LX. Van Cortlandtin seikkailu.

Van Cortlandtin tulo oli pakottanut erämiehet rakentamaan uuden ja paljoa suuremman mökin. Heidän pohjatessaan sitä sanoi asianajaja: "Minä teidän sijassanne tekisin sen paljoa suuremman, kaksikymmentä kertaa kolmekymmentä jalkaa, ja rakentaisin siihen suuren kiviuunin.

"Miksi niin?"

"Ehkä minä vielä palaan takaisin ja tuon jonkun toverin kerallani."

Rolf katsoi häneen vakaasti. Sehän oli tärkeä mahdollisuus, joka olisi ollut huomioon otettava, mutta ilman vetojuhtaa oli niin suuria hirsiä vaikea käsitellä. Uuden mökin mitoiksi sen vuoksi tuli viisitoista ja kaksikymmentä jalkaa, ja kahdenkinkymmenen jalan hirsiä oli kyllä vaikea liikutella. Van Cortlandt suurella huolella sisusti majan, rakensi koivuista kaksi valkoista laveria, pani balsamipuun oksista patjat, niiniset matot lattialle.

Ensimäisen uupumuksen jälkeen hän oli nopeaan vahvistunut sen jälkeen kun oli rohtojen syömisen heittänyt, ja nyt hän perehtymistään perehtyi heidän elämäänsä, muuttui heikäläiseksi. Mutta Kuonab ei häntä suvainnut. Se tulenteko ja monta muuta samanlaista tapausta oli saanut hänen arvonsa laskemaan nollaakin alemmaksi punaisen miehen silmissä. Kun hän oppi tulta tekemään kahdella kalikalla, niin hänen arvonsa hiukan nousi; mutta sen jälkeen se oli taas vähän alentunut, melkein joka päivä, ja nyt sattui tapaus, joka sai sen laskemaan vielä alkuperäistäkin alhaista kantaansa alemmaksi.

Huolimatta ihmeteltävästä uutteruudestaan Van Cortlandtin yritykset saada valkohäntähirvi ammutuksi olivat turhat. Tämä oli masentava ja surullinen tosiasia, sillä intiani sen vuoksi silminnähtävästi halveksi häntä, ei tosin teoissa sitä osottanut, mutta väitteli kuitenkin Vania, eikä ollut koskaan häntä huomaavinaan; ja Van taas luuli huomanneensa, että ilman tätä ja tuota ja muuta laiminlyöntiä Kuonabin puolelta hän itse ehkä olisi tehnyt niin ja niin.

Asiaa parantaakseen Rolf kerran kahden kesken sanoi intianille: "Emmekö voisi jollain tavalla antaa hänelle hirveä?"

"Hmh," vastasi Kuonab, jota ehdotus näytti huvittavan.

"Minä olen kuullut tuosta tuulastuskeinosta, osaatteko te panna sen toimeen?"

"Ugh!"

Ryhdyttiin siis puuhaan.

Kuonab teki laatikon, jonka hän täytti hiekalla. Kolmelle puolelle hän asetti kaarnalaidat, kahdeksaatoista tuumaa korkeat, ja keskelle hän teki männynoksista soihdun, sytykkeeksi hienoa koivuntuohta. Tavallisesti tätä laitosta pidetään veneen keulassa, ja urheilija sitten sytyttää sen oikealla hetkellä. Mutta Kuonab ei luottanut Vaniin sytyttäjänä, hän asetti tämän vanhanaikaisen valonsyytäjän eteensä tuhdolle veneen peräpuoleen, mutta siten, että avoin laita oli käännettynä viistoon eteenpäin.

Suunnitelma on se, että kuljetaan pitkin järven rantaa pimeän tullen, siihen aikaan kun valkohäntähirvet tulevat rannalle juomaan ja syömään ulpukanlehtiä. Paikalla kun äänestä havaitaan hirvien olopaikka, niin kanuu ääneti melotaan paikalle, soihtu sytytetään ja valkohäntähirvi pysähtyy ihmettelemään tätä kummaa auringonnousua; sen ruumista ei tavallisesti näy hämärässä valossa, mutta silmät heijastavat loistetta kuin kaksi lamppua ja nyt pyssymies suorittaa osansa raehaulipanoksella. Se on helpoin ja epäurheilumaisinkin kaikista pyydystavoista. Se on jo kauan ollut laitonkin; ja se oli paha varsinkin siitä syystä, että sen uhriksi tavallisesti joutuivat naaraat ja vasikat.

