LXXXVII. Kuonab lähtee isiensä luo.

Yleisöllä on jonkinlainen ryömivä terve äly, joka aina lopuksi osaa oikeaan ja tuomitsee rehellisesti; se on vaan hidas, sano' Si Sylvanne.

Kaksikymmentä vuotta sai kuluneeksi. Rolf kasvoi ja menestyi. Hän oli nyt varakas mies ja hänellä oli melkoinen perhe. Kauppa, ja saha nimittäin keräsivät nopeaan rahoja, ja pieniä pellavapäitä tuli aina säännöllisten väliaikain jälkeen.

Ja kun vuodet olivat kypsentäneet hänen ajatuksensa ja kullan jumalat anteliaalla kädellä täyttäneet hänen kukkaronsa, niin alkoi hänen laajempi elämänsä kukoistaa. Hänen älynsä oli terävä, hänen sukunsa vanha ja puhdasverinen. Hänen vakaumuksensa oli vankka, Jumalaa pelkäävä äiti oli hänet kasvattanut, puutteen kehto liekuttanut, kovien koettelemuksien koulu opettanut, salo ja sota vaaroineen kehittänyt ja karaissut hänet luottamaan itseensä, täyttänyt hänen mielensä uhrautuvan isänmaanrakkauden ylevällä hengellä. Hyvistä aineista oli hän siis koottu ja nämä aineet loistivat kuin kulta sulattavassa kuumuudessa. Kovat iskut, jotka joko musertavat taikka leimaavat kelvolliseksi, olivat osottaneet hänen kuntonsa. Hänessä oli terästä ja se oli kalskahtanut. Ja Rolf Kittering oli siten suuren laakson merkkimiehiä.

Semmoisia maa alati tarvitsee ja alati etsii. Vallanpitäjät, jotka tunsivat ja punnitsivat miehet, etsivät pian hänetkin, ja heidän lähettiläänsä oli harmaapää ukko Si Sylvanne.

Rolfia pelotti laajentaa vaikutuspiiriään monien toimiensa vuoksi. Mutta koska hän oli erinomaisen toimelias, niin puolue tiesi häntä tarvitsevansa. Asia siis sovittiin, eikä kauaa kulunut, ennenkuin Rolf seisoi Albanyn lainsäätäjäin keskuudessa ja saattoi tervehtiä vanhaa sahanomistajaa virkaveljenään. Ja kunniallisesti hän täytti paikkansa valtion neuvostossa.

Jokainen muutos toi mukanaan uutta toimeliaisuuttakin. Vuosi vuodelta hän alkoi olla yhä enemmän yleisen elämän mies ja hänen elämänsä siten aina laajeni. Albanysta hän tuli New Yorkiin, kaupan ja liikkeen maailmaan. Ja vihdoin oli hänen kookas miehuullinen muotonsa hyvin tunnettu Washingtonissakin ja hänen terve älynsä ja hyvä asiain ymmärryksensä nauttivat yleistä kunnioitusta. Mutta joka vuosi hän metsästyskautena järjesti asiansa siten, että saattoi viettää muutamia viikkoja Kuonabin kanssa saloilla. He kulkivat vanhoilla ansamaillaan, elivät uudelleen entisajan elämää; ja kahta hartaammin näitä retkiä tehtiin, kun Rolf nuorempikin tuli mukaan ja eli ja hehkui kautta kaiken.

Mutta Kitteringin elämää se ei enää ollut, vaan ne olivat vain harvinaisia lomahetkiä, ja yhä enemmän Kuonab alkoi käsittää, että he kohtasivat toisensa vain menneisyydessä. Kun suuri talo kohosi joen rannalle, niin älysi hän jo silloin, että heidän tiensä olivat eronneet. Hänen kunnioituksensa Nibowakaa kohtaan oli muuttunut miltei jumaloimiseksi, ja kuitenkin hän tiesi, että heidän polkunsa vuosi vuodelta yhä enemmän loittonivat toisistaan. Rolf oli kasvanut hänen sivutseen, Kuonab tunsi itsensä jälleen yhtä yksinäiseksi kuin sinä päivänä, jona he olivat ensiksi kohdanneet toisensa. Vuosien vieriessä oli hänenkin elämänkäsityksensä laajentunut, hän käsitti, että ajat olivat muuttuneet ja että hänen elämänsä oli menneiden aikain elämää.

"Minun tietoni ovat metsän tiedot", hän sanoi, "mutta metsät nopeaan häviävät. Muutaman vuoden kuluttua metsiä ei enää olekaan ja minun tietoni on silloin houkan tietoa. Tässä maassa on nykyisin voimallinen suuri asia, jonka nimenä on 'trade',[30] ja se syö kaiken muun ja lopulta kansankin. Sinä olet siksi viisas, Nibowaka, että melot virran mukana, siten olet saanut jättiläisen puolellesi kääntymään, ja sen voima tekee sinut suureksi. Mutta minulle se ei sovi, ja sen vuoksi minä, niin kauan kun minulla on riittävästi syötävää ja maatessani suojaa, tyydyn valoa odottamaan."

