XLVI. Hoagia hoitamassa.

Punainen mies kulki parissa tunnissa Hoagin majalle ja ryhtyi paikalla vähääkään epäilemättä tai arkailematta sitä perinpohjin tutkimaan. Toboggan oli mökin katolla, niinkuin pitikin, ja semmoisen rentun ahkioksi se oli varsin hyvässä kunnossa.

Orsista riippui nahkamyttyjä, ei kuitenkaan monta, sillä nahkain kerääminen on ison työn takana. Kuonab, niitä epäluuloisesti katsellessaan, ei kovinkaan hämmästynyt tavatessaan seassa menetetyn ilveksen nahkan, jonka helposti tunsi siitä, ettei siinä ollut haavaa ja että karva osasta vielä oli semmoisenaan, miksi se oli likomärkänä oltuaan kuivanut. Toisesta mytystä hän löysi itsensä tappaneen majavan nahkan, sillä siinä oli selässä poikittain tumma juova.

Näädistä hän ei voinut olla varma, mutta hän suuresti epäili, että suurin osa näistä nahkoista oli hänen omista ansoistaan.

Hän sitoi tobogganiin Hoagin peitot ja kiirehti sitten takaisin vuorelle, jonne molemmat toiset olivat jääneet.

Skookum tuli vastaan jo paljoa ennen kun hän oli perillä. Skookum ei viihtynyt Hoagin seurassa.

Rampa oli sillä välin jutellut vapaasti Rolfin kanssa, mutta intianin saapuminen näytti masentavan häntä.

Vetäen tobogganilla sairasta he sitten lähtivät matkaan. Maa oli monessa paikassa paljaana, niin että matkan teko oli kylläkin työlästä, mutta onneksi oli koko väli alamaata, ja neljä tuntia ponnisteltuaan he olivat mökillä.

He nostivat sairaan vuoteeseen, Rolf alkoi valmistaa ruokaa, Kuonab pilkkoa puita.

Kun oli saatu syödyksi ateria, teetä, lihaa ja leipäsiä, niin kaikki tunsivat itsensä melkoista virkeämmiksi. Hoag oli nyt paljon enemmän itsensä kaltainen. Hän puhui vapaasti, melkeinpä rattoisesti, Kuonabin vaieten polttaessa piippuaan ja tuijottaen tuleen, Skookum jalkainsa edessä.

Kauan aikaa vaiettuaan intiani kääntyi, katsoi Hoagia suoraan silmiin ja osottaen piipunvarrella nahkoja sanoi: "Montako on meidän?"

Hoag näytti pelästyneeltä, sitten kärtyiseltä, ja sanoi: "En ymmärrä, mitä tarkotat. Olen kovin sairas. Viekää minut kunnialla Lyons Fallsiin, niin saatte vaikka kaikki", ja hän itki.

Rolf pudisti Kuonabille päätään, kääntyi sitten potijan puoleen ja sanoi: "Älkää olko peloissanne, saatamme teidät vielä kunnolla kotiinne. Onko teillä hyvä kanuu?"

"Vallan hyvä, vähän korjauksen tarpeessa vain."

Yö kului hyvin, sairas vain pari kertaa sai pahanlaatuisen puuskauksen ja pyysi silloin vettä juodakseen. Aamulla hän oli ilmeisesti toipunut, ja aljettiin tuumata, mitä oli tehtävä.

Ensi sopivassa tilassa hän kuiskasi Rolfille: "Etkö voi lähettää häntä pois? Sinun kanssasi me sovimme hyvin." Rolf ei sanonut mitään.

"Tuota", hän jatkoi, "sano nuorukainen, mikä on sinun nimesi?"

"Rolf Kittering."

"Tuota noin, odota sinä Rolf, viikko, tai kymmenkunta päivää, niin jää lähtee; sitten minä jo kykenen matkustamaan. Tämän paikan ja Lyons Fallsin välillä ei ole kuin muutamia taivalluksia."

Hyvän aikaa vaiettuaan, sen johdosta että Kuonab kävi pirtissä, hän taas jatkoi: "Moose-joki on helppo kulkea, viidessä päivässä minut täältä viette. Minun joukkoni asuu Lyons Fallsissa." Hän ei maininnut mitään siitä, ettei hänellä ollut muuta joukkoa kuin vaimo ja poika, jotka saivat tulla toimeen miten taisivat, mutta joiden muka nyt piti häntä hoitaa.