Mutta nyt se näytti oikealta keinolta pelastaa Van Cortlandtin metsämieskunnia.

He siis lähtivät; Vanilla oli aseena kaksipiippuinen haulikkonsa ja vyöllään mahdoton koristettu metsästyspuukko, Vanin mielestä metsämiehen paras tunnusase, Kuonabin mielestä houkan lelu. Rolf jäi mökille.

He lähtivät pimeän tultua matkaan, heikko itätuuli pakotti heitä soutamaan itärantaa pitkin, etteivät hirvet saaneet heistä hajua. Heidän hiljaa liukuessaan järven poikki keksi oppaan nopea silmä pinnalla pitkän juovan hienon tuulenkareen poikki, — se varmaankin oli jonkun suuren eläimen, todenmukaisimmin valkohäntähirven vanavesi. Hyvä onni. Antaen vauhtia minkä jaksoi hän kiidätti kanuun sen jälkeen ja kolmen neljän minutin kuluttua he keksivät suuren tumman eläimen, joka nopeaan pyrki pakoon, mutta se oli matala vedessä eikä sillä ollut sarvia. He eivät voineet käsittää, mikä se mahtoi olla. Van istui kiihkeästi tähyten, pyssy kädessään, mutta kanuu kulki uivan eläimen yli; se katosi keulan alle ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuoksahti laidan yli valtava musta kalastaja-näätä.

"Puukolla," huusi Kuonab, tulisessa tuskassa peläten, että Van ampuisi ja puhkaisisi kanuun.

Kalastajanäätä hyökkäsi oikopäätä asianajajan kimppuun, kähisten ja möristen kuin karhu.

Van tarttui puukkoonsa ja sitten alkoi mitä ihmeellisin tappelu; torjuen hyökkääjää päältään niin etäälle kuin saattoi, hän pisti ja pisti sitä pitkällä veitsellään. Mutta näätäpä näytti olevan kuin rautapaidassa. Puukko joko livahti syrjään, taikka tökkäsi kerrassaan kerta toisensa jälkeen, ja hurja vikkelä peto luikerteli, tappeli, kynsi ja repi ja oli jo haavottanut asianajajaa kymmeneen paikkaan. Jäb, jäb, Van suotta pisti ja sohi. Näätä näytti vain enemmän raivostuvan ja voimistuvan. Se puri Vanin sääreen kiinni heti polven alapuolelle, ja ärhenteli ja repi kuin bulldoggi. Van kävi kahden käden sen kurkkuun kiinni ja kuristi koko voimallaan. Peto lopulta hellitti ja kavahti taapäin, tehdäkseen uuden hyökkäyksen, nyt Kuonab huomasi tilaisuuden ja iski sitä melalla kuonoon, niin että se käpertyi. Näätä mukelti eteenpäin; Van väisti, muka uuden hyökkäyksen välttääkseen, ja samalla kanuu kaatui ja he olivat kaikki järvessä uimassa henkensä edestä.

Onneksi he kuitenkin olivat ajautuneet länsirannalle, eikä vettä ollut kuin vajaata kuusi jalkaa. Kuonab siis ui rantaan, mela toisessa kädessään, toisella kanuuta uittaen, ja Van kaalasi, vetäen hännästä kuollutta kalastajanäätää.

Kuonab hairasi tuulen kantaman seipään ja pisti sen liejuun niin lähelle kuin suinkin kaatumapaikkaa, jotta he saattoivat sen aamulla löytää ja etsiä pyssyn järvenpohjasta; sitten hän vaieten meloi takaisin mökille.

Seuraavana päivänä he seipään mukaan löysivät paikan ja ensin Vanin pyssyn, sitten hänen mahtavan metsästyspuukkonsa. Ja hämmästyksekseen ja harmikseen he huomasivat, että se vielä oli tupessaan: koko tuon pistämisen ja iskemisen ajan oli sen pystyvä terä ollut piilossa, ase paksussa ja pyöreässä messinkihelaisessa nahkatupessaan.