LVI. Sairas härkä.

Ukkoskuu kului nopeaan, heinä oli niitetty, ohra osaksi leikattu. Joka päivä olivat nyt läsipäät härät valjaissa kiskomassa natisevin ikein milloin heinäkuormaa, milloin viljakuormaa yli vasta raivatun maan kantojen ja juurien. Kaikki näytti menestyvän mitä parhaiten, mutta samalla tulikin onnettomuus kuin salama kirkkaalta taivaalta. Buck, oikeanpuolinen vetojuhta, sairastui.

Semmoiset, jotka eivät karjaa tunne, ovat paljon kirjottaneet nöyrästä ja kärsivällisestä härästä. Ne jotka paremmin tietävät, tuntevat härän kaikista juonikkaista eläimistä juonikkaimmaksi. Se on teeskentelijä, mahtailija, pelkuri, varas, juonijaakko ja kavala; ja kun se ei ole pahanteossa, niin se ainakin sitä ajattelee. Häijyinkin kuormamuuli, mikä on milloinkaan kuormaa selässään kantanut, on höyhenetön kyyhkysenpoikanen verrattuna tavalliseen härkään. On tosin joskus hyväluontoisiakin härkiä, mutta niitä on harvassa; useimmat ovat kavalat, toiset vaarallisetkin, ja nämä on paras hylätä, sillä ne houkuttelevat iestoverinsakin pahoille tavoille ja saattavat ajajansa häpeään. Vanin molemmat härät, Buck ja Bright, osottivat tavanmukaista luonnonlaatuaan ja härkämäisyyttään työssä. Hyvissä käsissä ne kulkivat jotenkin hyvin, ja Rolf osasi ajaa paremmin kuin Van, sillä hän oli "härkäin kanssa kasvanut", jota vastoin jykevät iesjuhdat eivät näyttäneet ymmärtävän Vanin kovin monisanaista vaikka jankkaavaa englantilais-hollantilaista mongerrusta. Jenkin yksinkertaisempi piiskan käyttö ja vähemmät sanat menestyivät niin ilmeisen hyvin, että Van luopui ruoskasta ja vallasta ja antoi härkäparin Rolfin ajettavaksi.

Tavallisesti härkäparin ajaja kulkee "hoo" puolella (vasemmalla puolella) juhtaparin pääpuolessa, huutaen "jii" (oikealle), "hoo" (vasemmalle), "vakoon", "noin ikään", tai "uhua" (seis), säestäen käskyään ruoskan läiskäyksellä, (kuitenkaan lyömättä). Taitamattomat ajajat läiskäyttävät härkiä "hoo" puolelle, kun tahtovat saada ne kääntymään "jii" puolelle, ja päin vastoin. Mutta tunnettu asia on, että hyvät ajajat yleensä käyttävät vähän ruoskaa. Ruoskaa on käytettävä säästäen, muutoin pari menee pilalle. Ei senvuoksi kauaakaan kulunut, ennenkuin Rolf saattoi ohjata niitä kuorman päältä, ajaessaan pellolla ruolta ruolle. Tämä huuto-ohjaus pelasti hänen henkensä, taikka ainakin raajansa, kun hän eräänä aamuna vahingossa putosi kuorman ja härkäparin väliin. Härkäpari oikopäätä karkasi laukkaan, mutta kun hän samalla karjasi "uhua!" niin ne paikalla pysähtyivät ja nuorukainen pelastui. Jos sitä vastoin Van olisi ollut "uhua" huutamassa, niin härkäpari olisi laukannut vinhempään, sillä hänen tapanaan oli säestää jokaista huutoa ruoskan sivalluksella.

Rolf siten saavutti jykeväin ajokkaittensa kunnioituksen, vaikkapa ei juuri lempeäkään. Yhä paremmin hän sai ne valtaansa. Mutta mainittuna kovanonnen aamuna, kun loput ohrista oli katokseen ajettava, Van tuli sisään valittaen: "Voi, mitääst nyt dehrä! Mikääs nyn neovoks! Kon Buck maka pualikualiaan."

Voi surkeutta! Se tosiaan makasi maassa, toisinaan päätään kohotellen, toisinaan aivan litteänä maassa, mölyten ja voihkien vähän väliä.