Rolf oli ymmällään.

"Kuules, minä annan sinulle kaikki nahkat, jos toimitat minut täältä pois." Rolf loi häneen kumman katseen — ikäänkuin sanoakseen: "Tarkotatte meidän nahkamme."

Jälleen keskustelu päättyi, kun Kuonab tuli pirttiin.

Rolf lähti sitten ulos, ottaen intianin kerallaan. Kauan he puhelivat keskenään. Kun Rolf palasi pirttiin, niin sairas jälleen alkoi:

"Jää sinä tänne ja kuljeta minut pois. Annan sinulle pyssyni" — ja sitten, hetken vaiettuaan — "ja minä vielä lisään kaikki ansani ja kanuun."

"Minä jään tänne luoksesi", sanoi Rolf, "ja parin viikon päästä viemme sinut alas Lyons Fallsiin. Arvatenkin voit meille tien näyttää."

"Saatte kaikki nuo nahkat", näin erämies jälleen tarjosi varastamaansa riistaa, "ja ole varma siitä, että pyssy on sinun, kun olette minut kotiin kuljettaneet."

Niin asia siis sovittiin. Mutta Kuonabin piti palata takaisin heidän omalle mökilleen. Mitä oli tehtävä? Kantaako uudet nahkat sinne, vai tuodako vanhatkin Hoagin mökille ja viedä ne Lyons Fallsiin myytäviksi?

Rolf oli sitä ajatellut moneen suuntaan. Hän oli nähnyt monen ihmisen huonot puolet, Hoaginkin. Vaarallista oli viedä outoon paikkaan kaikki turkikset, joita Hoag saattoi väittää omikseen. Sen vuoksi sanoikin hän:

"Kuonab palaa takaisin kymmenen päivän kuluttua. Otamme vain vähän nahkoja Lyons Fallsiin, sen verran, että voimme ostaa, mitä tarvitsemme. Loput jätämme hyvään talteen ja viemme ne myöhemmin Warrenille. Sieltä saamme hyvän hinnan, mutta mitä Lyons Fallsissa saamme, sitä emme tiedä."

Nahkoista siis valittiin ilveksen ja majavan nahkat sekä toistakymmentä näädän nahkaa. Loput Kuonab kokosi myttyyn, heitti olalleen ja lähti Skookumin keralla vuoreen kämpimään ja katosi näkyvistä metsään.

Ylen hitaasti kuluivat nuo kymmenen päivää. Hoag oli milloin riidanhaluinen, milloin itkua tuhertava, valittava ja iljettävän liehakoiva, taikka koetti hän saada yhä parempaa passausta, lahjottamalla yhä uudelleen ja uudelleen samat nahkat, pyssyn ja kanuun.

Rolf sen vuoksi mielellään poistui mökistä, milloin vain ilma oli kaunista. Eräänä päivänä hän, Hoagin pyssyn ottaen, nousi lähimmän joen vartta mailin verran ja tuli suurelle majavalammelle. Kiertäessään ja tutkiessaan sen rantoja hän piankin keksi veteen kuolleen majavan, joka oli mennyt ansaan, ja ansan hän paikalla tunsi, sillä sen sangassa oli merkki (" ' "'). Sitten hän löysi tyhjän ansan, jossa oli majavan sääri, ja vielä yhden ja lopulta kaikki kuusi. Sitten hän otti mukaansa kaikki ansat sekä majavan ja palasi mökille, jossa potilas häntä tervehti monin valituksin:

"Ei sinun olisi pitänyt jättää minua tuolla tavalla. Maksanpa minä kyllä hyvän korvauksen. Pyydänkö minä apua armosta?" j.n.e.

"Katsokaapa mitä minä sain", ja Rolf näytti majavaa. "Ja kas, mitä minä löysin"; ja hän näytti ansoja. "Eikös ole kumma", hän jatkoi, "meillä oli kuusi juuri samanlaista ansaa ja minä merkitsin sangat juuri samalla tavalla kuin nämäkin, ja ne kaikki katosivat ja lumikenkäin jäljet näyttivät tänne päin. Ei suinkaan teillä ole täällä kieroja naapureita, vai mitä?"

Hoag näytti äreältä ja hämmästyneeltä ja mutisi: "Panen vetoa, että se on Bill Hawkinsin työtä", ja vaipui sitten äänettömäksi.