XXII. Ansajuoni.
Into Konrad Inha translation
Nyt kun oli talveksi maja ja ensi hätään ruokaakin, oli aika ryhtyä ansain teon vakavaan toimeen; nyt oli rakennettava loukkujuoni lähestyvänä kylmänä aikana käytettäväksi. Se tosin oli vielä vähän aikaista, mutta oli hyvin suotavaa, että juonet saatiin asetetuiksi kautta metsäin kaikkiin aiottuihin suuntiin, sen varalta että sattuisi muita erämiehiä tulemaan. Useimmat turkiseläimet viihtyvät pienien puronnotkojen varsilla: majava, saukko, minkki, biisami, pesukarhu, muita mainitsematta. Ne jotka eivät vakinaisesti elä veden luona, etsivät semmoisia paikkoja niiden suojaisuuden vuoksi ja siksi että niiden riistaeläimet niissä asuvat; semmoisia ovat ilves, kettu, iso "kalastajanäätä" ja oikea näätä, jotka syövät kanineja, jäniksiä ja hiiriä. Ansajuoni sen vuoksi tavallisesti kulkee jotain puronlaaksoa pitkin, vedenjakajan poikki ja sitten johonkin toiseen laaksoon, josta se palaa lähtökohtaan.
Myöhään syyskuun lopulla siis Rolf ja Kuonab makuuvaatteineen, kattiloineen, neljän päivän eväin, kaksi kirvestä mukanaan, Skookum milloin edellä juosten, milloin perässä puuhaillen, lähtivät nousemaan erään puron laaksoa, joka lähellä heidän majaansa päättyi järveen. Neljännesmailin kuljettuaan he rakensivat ensimäisen näädänloukun. Siihen kului tuntikausi, se jätettiin virittämättä. Paikka oli valtavan puun alla, maasaarekkeella, jonka ympäri puro juoksi mutkassa. Puuhun veistettiin kolmelle puolelle pilkat. Kolmisensataa askelta kauempana oli toinen hyvä paikka ja siihenkin rakennettiin loukku. Eräässä paikassa oli kannaksen poikki kapea polku, nähtävästi saukkojen tallaama. "Siinä on hyvä rautain paikka, jahka aika joutuu", huomautti Kuonab.
Tuon tuostakin he säikyttivät valkohäntähirviä, ja eräässä liejuisessa kohdassa, jossa puron poikki kulki niiden polku, he huomasivat, paitsi kaikenlaisia pieniä jälkiä, susien, karhujen ja vuoripantterin eli puuman käpälänjäljet. Pikku Skookum haisteli niitä pelokkaasti ja pystyyn nousseet niskakarvat osottivat, että ne ainakin siihen olivat tehneet syvän vaikutuksen.
Viisi tuntia kuljettuaan ja työskenneltyään he tulivat toiselle siihen yhtyvälle purolle, ja molempien notkojen kulmauksessa he huomasivat pienen puun, joka melkein miestä korkealle oli merkillisellä tavalla jyrsitty ja raavittu.
"Karhupuu", sanoi Kuonab, ja Rolf sai sitten vähitellen kuulla siitä enemmänkin.
Karhuilla ja useimmillakin eläimillä on nimittäin tapana merkitä se piirikunta, jota ne omanaan pitävät. Tavallisesti se tapahtuu siten, että ne eri paikkoihin jättävät omaa hajuaan, käyden siten koko piirinsä, mutta toisinaan tehdään vielä näkyviäkin maamerkkejä. Majava leipoo pienen multakokkareen, susi raapii maata takajaloillaan ja karhu kynsin hampain repii merkkipuun. Kun tämä uudistuu tuon tuostakin, milloin karhu sattuu puun lähellä olemaan, niin se pysyy vereksenä, niin kauan kun karhu paikkakunnankin omistaa. Mutta varsinkin juhannuksen aikaan, jolloin on karhujen kiima-aika, merkkipuu loistaa valkeaksi verestettynä ja on apuna sopivien seurakumppanien löytämiseen, sillä kaikki metsän karhut ovat silloin liikkeellä elämänkumppania etsimässä; kaikki ne poikkeavat ja jättävät merkkipuuhun muiston itsestään, jotta seuraava karhu tarkalla vainullansa voi aina päättää, mitä sukupuolta se oli, joka sitä ennen puulla poikkesi, ja jäljistä tietää, mille suunnalle se matkasi.
Tämä oli siis karhun merkkipuu, mutta pian Kuonab osotti Rolfille paikan, jossa yhtyi kaksi pitkää pölkkyä kulmaksi puun luo, joka oli hangattu ja löyhkäävä, ja näytti moniaita näädänkarvoja, jotka ilmaisivat sen näädän merkkipuuksi ja hyväksi loukun paikaksi.
Löydettiin vielä kolmaskin merkkiasema: avoimesta heinäisestä lehdosta suuri valkoinen kivi, jolla oli ketun jätteitä. Intiani selitti:
"Jokainen kettu, joka likitienoilla kulkee, tulee haistelemaan tätä kiveä saadakseen tietää, kuka heimolainen se on liikkeellä, niin että tämä siis on hyvä ketunpyydyksen paikka; rautain tietenkin, sillä kettu ei koskaan mene loukkuun."
Ja vähitellen Rolf oppi, että samanlaisia tapoja on jossain määrin kaikilla eläimillä; yksinpä hiirillä ja myyrilläkin. Me vain näemme niistä niin vähän, koska aistimemme ovat tylsät ja havaintokykymme harjaantumaton; mutta luonnontutkija ja metsämies aina tietävät mistä etsiä metsän nelijalkaisia asukkaita, ja he voivat tällaisista merkeistä sanoa, omistaako maan tämä tai tuo piileskelevä heimo.