Hän asui laakson toisella puolella, vastapäätä suurta kauppapuotia, majassa, josta hän helposti saattoi nähdä auringonnousun. Kaksikymmentäviisi vuotta niiden viidenkymmenen lisäksi, jotka hän oli viettänyt Mayn Mayanojen maassa, olivat samentaneet hänen silmänsä, riistäneet hänen jalkainsa joustavuuden, sirottaneet hänen hiuksiinsa talven härmän. Mutta ne eivät olleet muuttaneet hänen henkeään, eivätkä vähentäneet hänen rakkauttaan hongikoita eikä auringonnousua kohtaan. Niin, vieläpä useammin kuin entisaikaan hän otti laulurumpunsa sille kalliolle, jolla hän Jumalaa palveli — idahoonsa, joksi lännen punanahka olisi sitä sanonut. Koska paikka oli korkea ja tuuli puhalsi vilusti, niin hän rakensi sinne pienen, idän ilmalle antavan majan.

Hän oli vanha ja metsästykseen hän ei enää kyennyt, mutta hän eli nyt voimallisen käden turvassa. Toisinaan hän sitä hämärästi ajatteli: häntä tuki nyt sen pojan käsivarsi, jonka hän viisitoistavuotisena oli suojaansa ottanut. Wigwamista ei puuttunut ravintoa eikä peitteitä, eikä vapautta metsissä, jotka olivat auringonnousun kallion alla. Mutta yksi nälkä oli, jota ei mikään kaukonäköinen Nibowaka voinut tyydyttää, ei edes puhua siitä. Ja Kuonab rakensi toisen majan auringon laskun puoleen kallion vastakkaiselle reunalle. Istuen pienen tulen ääressä, jolla hän viritti laulurumpuaan, hän usein tuijotti iltaruskossa palaviin pilviin. "Minä kuulun nyt auringonlaskuun, minä ja minun kansani", hän lausui, "yö sulkee meidät helmaansa."

Eräänä päivänä saapui vuorille muukalainen. Hänen vaatteensa olivat valkoisen miehen vaatteet, mutta hänen päänsä, hänen jalkansa ja silmänsä — hänen verensä, askeleensa ja sielunsa olivat Lännen punaisen intianin. Hän tuli tuntemattoman luota tuoden sanoman niille, jotka eivät häntä tunteneet: "Messias oli tuleva, pelastaja, jota Hiawatha oli käskenyt odottamaan. Hän oli tuleva suurella voimalla pelastamaan punaista rotua ja hänen kansansa piti laulaa henkikarkelon laulua, kunnes henki tuli opettamaan heille näyssä viisautensa ja tahtonsa!"

Mutta hän ei tullut valkoisen miehen taloon, vaan yksinäisen intianin luo, joka asui kallionrotkossa, ja se laulu, jonka hän toi ja opetti, oli laulu surevasta kansasta, joka etsi isäänsä.

He lauloivat yöllä tulen ääressä, ja rukoilivat niinkuin intiani rukoilee — "isä, meitä sääli ja johda". Kuonab siis lauloi uuden laulun ja tiesi, että sen sanoma oli häntä varten.

Muukalainen jatkoi matkaa, sillä hän oli sanansaattaja, mutta Kuonab lauloi uudelleen ja uudelleen ja sitten tuli näky, niinkuin olikin tuleva, ja tieto, jota hän etsi.

Ei kukaan nähnyt häntä, mutta kymmenen mailia alempana hän joen rannassa kohtasi metsästäjän ja sanoi: "Sano viisaalle, että minä olen kuullut uuden laulun. Sano hänelle, että minä olen näyn nähnyt. Me olemme auringonlaskulle kuuluvat, mutta uusi päivä tulee. Minun täytyy nähdä Mayn Mayanon maa, päivänkoiton maa, jossa aurinko merestä nousee."

He eivät häntä sen koommin nähneet. Mutta päivää myöhemmin Rolf sai sen kuulla ja hän lähti seuraavana aamuna kiireellä Albanyyn. Skookum neljäs hyppäsi kanuuhun, kun hän työnsi sen rannasta. Rolf aikoi ajaa koiran maihin, mutta peni rukoili hartaasti silmillään ja hännällään. Se oli hyvinkin tarpeellinen mielestään, koska kerran lähdettiin vanhusta etsimään. Albanyssa he saivat hänestä tietoja. "Kyllä, intiani matkusti höyrylaivalla muutama päivä sitten." New Yorkissa Rolf ei yrittänytkään seurata ystävänsä jälkiä, vaan meni Stamfordin laivaan ja kiiruhti vanhoihin tuttuihin metsiin, joissa hän oli poikana elänyt, kärsinyt ja herännyt.

Lähellä kalliota, jota vielä tänä päivänä sanotaan "Kuonabin kalloksi", oli nyt talo. Asukkailta hän sai kuulla, että he olivat edellisenä yönä, yön hiljaisimpina hetkinä, kuulleet intianirummun pärinää ja laulua, joka ei ollut valkoisen miehen laulua.

Rolf kiiruhti aamun valjettua paikalle, luullen nyt tapaavansa kokonaisen intianileirin Kuonabin vanhan majan paikalta. Mutta ei mitään leiriä siellä näkynyt, ja kun hän kiipesi korkeammalle etsimään, niin osotti Skookum nuorin karvain nostamisella, että joku kumma läheinen esine oli sen pelkoa herättänyt — liikkumaton mies, joka ei jäsentä väräyttänyt. Hänen pitkät suorat hiuksensa olivat melkein valkoiset ja vieressä oli hänen kansansa laulurumpu, ainiaaksi vaienneena.

Ja ne, jotka edellisenä yönä olivat kuulleet sen murhesäveleet, saivat nyt Rolfilta tietää, että laulaja oli ollut Kuonab, joka oli palannut kotiinsa lepoon, ja että laulu, jonka hän lauloi, oli henkikarkelon runo:

Kuonab menee kotiin.