LIV. Albany.

Ainoastaan se, joka nuoruudessaan vihdoinkin on päässyt jonkun suuren kaupungin näkyviin, josta hän on kaiken ikänsä haaveillut, johon päästä käennyt, ainoastaan se voi käsittää Rolfin tunteet kun he olivat viimeisen suuren mutkan kiertäneet ja Albany — Albany kohosi näkyviin. Albany, ensimäinen Yhdysvaltain kaupunki, joka sai kaupunginoikeudet; Albany, sen tärkeimmän valtion pääkaupunki; Albany, jossa asui lähes kuusituhatta ihmistä ja jossa oli niin vilkas liike; Albany, joka julkisine rakennuksineen kauniina ja arvokkaana loisti mahtavalle Hudsonille, joka siitä alkaen kantoi suurimmatkin laivat mereen saakka.

Rolf oli paljon lukenut raamattua, ja nyt hän mielestään käsitti apostoli Paavalin tunteet sinä historiallisena päivänä, jona hänen elinaikainen toivonsa toteutui, jona hän ensi kerran lähestyi ikuista kaupunkia, — jona mahtavan, uljaan Rooman tornit hänelle vihdoin näkyivät.

Pitkät satamalaiturit olivat täynnään mastoja ja köysiköitä; veden pinnalla vilisi veneitä ja kanuita; satamasiltain takana olivat puumakasinit ja niiden takaa näkyivät monenkertaiset puurakennukset, ja kaikkia muita korkeammalle kohosi Capitolium, maan isien yhtymäpaikka.

Rolf ei ollut aivan tietämätön meriasioista, ja kaikkien näitten mastollisten laivain keskellä hänen katseensa nyt käsitti oudon, kömpelön näköisen aluksen, jonka kummallakin puolella oli valtava vesiratas. Kun se tuli selvemmin näkyviin, niin hän saattoi nimenkin lukea, se oli "Clermont", ja hän tiesi siitä, että se oli Fultonin kuulu höyrylaiva, höyryn aikakauden ensimäinen.

Mutta Bill ei joutanut semmoisia katselemaan. Albany, Hudson, "Clermont", kaikki oli hänelle tuttua, ja vakaasti hän ohjasi venettä sitä siltaa kohti jonka hän vanhastaan tunsi.

Rannalla kökötti pollarien päissä jätkiä ja nämä tervehtivät häntä, aluksi kompasanoilla; mutta veneen tullessa lähemmäksi Bill tunnettiin. "Helloo, Bill, vai olet sinä palannut? Hauska nähdä," ja apua tarjottiin joka taholta kanuun maihin laskiessa.

"Well, well, well, vai sinäkö se todella olet," sanoi erään turkiskauppiaan urkkija erinomaisen ystävällisellä äänellä; "tuleppas mukaan, niin saat ryypyt."

"En tule," sanoi Bill jäykästi, "ensin ajetaan asiat ja vasta sitten ryypätään."

"No mutta, Bill, eihän tästä ole Van Roostiin kuin kymmenen askelta ja siellä on juuri aljettu uusi tynnöri — mitä parasta."

"Ei, johan minä sen sanoin, minä en maista — nyt."

"No jaa, olkoon sitten, tiedäthän sinä asiasi. Minä ajattelin, että sinä ehkä olit iloinen, kun taas meidätkin näit."

"Well, no enkö sitten muka ole?"

"Helloo, Bill," ja Billin lihava lankomies ilmestyi sillalle. "Tämä minulle tekee hyvää, ja sisarellesikin, joka on niin ikävöinyt sinua. Ryyppy nyt pitää saada."

"Ei, Sam, en minä nyt jouda ryyppylle; minulla on asioita ajettavana."

"Weil, yksi vain pään selvitykseksi. Sitten ajat asiasi ja palaat meidän luo."

No, Bill lähti ottamaan yhden ryypyn pään selvitykseksi. "Kuules Rolf, parin minutin kuluttua minä palaan," mutta Rolf ei häntä sen koommin nähnyt moneen päivään.

"Parempi on, kun tulet sinäkin samaan matkaan, penikka," sanoi joukosta muuan punanokka. Mutta Rolf pudisti päätään.

"Anna minä autan sinua, että saadaan kaikki rannalle," tarjotteli muuan puhelias vieras, jolla oli vain yksi silmä.

"En minä tarvitse apua."

"Millä ihmeellä sinä aiot ne yksin saada?"

"Well, yhden asian saisitte mielellänne tehdä; menkää ja tuokaa tänne Pietari Vandam."

"Minä vartioin tavaroitasi sillä aikaa kun sinä käyt."

"Ei, minä en voi lähteä."

