LXVIII. Sota.

Vuosi kahdeksantoistasataa ja kaksitoista oli päättynyt. Presidentti Madison oli kansalaistensa kärsimäin vääryyksien ja nöyryytysten vuoksi, joita ei minkään kansan pidä säyseästi suvaita, julistanut Suur-Britanniaa vastaan sodan. Kykenemättömänä aseman vaatimuksia täyttämään ja sopimattomien neuvojain avustamana hän oli ryhtynyt sotaan, jossa hänen pieni uljas armeijansa oli kyvyttömien päälliköiden johtamana kärsinyt tappion toisensa jälkeen.

Fort Mackinaw menetettiin, Chicago, Detroit, Brownstown niinikään; koko se amerikkalainen armeija, joka kävi Queenstownin kimppuun tuhottiin, eikä näille monille tappioille ollut sen parempaa vastapainoa kuin pieni voitto Niagaran luona ja Ogdensburgin luja puolustus.

Rolf ja Kuonab olivat saapuneet Albanyyn, niinkuin oli sovittu, mutta he eivät sitten lähteneetkään saattelemaan neljää nuorta urheilijaa erämetsiin, niinkuin oli edellisenä syksynä suunniteltu, vaan he lähtivät sieltä Yhdysvaltain tiedustelijoina.

Ensi asiakseen he saivat viedä ohjeita Plattsburgiin.

Kahdessa päivässä he valiokanuulla ja mitä kevyimmin lastattuina saapuivat Ticonderogaan ja uudistivat siellä tuttavuutensa kenraali Hamptonin kanssa, joka puuhaili sitä ja tätä ja rakensi tarpeettomia varustuksia, ikäänkuin hän olisi odottanut mahtavaa piiritystä. Rolf kutsuttiin hänen puheilleen saamaan kirjeitä, jotka hänen piti viedä eversti Pikelle Plattsburgiin. Hän sai paperit ja tiedon siitä, minne ne oli vietävä, mutta teki sitten paikalla pahan erehdyksen. "Suokaa anteeksi, herra kenraali", hän alkoi, "jos minä kohtaan —"

"Nuori mies", sanoi kenraali ankarana, "teidän ohjeenne on 'menkää!' 'Kuinka' ja 'jos', — se on teidän itsenne ratkaistava, siitä teille palkka maksetaan."

Rolf kumarsi. Hänen poskensa hehkuivat. Hän oli kovin vihoissaan, kun oli saanut mielestään niin ansaitsemattoman nuhteen, mutta hän sulatti kiukkunsa eikä milloinkaan unohtanut opetusta. Si Sylvanne sen lausui muistettavaan muotoon:

"Tyhmä hevonenkin voi kulkea portin kautta, mutta miehen järkeä kysytään siltä, joka kiipee, ui, kulkee veneellä, luistelee, lymyy, eksyttää, keinottelee auki lukot, kiertää pitkän matkan, kun suoraan olisi paljoa mukavampi, pakenee oikealla ajalla ja tappelee silloin kun on viisasta, — kaikki yhtenä iltapäivänä." Rolf lähti sitten pohjoista kohti, mukanaan Hamptonin mahtipontinen, rauhottavaksi aiottu viesti, että hän muka musertaisi jokaisen vihollisen, joka uskaltaisi Champlain järven vettä samentaa.

Tällä retkellä Rolf sai Kuonabilta kuulla, mitä hän oli kokenut käydessään St. Regisissä heimoansa tervehtimässä. Ilo, minkä hänelle tuotti jonkun harvan heimonsa miehen kohtaaminen, turmeltui pahasti sen takia, että hän kohtasi suuren joukon Mohawkeja, vanhoja vihamiehiään. Oli paljonkin puhuttu sodan syttymisestä englantilaisten ja jenkkien välille. Mohawkit olivat ilmottaneet aikovansa taistella brittiläisten puolella, ja tämä täysin riitti saamaan Kuonabin, joka oli Sinawa, pysymään amerikkalaisten puolella. St. Regisin intiaanialueelta lähtiessään oli Kuonab niin tuskaantunut, ettei häntä vähääkään haluttanut sinne palata.

Plattsburgissa Rolf ja Kuonab kohtasivat erään toisen Albanyssa saamansa tuttavan, kenraali Wilkinsonin, ja saivat häneltä kirjeitä, jotka olivat vietävät takaisin Albanyyn. Matkan he olivat kulkeneet kahdeksassa päivässä.

