XLVII. Hoagin kotiintulo.

Kun on kysymyksessä personalliset tunteet, niin on parempi antaa ystäväin puhua ja arvostella. Ei kukaan voi omaa asiaansa ajaa sen enempää kuin houraileva lääkärikään voi itselleen antaa oikeata rohtoa — sano' Si Sylvanne.

Kevään tulo salolla on vienoimpia, suloisimpia tapauksia mitä maan päällä on. Toisinaan sataa rankkoja sateita, jotka täyttävät tulvilleen kaikki pienet joet, ja tulvavesi syö nopeaan sekä lumen että jään, mutta tavallisesti metsämaan joet luovat jäänsä verkalleen ja vähitellen. Hyvin harvinainen on rankka veteytyminen, äkkitulva ja mullistava lähtö, joka murtaa jään ja tunnissa tai parissa päättää sen vallan. Se on suurien virtain tapoja, niiden jää on irtain ja liikkeellä. Salolla lumi sulaa hitaasti, ja kun jää alkaa riutua, niin se tapahtuu vähitellen, nöyrästi ja ilman meteliä. Kevät tulee metsiin paisuvin nupuin, venyvin riippuvin tertuin, metakoivin villihanhin, raakuvin variksin, jotka tulevat alamaasta jakamaan suurempien serkkujensa, korppien kanssa talven tapon saaliita.

Etelän pikkulinnut ilmestyvät muutamine lyhyine kevätsävelineen ja nenäkkäät hömötiaiset, jotka ovat urheasti talven kestäneet, hokevat nyt muitten edellä iloisesti "sanoinhan minä sen" -sirkutuksiaan, kunnes punarinta-satakielinen ja mustarastas yhtyvät niihin ja vaativammilla sävelillään saavat unohtumaan kaikki vähemmät rallatukset.

Kun talvi kerran oli astunut taka-askeleen, niin kevään oli helppo muuttaa sen peräytyminen hurjaksi hätäpaoksi; ja ne kymmenen päivää, jotka Kuonab viipyi poissa, olivat mullistavien muutoksien päiviä. Sillä niiden kuluessa puolitalven tilalle tuli hymyilevä kevät, nietokset olivat kaikki sulaneet, paitsi ehkä metsien synkimmissä varjopaikoissa.

Oli kirkas aamu, Rolfille onnen aamu, kun hän ulkoa kuuli intianin lyhyen "hoi", ja pian Skookum hyppi ja tepasteli hänen ympärillään. Hoagiin oli vaikutus aivan toisenlainen. Hän oli jo siksi toipunut, että saattoi olla ylhäällä ja suurella vaivalla nilkuttaa mökissä sauvan varassa, sekä moitti kaikkea ja söi päivässä kolme perusteellista ateriaa; mutta samalla kun intiani tuli, hän muuttui umpimieliseksi, vaiteliaaksi ja levottomaksi. Tuskin oli tuntia kulunut, ennenkuin hän jälleen lahjotti Rolfille nahkat, pyssyn, kanuun ja ansat sillä ehdolla, että tämä toimittaisi hänet joukkonsa luo.

Hyvillään he olivat kaikki kolme, kun vielä samana päivänä pääsivät lähtemään Lyons Fallsin matkalle.

He laskivat Pientä Moose-jokea Pieneen Moose-järveen, jatkaen sitten matkaa pitkin Moosen eteläistä latvahaaraa ja vihdoin pääjokea. Joki oli tulvillaan; vettä oli runsaasti, ja se onneksi vähensi kantomatkain lukua; sillä Hoag ei voinut kävellä eikä tahtonut sauvoilla kulkea. Hiellä ja vaivalla he kantoivat hänet joka taipaleen poikki; mutta siitä huolimatta he kolmessa päivässä kulkivat matkan, jota oli viisikymmentä mailia, ja saapuivat kolmannen päivän iltana Lyons Fallsiin, pieneen takaliston kylään.

Hoagissa tapahtui nyt hyvin huomattava ja ruma muutos. Hän alkoi nyt käskeä, missä edellisenä päivänä olisi ruikuttaen pyytänyt. Hän käski heitä "laskemaan sievästi maihin, eikä tärvelemään hänen kanuutaan". Hän tervehti suurella uholla sahan luona vetelehteleviä miehiä, saamatta kuitenkaan samanlaista vastausta. Heidän kylmäkiskoinen tervehdyksensä: "Halloo, Jaakko, vai olet sinä palannut?" ei ollut juuri muuta kuin ohimenevää tuntemista. Erästä heistä pyydettiin Rolfin sijasta auttamaan häntä kotia. Niin, siellä nyt oli hänen joukkonsa, mutta se ei näyttänyt kovinkaan ihastuvan hänen paluustaan. Hän kuiskasi jotain pojalleen, joka nyrpeänä lähti joen rantaan ja toi palatessaan pyssyn, — nyt Rolfin pyssyn, kuten tämä luuli — ja olisi ottanut nahkamytynkin, ellei Skookum olisi hyökännyt rosvon kimppuun ja ajanut häntä pois kanuun luota.