"Mene sitten hiiteen, pidätkö sinä minua juoksupoikanasi?" ja Rolf jätettiin yksin.

Hän oli vasta alkaja kaupan alalla, mutta hän alkoi kuitenkin jo käsittää "turkis"-sanan mahdin ja sen kaupan tärkeyden. Turkikset olivat erämaitten arvokkain tuote, ja ainoastaan metsämiehet saattoivat niitä hankkia. Maailman kauppiaat himoitsivat turkiksia yhtä ahneesti kuin kultaa, ja vielä paljoa ahnaammin kuin jalokiviä.

Ne olivat niin kevyttä tavaraa, että niihinkin aikoihin satakunta naulaa nahkoja saattoi maksaa sadasta viiteentuhanteen dollariin, niin että mies, jolla oli kimppu hyviä turkisnahkoja, oli kapitalisti. Erämiehet niistä ansaitsivat hyvät rahat, kauppiaat vielä enemmän, sillä tavarassa maksaen he lisäsivät voittonsa kahdenkertaiseksi; mutta Albanyn välikauppiaitten voitot olivat vielä paljoa suuremmat ja New Yorkin vientikauppiaitten aivan suunnattomat.

Oliko siis ihme, että erämiehet olivat vallanneet maata paljoa laajemmalta kuin siirtolaiset taikka edes kullankaivajat; ja muutaman nahkan kaupan vuoksi tehtiin enemmän pahoja rikoksia, enemmän rohkeita ryöstöjä kuin minkään muun laillisen liikkeen alalla. Rolf ei näistä asioista vuosi takaperin tiennyt mitään, mutta hän oppi minkä ennätti ja Warrenin huomautukset nahkoista painuivat yhä arvokkaammiksi hänen mieleensä. Ne saivat joka seikasta aina matkan alusta pitäen uutta vahvistusta.

Aamupäivä kului, eikä Billiä vaan kuulunut; kun siis iltapäivällä siihen tuli muutamia paljasjalkaisia poikia, niin Rolf sanoi heille: "Tietääkö kukaan teistä missä Pietari Vandamin talo on?"

"Kyllä, se on aivan tuossa", ja he osottivat suurta hirsitaloa, joka oli vain satakunnan askeleen päässä.

"Tunnetteko hänet?"

"Kyllä, hän on minun isäni", sanoi auringonpaahtama, teerenpisamainen poika.

"Jos tuot hänet nyt heti tänne, niin saat kymmenen senttiä. Sano, että minä olen Warrenin miehiä, ja että täällä on tavaroita."

Pojat pyyhälsivät matkaan kuin villihevoset, niin että pöly lensi, sillä kymmenen senttiä oli suuri raha siihen aikaan. Ja sangen pian ilmestyi rantaan pitkä punakka mies. Hän oli hollantilainen vain nimeltään. Ensi näkemältä häntä ei juuri olisi muista jätkistä erottanut, mutta oli hän kuitenkin lihavampi ja lähempää katsoen hän näytti toimeliaammalta.

"Oletko sinä Warrenin miehiä?"

"Olen".

"Yksinäsikö olet?"

"En, tulin Bill Bymuksen keralla. Mutta hän lähti jo aamulla pois; en ole häntä sen koommin nähnyt. Minä pelkään, että hänelle on sattunut joku vastoinkäyminen."

"Minne hänen piti mennä?"

"Tuonne kapakkaan ystävien kanssa."

"Vai sinne, se on hänen tapaistaan; niin, kyllä hänelle on sattunut se tavallinen vastoinkäyminen. Ei hänestä nyt ole mihinkään yhteen viikkoon. Viime kerralla hän oli vähällä menettää kaikki nahkamme. Katsotaanpa nyt, mitä sinulla on mukana."

"Oletteko te Pietari Vandam?"

"Olen tietenkin."

Mutta Rolf näytti epäilevän. Siihen oli kokoontunut pieni joukko uteliaita ja Rolf kuuli monta ääntä: "On, tämä on Pietari, olkaa huoleti sen puolesta." Mutta Rolf ei tuntenut puhujiakaan. Hänen epäröivä ilmeensä ensiksi harmitti hollantilaista, sitten huvitti häntä ja lopulta hän remahti sydämelliseen nauruun.

"No noh, sinä näyt ajattelevan meistä pahaa. Katsos tänne", ja hän veti taskustaan mytyn kirjeitä, jotka kaikki oli osotettu Master Pietari Vandamille. Sitten hän näytti kultakellon, jonka selkään oli kirjotettu: "Pietari Vandam"; sitten hän näytti sinettinsä, jossa seisoi "Petrus Vandamus". Sitten hän kääntyi pojan puoleen ja sanoi: "Juokse, tuolla on pastori Tri Powellus, ehkä hän auttaa meitä." Mustaviitta, polvihousu, latuskahattu kirkonmies tuli ja sanoi mahtipontisesti: "Kyllä, nuori ystäväni, ilman epäilystä voit olla vakuutettu siitä, että tämä on erittäin kunnianarvoisa seurakuntalaisemme, Master Pietari Vandam; mies, joka on hyvin tunnettu kauppamaailmassa."

