XXX. Ketunpyynti.

Mitä viisauteen tulee, niin ei ihminen ole mikään lähde; astia hän on, josta vain vuotaa pois se, mitä siihen on kokoontunut, — sano' Si Sylvanne.

Kun Kuonabia ei haluttanut muuttaa vuodettaan teltasta mökkiin, niin Rolf ja Skookum jäivät hänen luokseen. Koira oli jälleen oma itsensä, ja useammin kuin kerran se pimeän tullen suurella melulla lähti ajamaan otuksia, jotka päivän valjetessa huomattiin ketuiksi. Niitä osaksi veti puoleensa valkohäntähirven haaska, osaksi hiekkarannan yleinen sopivaisuus kisakentäksi, ja osaksi kettumainen uteliaisuuskin, mökki, erämiehet ja heidän koiransa.

Eräänä aamuna, monen yöllisen hälyytyksen ja monen Skookumin hyökkäyksen jälkeen, Rolf sanoi: "Ketunnahkahan on jo hyvä, miksen minä tuon lisäksi ottaisi muutamaa ketunnahkaakin?" ja hän osotti hieman ylpeillen näädännahkaa.

"Ugh, hyvä; ala pois; sitten opit", vastasi intiani.

Rolf siis otti molemmat ketunraudat ja ryhtyi työhön. Pannen merkille, missä kettujen oli parhaasta päästä tapana juoksennella ja kisailla, hän katsoi kaksi vankasti tallattua polkua ja kätki niihin raudat tarkkaan, aivan samoin kuin oli näädän raudat kätkenyt; sitten hän leikkasi pari pientä ketripuun oksaa ja pani ne polun poikki, yhden rautain kummallekin puolelle, otaksuen kettujen tavallista tietään kulkien hyppäävän oksain yli ja siten rautoihin putoavan. Ollakseen kahta varmempi hän pani lihapalan kummankin satimen viereen ja puoliväliin niiden välille suuren kappaleen kivelle.

Sitten hän ripotteli verestä multaa polulle, satimien ja syöttien ympärille, jotta jäljet näkyisivät.

Kettuja tuli sinäkin yönä, rannalla oli hietikossa jälkiä, mutta hänen rautojaan ei ollut ainoakaan lähestynyt. Hän tutki jälkiä ja sai vähitellen selville kaikki pääseikat. Ketut olivat tulleet tapansa mukaan kisaillen. Ne olivat paikalla keksineet syötit ja satimet —kuinkapa ne olisivatkaan jääneet niin tarkoilta neniltä huomaamatta —ja yhtä väleen ne olivat älynneet epäilyttävän raudanhajun ja joka puolelta tuntuvan ihmisenkin hajun, käsistä, jaloista ja muusta ruumiista. Rolf huomasi vielä, ettei lähestymään houkutellut karkea kylmä liha, jota ei voinut verratakaan lämpimiin mehukkaisiin hiiriin, ja niitä taas oli vaikka kuinka runsaasti joka niityllä. Ketut olivat hyvissä lihoissa ja nälkä oli kaukana. Mikä pakko oli niiden lähteä niin ilmeiseen vaaraan? Sanalla sanoen, kivimuurit eivät olisi täydellisemmin suojelleet paikkaa ja syöttiä ketuilta kuin näiden satimien julkisuus; ei ainoatakaan jälkeä ollut likettyvillä ja useista etäämmistä saattoi nähdä, kuinka sukkelaan ne olivat poikenneet pois.

"Ugh, niin se aina on", sanoi Kuonab. "Aiotko koettaa toista kertaa?"

"Aion kun aionkin", vastasi Rolf, jonka mieleen johtui, ettei hän ollutkaan muistanut hävittää hajua raudoista ja jalkineistaan.

Hän teki ketripuusta tulen ja savusti raudat, niiden kahleet ja kaiken muunkin. Sitten hän otti palan raakaa lihaa ja hivutti sillä kintaitaan ja anturoitaan, ihmetellen sitten, kuinka hän oli edellisenä yönä yrittänytkään ilman näitä ihmishajun hävittämiskeinoja. Hän pani kumpainkin rautain liipasimen alle hienoa pehmeätä sammalta, otti sitten pois ketripuun oksat ja sirotteli päälle taitavasti hienoa kuivaa multaa. Viritys näyttikin nyt täydelliseltä; ihmissilmä ei olisi voinut huomata, että paikalla oli satimia. Menestys näytti ennakolta varmalta.

