VIII. Omistusoikeus nelijalkaisten sukulaistemme kesken.

Yö laskeutui Asamukin metsille ja wigwamissa molemmat asukkaat paraillaan söivät illallistaan, porsaanlihaa, papuja ja teetä —intiani ei suinkaan halveksinut valkoisen miehen ylellisyystavaroita, — kun niityn puolelta samalla alkoi kuulua omituista "japp-jurr'ia". Koira muristen kavahti pystyyn. Rolf näytti ihmettelevän, mutta Kuonab sanoi: "Kettu", ja käski sitten koiraa olemaan hiljaa.

"Japp-jurr, japp-jurr", ja sitten "jurr jiau", kuului kerta toisensa jälkeen. "Voisimmeko sen saada?" sanoi nuori erämies innoissaan. Mutta intiani pudisti päätään.

"Nahka huono tähän aikaan. Ja tuo on sitä paitsi naaras, poikaset mäensyrjässä."

"Mistä sen tiedätte?" kysyi toinen ihmeissään.

"Kuuleehan sen, että se on naaras, koska se sanoo:

"Japp jurr.

"Jos se olisi koiras, niin se sanoisi:

Japp jurr.

"Ja sillä on poikaset, koska kaikilla on tähän aikaan vuotta. Ja ne ovat mäen kupeessa, sillä se on lähin paikka, missä on ketun pesiä, ja ne enimmäkseen pysyvät kukin omilla metsämaillaan. Jos vieras kettu tulisi metsästämään tämän parikunnan olinpaikoille, niin täytyisi sen tapella. Se on metsäneläimien tapa, jokaisella on oma juoksualueensa, ja sen puolesta se tappelee semmoistakin ulkolaista vastaan, jota se muualla pelkäisi. Se tietää olevansa oikeassa — se sitä rohkaisee, toinen tietää olevansa väärässä — se sitä heikontaa." Se oli intianin käsitys asiasta, vaikkei hän sitä lausunutkaan näin yhdellä kerralla, ja Rolf itsekseen jatkoi ajatusta. Hän muisti erään tapauksen, joka oli aivan samanlainen.

Heidän pientä Skookum koiraansa oli Hortonin talon koira monta kertaa ryvettänyt, kun se isäntäänsä seuraten oli pihaan tullut. Hortonin koira oli voimallisempi, ei kysymystäkään. Mutta Skookum oli kaivanut maahan luun niityn laitaan muutaman pensaan alle, ja seuraavana päivänä vihattu Hortonin koira ilmestyi paikalle. Skookum vartioi sitä epäluuloisena ja peläten, kunnes oli melkein varma, että vihamies oli haistanut kätketyn ruo'an ja aikoi lähteä sitä ottamaan. Skookum, jonkun vaistomaisen tunteen rohkaisemana, hyökkäsi esiin niskakarvat pystyssä, hampaat kiiltäen, seisahtui kätkönsä päälle ja sanoi selvimmällä koirakielellä: "Tähän et koske, niin kauan kun minä olen elävien joukossa!"

Ja Hortonin koira, joka oli tottunut sortamaan pientä keltaista penikkaa, murisi halveksivasti, kynsi takakoivillaan, haisteli toisen viereisen pensaan ympärykset, ja väittäen sitten ei mitään nähneensä eikä huomanneensa lähti pois toiselle suunnalle.

Mikä muu siltä olisi rohkeuden vienyt kuin tieto siitä, että se oli väärässä?

Jatkaen sitten kesti-isäntänsä puhetta Rolf sanoi:

"Luuletteko niiden ymmärtävän, että varkaus on synti?"

"Kyllä, kun asia on oman heimon keskeinen. Kettu ottaa mitä vain saa linnulta, kaniinilta ja heinäkurpalta, mutta se ei mene kauas toisen ketun metsästysmaille. Se ei mene toisen ketun koloon, ei koske sen poikasiin, ja jos se löytää kätkön, jonka toinen kettu on merkinnyt, niin se ei siihen kajoa paitsi aivan nälkään kuolemaisillaan."

"Miten ne ruokaa kätkevät ja miten kätkön merkitsevät?"

"Tavallisesti ne peittävät sen lehdillä ja mullalla, ja ainoa merkki on niiden oma haju. Mutta se on kylläkin väkevä, ja joka kettu sen tuntee."

"Rakentaako susikin kätköjä?"

"Kyllä, susi, kuguari, portimo, orava, sininärhi, varis, pöllö, hiiri, kaikki tekevät ja jokaisella on oma merkintätapansa."

"No mutta jos kettu löytää suden kätkön, varastaako se sen?"

"Aina. Ketun ja suden välillä ei ole mitään lakia. Ne käyvät aina sotaa. Vain ketun ja ketun ja suden ja suden välillä on laki."

"Se on sitten samalla tavalla kuin ihmistenkin kesken, eikö niin? Mekin sanomme: 'Ei sinun pidä varastaman', mutta kun sitten varastetaan intianilta maat ja ranskalaiselta laivat, niin sanotaan: 'Niin, mutta se ei olekaan varastamista, kun ottaa viholliselta, se on rehellistä kauppaa'."

Kuonab nousi heittääkseen tuleen muutaman risun, kävi sitten kääntämässä wigwamin savureiän kannen, sillä tuulikin oli kääntynyt, ja kansi oli käännettävä, jotta savureikä vetäisi. He kuulivat taas monta kertaa saman kimakan "japp jurr'in" ja jonkun kerran matalammankin äänen, joka ilmaisi koiraksenkin olevan majan lähitienoilla, epäilemättä etsimässä ruokaa kotiin viedäkseen.