Vuoden 1812 päättyessä Rolf ei ollut juuri muuta tehnyt kuin kuljettanut kirjeitä edes takaisin Champlain järvellä. Seuraavana vuonna amerikkalaiset yhä olivat kenraalien Wilkinsonin ja Hamptonin johdossa, mutta näitten surkea kyvyttömyys alkoi päivä päivältä käydä yhä ilmeisemmäksi.

Vuosi 1813 näki Rolfin, joka oli kahdeksantoistavuotias ja täytti sukka jalassa kuusi jalkaa ja tuuman, karkaistuna tiedustelijana ja sanansaattajana.

Tammikuussa hän suoritti lumikengillä pikamatkan, kuljetti kenraali Hamptonin kirjeet Ticonderogasta Sackets Harbouriin ja palasi takaisin kahdeksassa päivässä, kuljettuaan tässä ajassa lähes 300 mailia. Hän saavutti sillä retkellään suuren airutmaineen, mutta ne uutiset, joita hän toi, olivat surullisia. Niistä saatiin tietää, että eräs amerikkalainen armeija oli Frenchtownin luona kokonaan hävinnyt ja joutunut vangiksi. Vähän aikaa levättyään sai Rolf uudelleen lähteä lumikengillä poikkimaisin samoamaan ja viemään rauhottavia tietoja Ogdensburgiin. Ilmat olivat nyt paljoa kylmemmät, ja ohut peite oli vaarallisen heikko suoja yön aikana. "Lentävä Kittering", joksi Rolfia nyt mainittiin, otti sen vuoksi Kuonabin toverikseen, sillä yhdessä voivat he kulettaa mukanaan toboggania ja runsaammin tavaroita. Skookum taas jätettiin hyvään hoitoon. Tobogganiin köytettiin peitteet, padat, maljat, ruoka, pyssyt ja kirjeet, ja päivänkoitossa helmikuun 18 päivänä 1813 lähdettiin matkaan Ticonderogasta, samottiin kohti pohjoista, ainoana oppaana kompassi. He kulkivat sinä päivänä kolmekymmentä mailia, huolimatta läpitunkevasta viimasta ja pyryttävästä lumesta. Mutta yöllä alkoi kamala myrsky ja pakkasta oli kahdeksantoista astetta. Ilma tulvi sakeanaan pistävää, leikkaavaa lunta. Noustessaan aamunkoitossa he olivat melkein hautaantuneet kinoksen alle, vaikka majailivatkin taajassa, suojaavassa tiheikössä. Kompassi oppaanaan he uudelleen lähtivät matkaan, mutta tuiskivan valkoisen lumen sokaisemina he umpimähkään joutuivat jos kuinka moneen pulmaan ja pahaan paikkaan ja matka edistyi huonosti. Raahattuaan perässään toboggania kolmisen tuntia ja vuoron takaa jälkeä poljettuaan he taaskin vaihtoivat paikkaa ja Rolf huomasi silloin Kuonabin poskessa ja nenässä harmaan täplän.

"Kuonab, sinun kasvosi ovat paleltuneet", hän sanoi.

"Niin ovat sinunkin", vastasi toinen.

He kääntyivät nyt syrjään, kulkivat erästä notkoa pitkin, kunnes saapuivat kuusinoroon, majautuivat siihen ja kompassia tarkastaessaan huomasivat, että oli suuri ero sen ja heidän käsityksensä välillä matkan suunnasta. Kaikesta päättäen oli suotta pyrkiä myrskyssä eteenpäin. He sen vuoksi kuivalla lumella hieroivat paleltuneita paikkojaan ja jäivät nuotion ääreen.

Hyvä tiedustelija ei koskaan etsi rasituksia; hän karttaa tarpeettomia voimankoetuksia ja säästää itseään välttämättömiä varten. Kun pakkasta kesti eikä myrsky hellittänyt, niin he koettivat majautua mitä mukavimmin.