"Kettu ei mene silmänäön mukaan", virkkoi intiani, ei sen enempää, sillä hän arveli parhaaksi antaa oppilaan itsekseen päästä asiain perille.

Aamusella Rolf oli kiihkeä näkemään tulokset. Tyhjää kaikki. Yksi kettu oli tosin eräässä paikassa tullut kymmenen askeleen päähän, mutta käyttäytynyt sitten sillä tavalla, ikäänkuin koko tämä hajuava laitos olisi sitä kerrassaan huvittanut lapsellisuudellaan. Vaikka paikalla olisi seisonut mies nuija kädessä, niin ei hän olisi voinut suojella rautain seutua paremmin ketuilta. Rolf palasi mökille nolona ja aivan ymmällään. Mutta hän ei kauaksikaan ennättänyt, ennenkun kuuli Skookumin kamalasti kiljuvan ja haukkuvan, ja kääntyessään katsomaan hän huomasi, että häärivä penikka oli jalastaan tarttunut ensimäisiin rautoihin. Se kiljui kuitenkin enemmän säikähdyksestä kuin tuskasta.

Erämiehet tulivat kiiruumman kautta apuun ja Skookum paikalla pääsi vapaaksi edes telaamatta itseään, raudoissa kun ei ollut hampaita; ne vain pitivät kiinni. Pitkä taistelu ja nälkä, ne ne etupäässä ovat julmia, ja jokaisen erämiehen pitäisi niitä aina lyhentää ja käydä kokemassa pyydyksensä usein.

Nyt Kuonab puuttui asiaan. "Toisille eläimille tuo on kylläkin hyvä. Siihen menee pesukarhu, minkki tai näätä — taikka koira — mutta ei kettu eikä susikaan. Ne ovat sangen viekkaita. Saatpa nähdä."

Intiani otti esille vahvat nahkakintaat, savusti ne ketripuulla ja raudat niinikään. Sitten hän hivutti mokkasiininsa pohjia raa'alla lihalla, katsoi rannalta pienen lahdekkeen ja paiskasi hiekkaan pitkän riu'un ylempänä olevan kuivan soran reunasta poikittain vesirajaan. Kädessään hänellä oli seiväs. Astuen varovaisesti riu'un selkää ja sitten sillä seisoen hän hakkasi seipään veteen pystyyn noin neljän jalan päähän rannasta; halkaisi sen ja pani haarukkaan vähän pehmyttä sammalta. Tämän päälle hän valoi kolme tai neljä pisaraa "hajulumoa". Nyt hän asetti rautain liipasimelle kappaleen kuusenpihkaa, piti sen alla tulta, kunnes pihka oli sulanut, ja pihkaan hän painoi pienen litteän kiven.

Rautain kahleet hän kiinnitti mukavan muotoiseen kymmenen naulan kiveen ja upotti kiven veteen puolitiehen seipään ja rannan välille. Viimeksi hän asetti raudat tälle kivelle sillä tavalla, että ne avattuina olivat kokonaan veden alla lukuun ottamatta latuskaa kiveä, joka oli liipasimella. Sitten hän palasi takaisin riukua pitkin ja veti sen perässään pois.

Siten ei paikan läheisyydessä ollut jälkiä eikä ihmishajua.

Viritys oli täydellinen, mutta eivät sittenkään ketut lähestyneet pyydystä seuraavana yönä; niiden täytyi tottua siihen. Niiden ohjesäännössä on: "oudot laitokset ovat aina vaarallisia". Rolfia halutti aamulla tehdä pilkkaa. Mutta Kuonab sanoi: "Wah! Ei mikään pyydys ota ensi yönä."

Heidän ei tarvinnut odottaa toiseen aamuun. Skookum keskellä yötä hyökkäsi ulos kovasti haukkuen ja he seurasivat nähdäkseen hurjan kamppailun, kettu hyppi ja teutaroi irti päästäkseen, ja kiinni sen jalassa olivat raudat, ankkurikivi perässä laahaten.

Sitten uudistui sama temppu, joka oli lopettanut minkin ja näädänkin taistelun. Otuksen takakoivet sidottiin yhteen ja se ripustettiin aittaan naulaan. Huomeneksella he ahnain silmin tutkivat sen oivallista nahkaa ja liittivät sen entisiin saaliisiinsa.