LXXXI. Plattsburgin taistelu.

Oli vielä täysi päivä, kun Rolfin kevyt yhdenhengen kanuu lähti viiltämään Champlain järven pintaa.

Viisi tuntia hän viipyi matkalla. Tähdet paloivat jo taivaalla, kun hän saapui Burlingtonin satamaan. Kulkukoiran ulvonta kantoi hänen korviinsa, ja kun hän kulki ääntä kohti, niin kuka seisoi satamasillan päässä, kuono taivasta kohti? Kuka muu kuin Skookum, yksinään ja valitellen.

Mikä muutos siinä tapahtui, kun Rolf nousi maihin! Se haukkui, poukki pystyyn, kiljui, häntä heilui, pää heilui, jalat heiluivat, ruumis heilui, se hyppi sinne tänne, karkasi ympyröitä, katseli, eikö mistään saisi kananpoikasta juhla-ateriaksi ja lopuksi puhkesi pitkään juttelevaan luikutukseen, joka varmaan oli täynnään uutisia jokaiselle, joka sen ymmärsi.

Rolf paikalla saattoi perille sanomansa. Ne olivat hyviä uutisia, vaikkeivät tuoneetkaan tietoa ratkaisevasta voitosta. Kaikki riippui nyt MacDonoughista. Seuraavana aamuna piti kaikkien joukkojen, jotka suinkin joutuivat, tulla puolustamaan Plattsburgia. Kokonaista tuhatviisisataa miestä oli valmiina lähtemään heti päivän valjetessa.

Sen yön nukkui Rolf Skookumin keralla leirissä. Aamun koittaessa Skookum suureksi mielipahakseen teljettiin kellariin, ja sotaväki astui veneisiin, kulkeakseen niillä sotarintamaan.

Raikas pohjatuuli puhalteli heidän mennessään viistoon järven poikki, Plattsburgiin saapuakseen. Monta vankkaa miestä oli airoissa, mutta ei ollut toivoakaan siitä, että he lyhemmässä ajassa kuin viidessä tunnissa pääsisivät perille.

Puolet matkasta kuljettuaan he kuulivat tykkien jylinää. Jyske kävi yhtämittaiseksi. Selvää oli, että suuri meritappelu oli paraillaan käynnissä, sillä juuri tätä pohjatuulta brittiläiset olivat odottaneet.

Soutajat paransivat soutuaan ja veneitten kulku kiihtyi. He tiesivät, että veljet olivat siellä ahtaalla; heidän täytyi rientää. Pitkät veneet lensivät yli aaltojen. Tunnin kuluttua näkyivät mastot, purjeet, tappelun savu, mutta tuloksista oli mahdoton saada minkäänlaista selkoa. Albany ja New York olivat nyt vaarassa, eikä vain Plattsburg, ja miehet soutivat, soutivat ja soutivat.

Tykkien jyske kävi yhä kovemmaksi, vaikkei se ollut niin yhtenäistä kuin aikaisemmin. Nyt näkyivät laivatkin, jotka olivat vain neljän mailin päässä. Tuon tuostakin pöllähteli tykeistä savua, mastoja kaatui. He näkivät sen selvään. Soutajat vaan kiristivät huuliaan ja soutivat, soutivat ja soutivat.

Sir George ei ollut ottanut lukuun muuta kuin yhden esteen Albanyyn marssiessaan, ja se este oli MacDonough; mutta hän huomasi nyt, että oli toinenkin este, jonka nimi oli Macomb.

Selvästikin olisi ollut turhaa väenhukkaa koettaa vallottaa Plattsburgia eturintaman puolelta, kun kerran oli mahdollista kulkea ylempää joen poikki ja käydä kaupungin kimppuun takaapäin. Ja samoin oli selvää, että kun hänen laivastonsa saapuisi ja musertaisi amerikkalaisen laivaston, niin olisi brittiläisten sotalaivain sitten helppo ampua kaupunki raunioiksi, menettämättä ainoatakaan miestä. Suotuisaa tuulta hyväkseen käyttäen Downie jo oli päässyt lähtemään Isle au Noix'sta ja purjehti nyt alas järveä uljaine miehineen, uljaiden purjeiden vetämänä.

Koettuina miehinä, laivoja hoitamaan tottuneina, MacDonoughin joukkoa lukuisampina, paremmin varustettuina ja etevämpinä joka suhteessa paitsi merikunnossa, tulivat brittiläiset voitosta varmoina.