Rolf oli sattunut neljä vuotta takaperin näkemään aivan samanlaisen tapauksen Reddingissä. Silmien pyörityksen, vatsalihaksien kouristukset, väänteet ja mölyämisen. "Sillä on vatsan väänteitä. Onko teillä inkivääriä?"

"Ei, ei mittä muut ko pehmeet suoppa."

Mitä pehmeällä suovalla ja inkiväärillä oli yhteistä, oli vaikea arvata, ja Rolf ihmetteli, mahtoiko sillä olla jotain salaista rohtovoimaa, josta hänen äitinsä ei tiennytkään.

"Tiedättekö, kasvaako tässä missään lähellä punajalavaa?"

"Kyll mnää dierä."

"Keittäkää sitten sen kuorta sangollinen, minä lähden hakemaan piparminttua." Jalavankuorta keitettiin padan täysi, siitä tuli ruskeata lientä. Pipariminttu kuivatettiin hellalla, kunnes se voitiin jauhaa hienoksi, ja se sekotettiin jalavaliemeen. Löydettiin vähän rikkiäkin ja soodaa, niitä sekotettiin joukkoon väetteeksi, ja sitten riennettiin takaisin pellolle suuren avuttoman elukan luo.

Buck parka näytti nyt olevan vielä huonompi entistään. Se makasi kyljellään, selkä koukussa, vähän väliä mölyten ja väännähdellen. Mutta apu oli nyt lähellä, ainakin miesten mielestä. Läkkipeltisellä napolla he koettivat kaataa rohtoaan sairaan avoimeen suuhun, mutta tämä osotti niin huonoa ymmärrystä, että loputkin voimansa kooten puhalsi napon sisällyksen vasten heidän kasvojaan. Yritettiin monta kertaa, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Elukka sitten, ikäänkuin suutahtaen, heilautti kuonoaan, niin että nappo lensi hyvän matkan päähän. Sitten he koettivat toista tavallista keinoa, sekottivat rohtonsa lesepöperöön. Lesepöperöön — voiko härälle tarjota parempaa herkkua? — mutta Buck ei ollut siitä välittävinäänkään, ja kun sitä tyrkyttämällä tyrkytettiin, niin se heilautti kuonoaan, niin että astia mukelsi nurin ja lesepöperö valui pitkin kenttää.

Miehet silloin tuumasivat, että he ehkä saisivat juoman sen kurkkuun tyrkytetyksi, jos vaan voisivat sen päätä kohottaa. He siis vipusivat härän kuonoa ylemmäksi, yrittivät jälleen avata sen kitaa ja tukkia siihen lesepöperöä, mutta Buckpa samalla kavahtikin jaloilleen, ikäänkuin olisi koko tauti ollut paljasta teeskentelyä, ja laukkasi navettaan, minkä pääsi, ei pysähtynyt, ennenkun oli hinkalossaan, mutta paiskautui siellä jälleen kyljelleen ja sai entiset kouristukset.

Hyvin tavallista on, että härät teeskentelevät sairautta, mutta tämä näytti kuin näyttikin olevan todellista. Näytti kuin näyttikin siltä, ettei juhta enää siitä nousisi, ja että ainakin osa sadosta sen takia menetettäisiin.

Mutta navetassa voitiin mukavammin tehdä uusi yritys. Härkä kytkettiin ja pää vivuttiin korkealle, niin että kuono oli paljoa ylempänä hartialapoja. Nyt näytti helpommalta valaa rohdot sen pitkään, jyrkästi viettävään kurkkuun. Mutta se piti kuonoaan tiukkaan kiinni ja sen mikä sieramiin valui se puhalsi pitkän matkan päähän, ja kärsivä elukka vääntelihe kytkyessään niin, että lopulta olisi luullut sen tukehtuvan.

Sekä miehet että juhta uupuivat tässä tappelussa, mutta elukka ei näyttänyt siitä paranevan, vaan päin vastoin käyvän vielä huonommaksi.

"Jopa jotain", sanoi Rolf, "paljon minä olen nähnyt juonikkaita härkiä, mutta en tuommoista härkäilijää vielä milloinkaan, ja mennyttä se on, se on varma, ellemme saa siihen pian tuota myrkkyä."

