LXXX. Verinen Saranac.

Sir George Prevost ei ollut aikonut vallottaa Plattsburgia ennenkuin Plattsburgin laivasto olisi anastettu. Mutta Mc Glassinin urhotyön moralinen vaikutus oli niin suuri, että se oli paikalla tyhjäksi tehtävä. Hän päättikin vallottaa kaupungin väkirynnäköllä ja arveli sitä kolmen tunnin asiaksi.

Hän asetti yhden rykmentin kutakin brigadia kohti, yhden kutakin kaupungin lähellä olevaa kaalaamoa kohti, yhden kulkemaan joen poikki Pikes Cantonmentin läheisyydestä, ja lähetti vielä yhden joen poikki kahtakymmentä mailia ylempää, jossa sen tuli ahdistaa amerikkalaisen sotavoiman jäännöksiä niiden paetessa Plattsburgista.

Plattsburg heräsi sinä aamuna uudistettuun pommitukseen. Ankara ammunta tuotti surman muutamalle miehelle, muutamia seiniä ja savupiippuja sortui, mutta varustukset eivät kärsineet suuriakaan vaurioita.

Oli hämmästys kaikille, että puolustajat niin nopeaan tottuivat tuleen. Yksin koulupojatkin sisarineen kulkivat tyveninä kouluun, huolimatta tykinkuulista ja pyssynluodeista, joita ilmassa vinkui, sattuen seiniin ja akkunoihin ja joskus, vaikka harvoin, kaataen jonkun pyssymiehenkin, joka oli liian varomattomasti noussut valleille ja varustuksille kävelemään.

Brittiläisessä leirissä valmistettiin suurta yritystä — rykmentit marssivat heille määrätyille paikoille — pyssynluoteja ja tykinluoteja tuiski kuin rakeita myrskyssä. Kello kymmenen aikaan taistelu hetkeksi hiljeni. Amerikkalaiset asettuivat kukin paikoilleen, isoisät samoin kuin nuoret koulupojatkin, kullakin pyssy kädessään ja kukkaro täynnä luoteja. Kalpeita kasvoja ja hermostuneita sormia saattoi huomata nuorukaisparvessa, mutta paikaltaan ei väistynyt ainoakaan. Monikin mies, joka isänmaallisen innostuksen valtaamana oli pyssyineen rientänyt riveihin, toivoi tosin sydämessään takaisin kotiin, kun hän oli hetken ollut verisessä rintamassa. Mutta ei kukaan lähtenyt. Jokin voima, mikä lienee ollutkin, piti heitä vakaina paikoillaan.

Vaikka rivit olivat täydet pitkin varustuksia, niin oli kuitenkin neljä paikkaa, joissa miehiä oli koolla enemmänkin. Nämä paikat olivat virran rannat siltain ja kaalaamoitten vastapäätä. Sinne asetettiin parhaat tarkk'ampujat, niiden joukossa Rolf ja ne muut, jotka olivat olleet mukana Mc Glassinin retkellä.

Siltalankut oli revitty pois ja ne oli käytetty varustuksien rakentamiseen, mullan pidättämiseen vallitusten reunoilla. Mutta siltain niskapuut olivat paikoillaan, ja kun punatakit lähestyivät, niin kävi piankin selville, mikä tarkotus niillä oli.

Pisin tehokas pyssyn kantomatka arvosteltiin niihin aikoihin sadaksi jardiksi (91 metriksi). Amerikkalaisia käskettiin olemaan ampumatta, kunnes viholliset olivat saapuneet tammilehtoon, joka oli pääsillasta sadan askeleen päässä joen toisella rannalla.

Brittiläiset lähestyivät upeassa järjestyksessä, kuin paratiin menossa. Hiljaisuus valtasi rivit joen kummallakin puolen. Komentavan brittiläisen upseerin kuultiin selvään antavan käskyjä. Kummalta mahtoi tuntua Espanjassa, Ranskassa ja Rheinin rannoilla taistelleista veteraneista, kun heidän nyt täytyi marssia vihollista vastaan, joka puhui heidän omaa kieltään.

Mc Glassinin matala ääni kajahti nyt kautta puolustuslinjain: "Älkää ampuko, ennenkun käsken."

Punatakit lähestyivät juosten ja saapuivat pian sadanviidenkymmenen askeleen linjalle.

"Nyt, tähdätkää alahaksi ja ampukaa!" huusi Mc Glassin. Jenkkien pyssyt räiskähtivät ja punatakkien rivit horjuivat tammien sekaan.

"Hyökkäys!" karjasi brittiläinen upseeri, ja punatakit hyökkäsivät siltaa vastaan. Mutta amerikkalaisten varustuksista tuiski taukoomaton tuli, ja hyökkäävän osaston tie jäi täyteen kaatuneita.

"Eteenpäin!" ja urhea brittiläinen kapteeni juoksi sillan keskimäiselle niskapuulle, miekkaansa heiluttaen johtaen joukkoaan. Paikalla muodostui kolme miesjonoa, yksi kullekin niskapuulle.

He olivat ainoastaan viidenkymmenen askeleen päässä varustuksesta, josta viisisataa pyssyä tähtäsi samoja niskapuita. Ensimäiseksi kaatui kapteeni, luoti oli lävistänyt hänen rintansa, ja virran vesi vei hänet mukanaan. Mutta yhä eteenpäin kulkivat nuo kolme jonoa, päin viheltävää, tuhoisaa lyijytuiskua. Se oli kuin lammasten teurastusta. Mutta puolen tuntia he marssivat ja marssivat vakaasti eteenpäin. Ei ainoakaan mies seisahtunut eikä kääntynyt takaisin, vaikka kaikki tiesivät, että he kulkivat varmaan kuolemaan. Ei ainoakaan päässyt edes sillan keskelle, ja ne, jotka jokeen haavotettuina putosivat, nieli paisunut virta. Kuinka monta urhoollista miestä sinä päivänä uhrattiin, sitä ei kukaan tullut koskaan tietämään. Se, joka antoi hyökkäyskäskyn, oli kaatunut ja samoin ne, jotka toiseksi ja kolmanneksi hänen jälkeensä ottivat johdon, ja ennenkun sen jälkeen saapui uutta johtajaa käskyä muuttamaan, oli joki verestä punaisena, ja sitä sanottiin siitä pitäen "veriseksi Saranaciksi". Rykmentti tuhottiin, ja hyökkäys keskeytyi siksi kerraksi.

Rolf oli tähdännyt ja ampunut muitten mukana, mutta häneen koski kovin kipeään, kun näki niin paljon urheutta hukkaan tuhlattavan. Se oli niin kamalaa työtä, että hän oli erinomaisen iloissaan saadessaan sanan, että häntä tarvittiin pääkortteerissa. Tunnin kuluttua hän oli järvellä, matkalla Burlingtoniin, jonne hänen piti viedä komentavalle upseerille uutisia ja ohjeita.