Lumikengillään he loivat lumen pois paria syltä leveästä kehästä, kasaten sen reunoille niin korkeaksi suojaksi kuin suinkin. Kun he olivat maahan saakka kaivaneet, niin heidän ympärillään oli viittä jalkaa korkea lumiseinä. Sitten he ottivat tapparansa, hakkasivat joukon pieniä kuusennäreitä ja kasasivat ne kasvavia kuusia vastaan majapaikan ympärille, niin että siitä tuli kymmentä jalkaa korkea tiuha vihanta seinä, joka oli avoin vain ylhäältä, viittä jalkaa leveältä. Kuivaa kuusipuuta oli runsaasti, balsamioksista tehtiin paksut vuoteet, ja kun peittoja oli mukana kyllälti, niin oli heillä nyt niin mukava majapaikka kuin metsänkävijä suinkin saattoi toivoa.

Muu ei nyt ollut neuvona kuin jäädä odottamaan. Kuonab istui ja veteli rauhallisesti savuja, Rolf neuloi revennyttä takkiansa, myrsky pauhasi ja tuulessa lentävät jääneulaset putoilivat kahisten kuusikkoon, toiset valkeassa pihahtaen sulaakseen. Ilman matala tasainen jymy raukasi yksitoikkoisuudellaan, kun äkkiä kuului lumesta heikkoa jalan narsketta. Rolf tapasi pyssyään, kuusiaita liikahti vähän ja oksien seasta hyökkäsi heidän joukkoonsa lumisena pieni Skookum koira, ilmaisten mielihyväänsä ylenpalttisella merkkikielellä, jota tehosti joka jäsen ja ruumiinosa. He olivat tosin jättäneet sen jälkeen, mutta se ei tapahtunut Skookumin suostumuksella ja ilman sitä kauppa tietysti oli päättämätön.

Ei ollut nyt syytä kysyä: mitä sen kanssa teemme? Sen asian oli Skookum itse ratkaissut; "minkä vuoksi" ja "miten", — sitä se ei koskaan yrittänyt selittää.

Se oli viisas mies, joka sääti, että "samanlainen kuin oli sen osa, joka pois taisteluun lähti, samanlainen oli oleva sen, joka jäi tavaran luo", sillä kaikkein vaikeinta on odottaminen.

Aamusella luonnonvoimien riehuna oli jonkun verran asettunut. Oli satunnaisia tyynenkin aikoja ja lopulta sää alkoi käydä niin kuulakkaaksi, että pyryharso selvästikin oli hajaantumaisillaan.

Kuonab palasi vähästä matkaa tiedustelemasta ja sanoi: "Ugh! — keli hyvä."

Pilvet olivat hajonneet ja pakenivat, aurinko pääsi vähän väliä paistamaan niiden lomasta, mutta tuuli oli yhä kova, pakkanen tuima ja lumi lensi. Skookum paran oli paljoa pahempi kahlata kuin miesten lumikengillään; mutta se ei muille valitellut vaivojaan, vaan kömpi urheasti perässä. Jos se olisi kyennyt semmoisia miettimään, niin se olisi voinut sanoa: "Hyvähän nyt on ilma, kirputkin pysyvät visusti".

Sinä päivänä ei tapahtunut sen merkillisempää; pakkanen vaan oli kova ja molemmat miehet palelluttivat jälleen pohjanpuoleisen poskensa. Illalla majauduttiin kallion räystään juurelle, ja siinä oli hyvä suoja. Seuraavana päivänä huono sää alkoi uudelleen, mutta kun oli kiire, niin he eivät siitä välittäneet, vaan lähtivät matkaan, kulkien enimmäkseen tuulen opastuksella. Tuuli kävi luoteesta, ja niin kauan kun he tunsivat sen rajun, polttavan kylmän viiman armottomasti purevan oikeanpuolista arkaa poskilihaansa, tiesivät he olevansa oikealla tolalla.

Mutta ilomielin he illalla asettuivat levolle ja sulattelivat paleltuneita kasvojaan. Seuraavana päivänä he olivat jälleen päivänkoitossa liikkeellä. Aluksi sää oli tyyni, mutta pian alkoivat luminietokset jälleen elää ja ilma täyttyi lumesta, jota tuiskui kinosten harjoista; oli mahdotonta nähdä kunnolla viittäkymmentä askelta millekään suunnalle. Ylen hidasta oli eteenpäin pääsy. Heidän olisi pitänyt neljäntenä päivänä päästä Ogdensburgiin, mutta vielä he olivat siitä kaukana; kuinka kaukana, — sen voivat he vain arvata, sillä he eivät olleet tavanneet ainoatakaan taloa eikä uudisasukasta.