MacDonough oli perustanut sotasuunnitelmansa kolmeen pääliikkeeseen. Hän kävi ankkuriin lahden pohjoispuolelle, niin että laivaston, joka kävi hänen kimppuunsa, täytyi luovia vastatuuleen, voidakseen hänen kanssaan taistella. Hän meni niin lähelle maata, että laivaston, joka kävi hänen kimppuunsa, täytyi lähestyä maavarustuksiakin tykin kantomatkan päähän. Ja hän jätti ainoastaan yhden näennäisen aukon vihollisen käytettäväksi, ja sen aukon edustalla oli vaarallinen vedenalainen kari. MacDonoughin asema oli siis oikea ansa. Kaiken lopuksi hän veti laivoista maalle rautaketjuja ja viritti köysiä, niin että hän vipulaitoksella saattoi nopeaan kääntää laivansa ja ampua vihollista vuoroon laivan kummallakin kyljellä.

Kaikki oli valmiina sinä aamuna syyskuun 11 p:nä, kun brittiläinen laivasto, taitavasti johdettuna, pyörsi Cumberlandin niemen ympäri.

Jenkkilaivaston nuori komentaja paljasti päänsä ja polvistui kohtaloiden Herraa rukoilemaan, niinkuin ainoastaan ne osaavat rukoilla, jotka lähtevät taisteluun. Urhea vihollinen lähestyi kohti, ja kukapa epäili, etteikö senkin keskuudessa sydämistä kohonnut hartaita rukouksia. Ensimäinen brittiläisten yhteislaukaus rikkoi "Saratogan" kanahäkin ja sieltä lensi ulos kukko, lensi tykin nokalle seisomaan, räpytteli siipiään ja kiekasi. Jenkit hurrasivat ja pitivät sitä hyvänä enteenä.

Sitten seurasi taistelu — uljuutta ja kauhuja — sodan eläimellinen häijyys pääsi raivoamaan.

Aikaisin taistelun alussa joutui "Findr" niminen brittiläinen luuppi MacDonoughin ansaan ja tarttui vedenalaiselle karille.

Brittiläinen komentaja oli kaatunut, samoin moni hänen upseereistaan. Mutta kuitenkin brittiläiset ankaralla tykkitulellaan olisivat saaneet voiton, ellei MacDonough hyvässä huolessaan olisi varustanut laivojaan käännettäviksi. Kun yksi sivu oli ammuttu, niin laiva köysillä ja ankkuripelillä käännettiin, jotta voitiin laukaista toinenkin kylki.

Se oli epätoivoisimpia meritappeluita, mitä on milloinkaan taisteltu. Brittiläisen lippulaivan kolmestasadasta miehestä säilyi vain viisi haavoittumatta, niin vakuutettiin. Ja lopulta ei kahdeksasta laivasta ainoassakaan ollut pystyssä mastoa, johon olisi voinut purjeen vetää, eikä purjetta, joka olisi pitänyt tuulta. Vähemmässä kuin puolessakolmatta tunnissa taistelu oli voitettu ja brittiläinen laivasto hävitetty.

Taistelujen Jumalalle kumpikin puolue oli asiansa uskonut ja taistelujen Jumala oli sanansa sanonut.

Kaukana etelässä olivat veneissään Vermontista tulevat joukot, kenraali ja Rolf ensimäisessä. He olivat seuranneet taistelun vaiheita tuskallisella jännityksellä, sillä olihan siinä heidän maansa kohtalo miekan terällä.

Kello oli neljännestä yli yhdentoista, kun jyrinä vaimeni. Vermontin miehet olivat lähestyneet rantaa, voidakseen nopeaan nousta maihin, jos tarve vaatisi, kun samalla Union Jack[27] vaipui alas brittiläisen lippulaivan mastosta ja tähtilippu kohosi sen paikalle.

"Jumalan kiitos!" kävi hiljainen humiseva huokaus kautta veneiden ja moni ahavoitunut ja parrakas poski kastui kyynelistä. Jokainen kätteli naapuriaan, heidät kaikki valtasi syvä mielenliikutus, ja samoin kuin teatterissa kuulijakunta unhottaa paukuttaa käsiään, kun sen mielet ovat sulaneet, samoin ei tässäkään kukaan halunnut puhjeta meluisiin mielenosotuksiin.