LXXI. Sackets Harbour.

Tuntikausia kului, ennenkun Rolf saattoi olla varma siitä, että englantilaiset olivat luopuneet takaa-ajosta. Mutta kun pian nousi uusi ankara lumimyrsky, niin hän rauhottui. "Siunattu myrsky!" ajatteli hän sydämessään, huomatessaan jälkien kokonaan peittyvän muutaman sekunnin kuluttua siitä kun olivat syntyneetkin. Ja hän ajatteli: "Kuinka minä menomatkalla sadattelin tuota tuulta, joka meitä pidätti — vangiksi joutumasta. Kuinka minä kiukuttelin tuota kylmää jokikylpyäni, joka toden totta pelasti kirjeeni vihollisen käsiin joutumasta. Kuinka kiitollinen olen nyt myrskystä, joka aivan hiljan tuntui niin katkeran tylyltä."

Aamupäivällä he kohtasivat joen suuren mutkan ja lähtivät sitä nyt pelotta kulkemaan; joen jäällä oli koko joukon helpompi astua. Rensselaer Fallsissa he poikkesivat erään siirtolaisen taloon ja saivat siitä ruokaa, lähtivät sitten kautta myrskyn samoamaan maan poikki ja majautuivat yöksi noin neljänkymmenen mailin päässä Ogdensburgista.

Merkillisen vähän riistan jälkiä he olivat nähneet tällä ankaralla retkellä; ilmaa karttoi jokainen, ken vain voi. Mutta Cranberryjärven lähellä he eräästä ketrisuosta löysivät valkohäntähirvi-tarhan, johon satoja hirviä näytti asettuneen talveksi. Sen laajuus oli yhteen suuntaan pari kolme mailia, toiseen suuntaan puolen mailia, ja vaikka lunta oli vahvalta, niin tarha oli melkein täyteen tallattu polkuja. Tiedustelijat näkivät siitä läpi kulkiessaan ainakin viisikymmentä valkohäntähirveä, ja helppo oli heidän sen vuoksi kaataa joukosta nuori sarvas eväikseen.

Matka siitä edelleen ei tarjonnut mitään erinomaista. Se oli samaa jokapäiväistä taistelua pakkasta vastaan, mutta pakkanen toki oli jonkun verran lauhtunut, taikka oikeammin tuuli oli myötäinen eikä sen vuoksi purrut niin pahasti. Helmikuun 27 p:nä, yhdeksän päivää myöhemmin kun olivat taipaleelle lähteneet, he saapuivat Ticonderogaan ja ilmottautuivat pääkonttorin ylipäällikölle.

Kenraali yhä kaivoi varustuksia ja uhkasi tuhota koko Canadan. Mutta molempain tiedustelijain tuomat sanomat antoivat hänelle uutta ajattelemisen ja puheen aihetta. Se osa, joka hänellä piti olla sotaretkessä Montrealia vastaan, kylläkin hyvitteli hänen itserakkauttaan, mutta Ticonderogan varustusten merkitys kävi silloin naurettavaksi.

Kolme päivää Rolf sitten sai pilkkoa puita, jonka jälkeen hänet lähetettiin Albanyyn kirjeitä viemään.

Maaliskuun kuluessa hän sai suorittaa kaikenlaisia pieniä toimia, sian tappamisesta aina tallin puhdistukseen ja varustusten kaivamiseen saakka. Sitten seurasi huhtikuu, jolloin oli mahdoton päästä kulkemaan kanuulla paremmin kuin lumikengilläkään ja kaikki yhteydet pohjoisrajan kanssa katkesivat.

Mutta sitten tuli toukokuu, suuri ihana toukokuu virkistävine säineen ja elähyttävine tehoineen. Kanuut työnnettiin vesille, metsät olivat alta ruskeat, päältä kullan karvaiset.

Kuin nuori sarvas tunsi Rolf voimainsa paisuvan. Häntä kovin halutti päästä uudelleen matkaan, ja hän tarjoutui innolla vapaaehtoisesti viemään viestejä Sackets Harbouriin, Ontarion rannalle. Hän halusi lähteä yksin, sillä nyt riitti yksi peitto vuoteeksi ja pari naulaa kuivattua lihaa päiväravinnoksi. Pienen kirveen hän tarvitsi matkaan, mutta pyssy näytti liian raskaalta kantaa. Hänen sitä epäröiden harkitessaan tarjosi muuan nuorempi upseeri hänelle pyssyn sijasta pistoolin, ja mielihyvin hän pisti sen vyöhönsä.

