LXIII. Vanin kunnian pelastus.

"Kun asiat näyttävät pimeimmiltä, niin se on merkki, että onni onkin tulossa sinun tietäsi." Niin sanoi Si Sylvanne, ja Van Cortlandtiin nähden se kävi toteen. "Varisevien lehtien kuu" oli päättymässä, lokakuu loppumaisillaan, se päivä lähestymässä, jona heidän oli suunnattava kulkunsa Albanyyn, koska hänen piti lähteä siksi hyvissä ajoin, että erämiehet ennättäisivät vielä avoveden aikana palata. Hän oli ihmeteltävästi voimistunut ja käynyt komeaksi. Kasvot olivat verevöityneet ja ruskettuneet. Hän oli heittänyt kaikki rohdot ja saanut kokonaista kaksikymmentä naulaa lisäpainoa. Hän oli oppinut tekemään tulta, melomaan kanuuta ja kulkemaan metsässä melkein ääneti. Oppineitten puheittensa takia oli hän paljon kohonnut Rolfin silmissä, ja oivalla laulullaan oli hän saanut Kuonabinkin jonkun vähäsen itseensä suostumaan. Mutta kaikki hänen yrityksensä sarvaan kaatamiseksi epäonnistuivat. "Kun ensi vuonna palaatte ja teillä on hyvät silmälasit, niin sitten olette kyllä mies puolestanne", sanoi Rolf, ja sen verran Vanille siis jäi toivon kipunaa.

Kolmen päivän myrsky oli kaatanut niin paljon puita, että erämiehet päättivät parhaaksi laskea jokea Kotkanpesälle saakka, raivatakseen pois joen poikki kaatuneita puita, jotta päästäisiin sukkelammin kulkemaan silloin kun oli vähemmän aikaa.

Heidän arvelunsa oli aivan oikea. Joen poikki oli tosiaan kaatunut paljon puita. He hakkasivat poikki lähes kolmekymmentä runkoa, ennenkun puolenpäivän aikaan olivat päässeet Kotkanpesälle, ja perkattuaan joen parempaan kuntoon kuin se oli ollutkaan, he kääntyivät paluumatkalle, noustakseen oikopäätä ja viivyttelemättä ne kymmenen mailia, jotka Kotkanpesältä oli heidän mökilleen.

Heidän pyörtäessään viimeisen niemen ohi, näkyi vedessä melkoisen lähellä äkkiä suuri tumma olento. Skookumin niskakarvat nousivat pystyyn. Kuonab kuiskasi: "Iso hirvi! Ampukaa sukkelaan!" Van oli ainoa, jolla oli pyssy käsillä. Suuri musta otus seisoi alallaan hetkisen, tuijottaen heihin silmät selällään, korvat hörössä ja sieraimet suurina, pudisti sitten leveitä sarviaan, pyörsi ympäri ja hyökkäsi rannalle. Van ampui, ja uroshirvi lyyhistyi suurella pauhulla ulpukkain joukkoon. Rolf ja Skookum puhkesivat mitä epämetsästäjämäisimpiin riemuhuutoihin. Mutta jättiläinen hyppäsi jälleen pystyyn ja saavutti rannan, kaatuakseen siellä uudelleen Van Cortlandtin laukaistessa toisen piippunsa. Mutta vain hetkeksi se seisahtui; äkkiä se taas nousi jaloilleen ja syöksyi metsän peittoon. Kuonab käänsi paikalla kanuun ja pyrki rantaan.

Pensaista kuului raskas huoahdus, kuului toisia vähin ajoin. Kuonab näytti hampaansa ja viittasi sinnepäin. Rolf tarttui pyssyynsä, Skookum hyppäsi veneestä ja vähäistä myöhemmin päästi sotahuutonsa läheltä viidakosta.

Miehet hyökkäsivät eteenpäin, pyssyt kädessä, mutta Kuonab neuvoi: "Pitäkää varanne! Ehkä se odottaa."

"Jos niin on, niin se kyllä voi saada meistä jonkun", sanoi Rolf naurahtaen, sillä hän oli kuullut ison hirven tavoista.

Puiden suojassa seisten he odottivat, kunnes Van oli panostanut uudelleen kaksipiippuisen pyssynsä, sitten he varovasti lähestyivät. Ehtimän takaa kuului hirven voimallisia, rajuja puhalluksia. Skookuminkin ääni kuului tiheiköstä, ja lähestyessään paikkaa he näkivät valtavan eläimen makaavan maassa pitkänään, silloin tällöin heitellen päätään ylöspäin ja samalla päästäen kamalan tuskaäänen.

Intiani ampui luodin hirven aivoihin, sitten kaikki vaikeni; surunäytelmä oli päättynyt.

Mutta nyt heidän huomionsa kääntyi Van Cortlandtiin. Hän horjui, hoiperteli, hänen polvensa vapisivat, kasvot kalpenivat, hervottomana hän vaipui kaatuneen puun tyvelle. Sitten hän peitti kasvot käsillään, hänen jalkansa polkivat maata, olkapäät nytkähtelivät ylös ja alas.

Toiset eivät sanoneet siihen mitään. He älysivät merkeistä ja eleistä, että nuori Van Cortlandt, niin mies kuin olikin, ainoastaan ankarilla voimanponnistuksilla saattoi pidättää itsensä hysterisestä itkusta ja nyyhkytyksestä.

Ei vielä silloin, mutta seuraavana päivänä sanoi Kuonab: "Muutamille se tulee sen jälkeen, kun he ovat tappaneet, toisille ennen, niinkuin sinulle, Rolf. Minulle se tuli silloin, kun tapoin ensimäisen tshipmukkini, silloin kun varastin isäni lumot."

Otuksen nylkemisessä ja lihaamisessa oli moneksi tunniksi työtä. Onneksi he jo olivat lähellä kotoaan. Retkikunnan mielenlaadussa tapahtui ihmeteltävä muutos. Kuonab puhutteli kahdesti Van Cortlandtia, viimeksi mainitun yhdessä heidän kerallaan täydessä touhussa korjatessa talteen hänen hirvensä lihoja. Hän tahrautui, hieraantui, ryvettyi otuksen lihasta, karvoista ja verestä, ja kun he illalla istuivat mökissä tulen ääressä, niin Skookum nousi, oikoi itseään, haukotteli ja lähti vakain aikomuksin astumaan, laski kuononsa asianajajan käteen, nuolasi sitä ja laskeutui sitten hänen jalkoihinsa maata. Van Cortlandt vilkasi Rolfiin, kummankin silmissä oli naurun välähdys. "Nyt on kaikki hyvin. Voitte nyt silitellä Skookumia, pelkäämättä että se runtelee raajanne. Se on päättänyt ruveta ystäväksenne. Te olette vihdoinkin meikäläinen"; ja Kuonab katseli ja kaksi pitkää norsunluun-valkeata hammasriviä loisti hänen hymyillessään.