jätkät, mutta Bill ei ollut kuulevinaankaan heidän houkutuksiaan. Molemmat venemiehet vaan jatkoivat rauhallisesti matkaansa, hyvillä mielin siitä, että matkan vaivat nyt oli voitettu, kosket taakse jätetty ja että sama leveä tyyni suvanto veti satamaan saakka.