Vielä entistä kookkaampana, koko joukon yli kuuden jalan, hieman hinteränä varreltaan, mutta notkeana ja hartevana hän lähti taipaleelle voimallisen kulkijan kevyin askelin. Hänen kasvonsa hehkuivat terveyttä ja harmaansinervät silmänsä loistivat, kun hän lähti pitkälle taipaleelleen, samotakseen Adirondack vuoriston poikki Sackets Harbouriin. Vartiosotamies teki kunniaa ja päivystävä upseeri, jonka huomiota herätti yhtä paljon hänen komea muotonsa ja hehkuvat kasvonsa kuin asiankin laatu, pysähtyi häntä kättelemään ja sanoi: "Onneksi olkoon, Kittering, ja olkoon teille nyt suotu tuoda meille parempia tietoja kuin kahdella viime kerralla."

Rolf tiesi nyt, miten kulkea; hän alkoi hiljakseen. Puolen tuntia hän astui pitkin kevein askelin, sitten kiireettä juoksi mailin tai pari. Viisi mailia tunnissa oli hänen nopeutensa, mutta tähän aikaan vuotta oli muuan suuri haitta, joka esti kulkua — jokainen joki oli tulvillaan, niiden poikki oli vaikea päästä. Purojen poikki tosin pääsi enimmäkseen joko kaalomalla, taikka siten että hän niiden poikki kaatoi puun, mutta joet olivat liian leveät, jotta puu olisi ulottunut niiden poikki sillaksi, ja vesi siksi kylmää, ettei niiden poikki voinut uidakaan. Melkein joka kerran hän sen vuoksi rakensi lautan. Hyvä tiedustelija ei antaudu onnen kaupalle. Jos lautta on huono, niin on ylimenokin vaarallinen; jos taas lautta on hyvä, niin hän pääsee turvassa joen poikki; mutta hyvän lautan rakentamiseen kuluu enemmän aikaakin. Viisitoista hyvää lauttaa Rolf rakensi niiden kolmen päivän kuluessa, jotka hän menomatkalla viipyi. Kuivia kuusipuita oli aina runsaasti saatavissa ja hän sitoi ne yhteen pajuvitsoilla. Siihen kului joka kerta tunnin verran aikaa, päivässä siis viisi tuntia, mutta se aika oli viisaasti käytetty. Päivät olivat pitenneet paljon, hän saattoi vielä hämäränkin tullen jatkaa matkaansa. Pian hän sitten saapui saloilta kyläkuntiin. Erään siirtolaisen talossa hän kuuli huhua Sir Georg Prevostin hyökkäyksestä Sackets Harbouria vastaan ja hyökkäyksen urheasta torjumisesta, ja neljännen päivän aamuna hän tuli Sackets Harbourin yläpuolella olevalle kukkulalle — samalle, jolla hän oli seisonut kolme kuukautta aikaisemmin. Hänen sydäntänsä kouristi, kun hän loi katseensa etäisille ilmoille. Edellinen surullinen kokemus herätti hänessä pelokkaita aavistuksia, mutta — Jumalan kiitos, "vanha kunnia". Yhdysvaltain tähtilippu liehui vielä tankonsa päässä. Hän ilmotti itsensä vartiomiehille, tuli juosten linnaan ja vietiin päällystön luo.

Ilo vallitsi nyt joka taholla. Vihdoinkin oli onni kääntynyt. Kommodori Chauncey oli lakaissut puhtaaksi Ontario järven ja tehnyt äkillisen hyökkäyksen Yorkia (nykyistä Torontoa), Ylä-Canadan pääkaupunkia vastaan, oli sen vallottanut ja hävittänyt. Sir George Prevost oli Chaunceyn poistumista hyväkseen käyttäen tehnyt hyökkäyksen Sackets Harbouria vastaan, mutta vaikka amerikkalainen laivasto olikin ollut poissa, niin oli vihollista vastustettu niin uljaasti, että sen muutaman päivän kuluttua täytyi luopua piirityksestä.

Seinissä ja katoissa oli luodin reikiä, sairashuoneessa oli joku haavotettu, vihanta ranta oli ammuttu rikki ja lipputangostakin olivat kuulat pirstoneet siruja. Mutta vihollinen oli lähtenyt, tähtilippu liehui tuulessa ja puolustajain urhea pieni joukko oli täynnään semmoista uljuutta, joka syttyy ainoastaan kotiensa puolesta taistelevain sankarien rinnassa.

Kuinka riemullisen toista olikaan täällä kuin Ogdensburgissa!