Ja nyt Hoag näytti oikeat tapansa. "Ne ovat minun nahkani ja minun kanuuni", hän sanoi eräälle sahatyömiehelle ja kääntyen niiden molempien puoleen, jotka olivat hänet pelastaneet, hän sanoi: "Ja te molemmat kelvottomat, punanahkaiset varkaat ja puukkojunkkarit, korjatkaa te luunne tästä kylästä ja sukkelaan, taikka minä toimitan teidät vankilaan." Ja hänen katalan luontonsa koko kauan pidätetty viha purkautui solvauksiksi, jotka olivat liian törkeitä tässä kerrottaviksi.

"Puhuu kuin valkoinen mies", sanoi Kuonab kylmästi. Rolf oli sanatonna. Niin uskolliset vaivannäöt, ja palkaksi niin riettaat, nöyryyttävät sanat! Hän itsekseen ihmetteli, olisiko hänen setänsä Mikkokaan osottanut niin katalaa sisua.

Hoag päästi kielensä valloilleen ja hänen juomaveikkonsa, Bill Hawkins, kuunteli hörökorvin hänen kärsimystensä historiaa. Raukka alkoi nyt tuntea itsensä kamalan pahoin pidellyksi. Innostuen lopulta hänen kokemiensa vääryyksien yhä synkeämmästä luettelosta, haki "osamies" paikalle kylän virkamiehen, niin että he saattaisivat vannoa vangitsemisvaatimuksen, saada tyrmään molemmat "rosvot" ja varsinkin "Hoagin nahkat" kanuusta.

Ukko Si Sylvanne, sahan omistaja ja paikan ensimäinen asukas, oli myös sen virkamies. Hän oli kookas, laiha, mustaverinen mies, Abe Lincolnin[19] mallia ruumiillisesti ja tavallaan henkisestikin. Hän kuuli pöyristyttävät jutut kamalasta rikoksesta, rosvouksesta ja kidutuksesta, jonka alaiseksi viaton Hoag parka oli joutunut näiden molempien ihmismuotoisten köntösten puolelta; hän kuunteli, ensin kauhistuen, mutta vähitellen hymyillen.

"En minä anna sinun vannoa, ennenkuin olen toisenkin puolen kuullut", sanoi hän. Rolf ja Kuonab tulivat huudettaessa. Vanha uutisasukas kohdisti heihin tutkivan silmäyksen heidän siinä seistessään ja kysyi sitten Rolfin puolen kääntyen;

"Oletko sinä intiani?"

"En."

"Oletko sitten veripuoli?"

"En".

"Hyvä, kerro meille sitten tämä asia", ja hän käänsi läpitunkevat silmänsä täydesti nuorukaisen kasvoja kohti.

Rolf kertoi suoraan ja koruttomasti heidän ja Hoagin tuttavuuden, ensi päivästä Warrenin puodilla aina siihen, kun he saapuivat Fallsiin. Oikea kertomus ei koskaan kuulu epäiltävältä, kun se on kyllin pitkä, eikä tämä tositarina alastomuudessaan voinut tehdä muuta kuin yhden vaikutuksen älykkääseen ja ystävälliseen vanhaan metsämieheen, kauppiaaseen, sahanomistajaan ja virkamieheen.

"Poikani", sanoi hän hitaasti ja ystävällisesti, "minä tiedän, että sinä olet puhunut totuuden. Minä uskon joka sanan. Me kaikki tiedämme, että Hoag on häijyin hylky ja suurin valehtelija, mitä on tällä virralla. Hän on, ja on aina ollut kiusankappale. Hän vain lupasi antaa sinulle kanuun ja pyssyn, ja koska hän ei nyt tahdo, niin emme voi sille mitään. Mitä taas tulee teidän rettelöihinne metsässä, niin teitä on kaksi todistamassa yhtä vastaan, ja nahkat ja ansat ovat teidän hallussanne. Saattoipa olla yhtä hyvä, että jätitte loput nahkat metsään, taikka ehkä olisitte saaneet nekin jakaa; pitäkää siis ne ja olkoon asia sillä hyvä. Hankimme teille kanuun, jolla pääsette palaamaan tästä iloisesta pääkaupungista, ja mitä Hoagiin tulee, niin olkaa huoletta; hänen matkainsa päivät ovat päättyneet."

Mies, jolla on kimppu ensi luokan turkisnahkoja, on aina toimeen tuleva mies vaikka missä kaupungissa uudisasutuksen eturintamalla. Kylän virkamies oli kauppiaskin, ja niinpä ruvettiin nyt nahkoja myymään ja tarpeita ostamaan.