"Ja nyt", sanoi Pietari, "syntymätodistukseni ja vihkimätodistukseni avulla, jotka kaikella mahdollisella kiireellä tuodaan nähtäväksesi, minä toivon saavani sinut tunnustamaan minut siksi, kuka olenkin." Asema, joka alussa oli ollut vähän kireä, oli käynyt yhä hullunkurisemmaksi ja läsnäolijat nauroivat ääneensä. Rolf ei ottanut hämmästyäkseen, vaan sanoi verkalleen hymyssä suin: "Minä olen taipuvainen luulemaan, että te mahdatte olla Master Pietari Vandam, kotoisin Albanysta. Jos niin on, niin tämä kirje on teille ja kuorma samoin." Ja kuorman luovutus siten tapahtui.

Bill Bymus ei ole vielä tänäpäivänäkään antanut sitä toista kirjettä. Luultavasti hän ensiksi lähti sisarensa luo, mutta ei ennättänyt kauaakaan siellä viipyä, sillä hänen olonsa Albanyssa oli yhtä ja samaa juopottelua, niinkuin ainakin. Selvää oli, että ellei Rolfia olisi ollut, niin olisivat turkikset menneet sen tien, ja Vandam osottikin kiitollisuuttaan siten, että otti nuorukaisen omaan kotiinsa, jossa vielä kauan jälkeenkinpäin kerrottiin ja herttaisesti naurettiin sitä, kuinka vaikea ukko Vandamin oli saada Rolfia uskomaan.

Venemiesten piti palatessaan viedä Warrenille semmoisia kauppatavaroita, joita Vandamilla oli varastossa, ja toisia, joiden kokoomiseen kului monias päivä.

Kun Rolf niitä seuraavana päivänä lajitteli ja laittoi mytyiksi, niin tuli huoneeseen pitkä, laiha, hyvin puettu nuori mies, joka näytti liikkuvan kuin kotonaan.

"Hyvää huomenta, Pietari."

"Huomenta, huomenta", ja he alkoivat jutella vuodentulotoiveista ja politiikasta.

Vandam hetken kuluttua sanoi: "Rolf, tule tänne."

Rolf meni ja hänet esitettiin pitkälle vieraalle, joka tosiaan oli sangen laiha, melkeinpä sairaan näköinen. "Tämä on", sanoi Pietari, "Master Henry van Cortlandt, hänen kunniansa, herra kuvernörin poika ja sangen oppinut lakimies. Hän aikoo lähteä pitkälle metsästysretkelle terveytensä vuoksi. Minä olen hänelle sanonut, että sinä varmaan olet juuri se mies, jota hän tarvitsee."

Tämä tuli niin odottamatta, että Rolf punastui ja loi alas katseensa. Van Cortlandt paikalla rupesi asiaa selittelemään, sanoi: "Minä olen heikko, niinkuin näette. Haluan viettää kolme kuukautta mailla semmoisessa seudussa, että saan vähän metsästää ja olen kaikista asioista erilläni. Maksan teille kolmesta kuukaudesta sata dollaria ja saan teiltä hoidon ja opastuksen. Ja jos olen matkaani tyytyväinen ja metsästys menestyy, niin saatte vielä lisäksi viisikymmentä dollaria, kun palaan Albanyyn."

"Mielihyvällä minä rupeisin oppaaksenne", sanoi Rolf, "mutta minulla on osamies. Minun täytyy kysyä, suostuuko hän."

"Et suinkaan tarkota tuota juoppoa Bill Bymusta?"

"En, vaan erämiestoveriani; hän on intiani." Hetken vaiettuaan hän sitten lisäsi: "Ette suinkaan halua lähteä kärpäsaikana, vai kuinka?"

"En, haluan olla rauhassa. Mutta elokuun ensi päivän jälkeen koska tahansa."

"Minun täytyy auttaa Van Trumperia elonkorjuussa; siihen menee melkein koko elokuu."

Hänen puhuessaan nuori asianajaja nopeaan muodosti käsityksensä ja sanoi itsekseen: "Tuo on minun miehiäni."

Ja päätettiin sitten, ennenkun he erosivat, että Rolf saapuisi Albanyyn Kuonabin keralla heti kun hän elokuussa saattoi palata, kuvernörin poikaa erämetsissä käyttääkseen.