Härkien elämää ei tunnettu niin tarkkaan kuin hevosten, sillä maanviljelijät tavallisesti pitivät niitä vain hätävarana, joitten sijaan hankittaisiin hevosia, heti kun varat kannattivat. Härät olivat niin voimalliset, ja ne tulivat toimeen viljattakin, kun heinät olivat hyviä; ne eivät koskaan päätään kadottaneet johonkin suon silmään, ne vetivät auraa vakaasti ja tasaisesti, välittämättä paljoa kivistä tai kannoista. Mutta ne kulkivat niin epätoivoisen hitaasti ja olivat ainiaan kujeita täynnään. Kun Bright oli juonikkaampi, niin valjastettiin se tavallisesti vasemmalle puolelle, ollakseen lähempänä ajajaa. Tavallisesti Rolf sai Buckin helposti hallituksi, mutta nyt näytti asema kerrassaan epätoivoiselta. Hän muisteli mielessään Reddingin aikojaan ja ukko Eli Goochia, viisasta härkämiestä, ja tuumaili ja aprikoi, mitähän hän olisi tehnyt tämmöisessä tapauksessa. Siinä istuessaan hän huomasi, kuinka sairas härkä kurotteli päätään ja salavihkaa nuolasi suuhunsa lesepöperöä, jota oli varissut sen iestoverin astiasta. Rolfin kasvoille ilmestyi hymy. "Se on juuri sinun tapaistasi. Sinun mielestäsi ei mikään muu maistu hyvältä kuin varastettu tavara. No hyvä, saadaanpa nähdä." Hän sekotti taas lesepöperöön aimo annoksen rohtojaan. Sitten hän sitoi Brightin pään, niin ettei se ulottunut maahan, ja asetti lesepöntön puolitiehen molempien härkien väliin. "No hyvästi sitten, Bright", hän sanoi kuin muodon vuoksi ja lähti pois navetasta, mutta katseli sitten seinänraosta. Buck keksi, että tässä oli hyvä tilaisuus varastaa Brightiltä. Se vilkasi ympärilleen; sepä sattui hyvästi, ajaja oli mennyt matkoihinsa. Se kurotti varovasti päätään, haisteli ja heilautti sitten pitkään kieltään ulos suustaan, maistaakseen toverinsa astiasta. Mutta samalla Rolf päästi huudon ja juoksi sisään. "Ahaa, sinä vanha rosvo! Annappas sen olla vaan, se on Brightin osa."

Sairas härkä vakautui nyt omaan hinkaloonsa ja pysyi jonkun aikaa alallaan, sillä välin kun Rolf taas meni raolle katsomaan. Mutta kun ei muutamaan minuttiin kuulunut mitään, niin se jälleen ojensi kuonoaan ja kieltään, nielasi äkkipikaa yhden suuntäyden rohtosekotusta, samalla Rolf päästi huudon ja juoksi ruoska kädessä navettaan varasta kurittamaan. Bright parka, se pinnisteli ja kurotteli, päästäkseen maistamaan viettelevää pöperöä, ja siten tietämättään auttoi Rolfin juonta, sillä Buck ei tietysti voinut muuta luulla, kuin että se kovasti himoitsi tuota leserohtopöperöä.

Läimähytettyään Buckia moniaan kerran ruoskalla Rolf taas poistui. Sairas härkä taas odotti jonkun aikaa hiljaa alallaan ja sitten ahnaan kiireisesti kurotti päätään, hotasi suuhunsa, mitä pöntössä oli, tyhjensi sen kerrassaan; jonka nähdessään Rolf taas juoksi sisään ja antoi sille piiskasta vielä vähän voitelua, vastaisenkin varalta.

Rohdot tietysti tehosivat, kuinkapa eivät semmoiset rohdot olisi tehonneet, ja seuraavana aamuna Buck oli päässyt mahavaivoistaan. Se oli entisellään, vaikkapa sangen janoissaan ja vielä vähän heikkokin; mutta tarkkaan tutkittuaan sitä Van sanoi: "Kyll vaa snää näytä oleva entiselläs, ekkäs juoness näy oleva Brightii huanompp."