Päivä oli melkein loppuun kulunut, ennenkun uusi kanuu oli valittu ja uusin tarpein valmiina. Ukko Sylvannella oli kauppaa tehdessään lempeät, levolliset eleet ja omituinen tapa tehdä leikillisiä huomautuksia, joista olisi voinut luulla, että hän oli kaupoissa "helppo". Mutta tavallisesti kuitenkin lopulta huomattiin, ettei hän suinkaan joutunut tappiolle tapojensa takia, ja kilpailevat kauppiaat mielellään karttoivat yhteentörmäystä sileänaamaisen pitkän Sylvannen kanssa.

Kun kaupat oli tehty — tarkkaan ja täydelleen — niin hän sanoi: "Nyt minä annan teille kummallekin lahjan", sekä pisti sitten kummankin käteen kaksiteräisen linkkuveitsen; ne olivat siihen aikaan aivan uusia kapineita, heistä ihmeitä ja kalliita aarteita, loppumattoman ilon lähteitä; ja vaikka he olisivatkin tienneet, että niitä yhdellä näädännahkalla sai tuopillisen, niin ei se ensinkään olisi vähentänyt eikä häirinnyt heidän mieluisaa yllätystään eikä lapsellista iloaan.

"Parempi, kun jäätte minun luokseni ruualle, pojat, ja lähdette aamulla." He siis liittyivät sahanomistajan lukuisaan aukottomaan perheeseen ja söivät hänen kanssaan illallista. Kun he sen jälkeen istuivat kolmisen tuntia juttelemassa ja tupakoimassa avaralla kuistilla, joka antoi joelle, niin ukko Sylvanne, joka ilmeisesti oli Rolfiin mieltynyt, kertoi heille pitkät jutut kokemuksistaan ja ihmisistä, joitten kanssa hän oli tullut tekemisiin, ja se oli Rolfin mielestä mielenkiintoisin juttu, mitä hän oli milloinkaan kuullut. Aluksi se häntä vain huvitti; vasta vuosien kuluttua nuorukainen tuli älyämään sen vaikutuksesta häneen itseensä, sattuvaisuudesta ja muistoon kiintymyksestä, että Si Sylvannen pakina oli todellista elämänviisautta. Toiset osat siitä eivät näyttäisi hyvältä painettuina; mutta karkeat sanat, kömpelö kielenkäyttö, raakamaiset puheenparret olivat vain se tammiastia, jolla puhtainta, kalleinta elämän vettä ammennettiin pinnalle.

"Luuli hylky saaneensa teidät satimeensa, kun sai teidät tänne Lyons Fallsiin. No niin, Jaakko Hoagille on kaksi paikkaa pahaa; toinen on se, missä häntä ei ollenkaan tunneta ja pidetään sinä miltä hän näyttää; ja toinen on se, missä mies tunnetaan sisältä ja päältä kuin aapiskirja ja on tunnettu kaksikymmentä vuotta, niinkuin täällä meillä. Kykenevä roisto voi näyttää väärää etumusta vuoden taikka ehkä kaksi, mutta kun häntä saa kokea kaksikymmentä vuotta, suuressa ja vähässä, kesät ja talvet, niin tunnusteleepa se tarkoin miehen luonnonlaadun, eikä häneen sitten enää jää monta pimeää kohtaa.

"Eipä siltä, että minä tahtoisin häntä liian kovasti tuomita, sillä en minä voi tietää, mitkä madot hänen sisuksiaan syövät ja tekevät hänet niin kehnoksi. Mutta kyllä hänessä niitä on, ei hän muutoin menettelisi niin tyhmästi. Minun tapani on sanoa, että pitää varoa, ennenkun kenenkään mustaksi tahraa; ja äitini tapana oli varottaa: 'Elä koskaan sano pahaa sanaa, ennenkun olet kysynyt: onko se totta, onko se ystävällistä, onko se tarpeen?' Ja minä sanon sinulle, että kuta vanhemmaksi elän, sitä hitaammin tuomitsen; kun minä olin sinun iälläsi, niin olin kuin teräsansassa hiusliipasin ja aina kukkovarma. Ja sen minä sanon, ettei olekaan sen viisaampaa kuin kuudentoista vanha poika, paitsi ehkä viidentoista vuotias tyttö.

"Saatpa ylipäätään nähdä, poikani, että juuri kun asiat näyttävät pimeimmiltä, niin se on sen merkki, että onni onkin tulossa sinun tietäsi, jos nimittäin pysyt vakaana, olet kylmäverinen ja hyväntahtoinen; jotain sattuu joka kerta, joka tasottaa kaikki. Aina sitä on joku tie, ja luja sydän sen löytää.

"Ole hyvin varma siitä, poikani, ettei sinua ole koskaan rökitetty, ennenkuin itse luulet sen tapahtuneen; ja ellet luule, niin sinua ei voidakaan rökittää.

"Se on juuri sama asia kuin sairaus. Minä olen nähnyt paljon tohtoroimista aikanani, ja minun täytyy uskoa, ettei ole muita sairaita kuin ne, jotka luulevat itseään sairaiksi.

"Kuta vanhemmaksi minä elän, sitä enemmän minun täytyy ajatella, että enimmät asiat ovat sisäpuolella, eikä se, mitä on pinnalla, tule suureen lukuun.

"Ja minun järkeni sanoo, että se joka pelaa sen varassa, mitä on sisässä, se voittaa kaikki ulkopuolen pelaajat. Kun te teitte Hoagille hyvän työn, niin te, vaikkette olisi sitä tarkottaneetkaan, vahvistitte hyvyyttä omassa itsessänne, panitte sen kuin pankkiin säästöön, käyttääksenne joskus vastaisuudessa elämän taipaleella, kun sitä tarvitaan. Mutta hän taas, mitä muuta hän teki kuin hakkasi poikki oman jalkansa, tehdessään teille ilkeyttä? Lavertelevaa kristittyä ei minussa paljoakaan ole, mutta minä luotan kylmäverisen hyödyn kannalta siihen, että kannattaa auttaa lähimmäistään. En minä luule suuria kiitollisuudesta, sitä on vähemmän kuin helvetissä lunta; mutta minä huomaan sen, ettei kukaan vihaa minua pahemmin kuin se, joka tietää tehneensä minulle ilkeyttä. Eikä taas ole toista, joka olisi valmiimpi tappelemaan puolestani kuin se, jonka on onnestanut minua auttaa, vaikkapa hän olisi auttanut vain jonkun toisen kiusaksi — josta minulle muistuu mieleeni Mc Carthyn koira, joka erehdyksestä pelasti upotettavat kissanpojat hukkumasta ja sen jälkeen aina tappeli kissain puolesta, menettäen sen vuoksi elämänsä pääilon, jona oli ollut kissain tappaminen. Ja kissa heitti oravan tappamisen, kun sille annettiin kokonainen poikue oravanpenikoita hoidettavaksi.

"Maakunnassa on, se on minun luuloni, paljon tervettä järkeä ja ystävyyttä, se vain on niin pahuksen hidasta lähtemään liikkeelle; jota vastoin häijyys ja konnuus aina hosuu, niinkuin tuntisivat ne helvetin tulen karvojaan kärventävän ja tietäisivät, että niillä on vain juuri vähän aikaa elää, jonka vuoksi muka täytyy pitää kiirettä. Sitä miestä minä sanon viisaaksi, joka asettaa asiansa sillä tavalla, että hän voi kestää kauan, sillä hyvä aine se ihmisten mielessä kestää, ja se joka voi sen kanssa pystyssä pysyä, on pystyssä pysymisen kautta arvonsa osottanut. Mutta miten satuit tämän intianin kuppikumppaniksi."

"Pitääkö se kertoa pitkään vaiko lyhyeen?" kysyi Rolf.

"Noh, vaikkapa lyhyeen aluksi", sanoi Silas Sylvanne ja naurahti.

Rolf siis kertoi hyvin lyhyeen entisen elämänsä.

"Vallan hyvä", sanoi sahanomistaja. "Annappas nyt kuulua juurta jaksain."

Ja kun hän oli kertomuksensa päättänyt, niin sahanomistaja sanoi: "Huomaan sinun kokeneen melkein kaikkea, mitä mieheksi tarvitaan, Rolf, ja minulla on omat luuloni tuloksesta. Et sinä aio koko ikääsi elää tuolla vuorilla. Kun olet saanut tarpeeksesi ja haluat vaihtelua, niin nykäseppä minua."

Aikaisin seuraavana aamuna molemmat erämiehet lähtivät melomaan Moose jokea ylöspäin hyvällä kanuulla, mukana jauhoja ja siirtomaan tavaraa ja vähän kovaakin rahaa.

"Hyvästi, poikani, hyvästi! Tule tämän kautta toinenkin kerta, niin huomaat meidän paranevan tuttavuudesta, älkääkä unohtako, että minä ostan nahkoja", olivat Si Sylvannen viimeiset sanat. Kun he kotomatkallaan olivat päässeet ensimäisen niemen taa, niin Rolf kääntyi kanuussa päin Kuonabia ja sanoi: "Nyt sen näit, että vielä niitä on joitakuita hyviäkin valkoisia miehiä", mutta intiani ei rävähyttänyt silmäänsä, ei liikahtanut eikä äännähtänyt.