LXXIV. Van Trumperien luona uudelleen.

Mitä syytä on ottaa paremmin vastaan semmoinen airut, joka tuo hyviä uutisia, kuin semmoinen, joka tuo huonoja? Eihän hän tee uutisia, hän vain tekee velvollisuutensa, saman kummassakin tapauksessa. Hän ei ole muuta kuin postin kuljettaja. Mutta niin sen asian laita aina kumminkin on. Faarao löi kuoliaaksi huonon sanoman tuojan; sellainen on ihmisluonto. Ja kenraali Hampton taas kutsui kookkaan nuorukaisen omaan pöytäänsä aterioimaan, kunnioittaakseen häntä, saadakseen tarkempia yksityistietoja, ylpeilläkseen joka seikasta, ikäänkuin se olisi ollut hänen ansiotaan. Tieto Rolfin ihmeteltävästä matkasta kulki miehestä mieheen, kaikkialla siitä kerrottiin, ja Albanyyn lähetetyissä sanomissa häntä kiittäen mainittiin erinomaisen ansiokkaista palveluksista viestien kuljettajana.

Kolme päivää oli Lentävä Kittering paikan sankari; sitten saapui toisia sanantuojia, joilla oli toisia uutisia, ja elämä jatkui edelleen.

Tiedustelijat eivät olleet tähän saakka käyttäneet minkäänlaista virkapukua, mutta kun brittiläiset olivat saaneet kiinni yhden heistä ja muka vakoojana hänet ampuneet, niin tuli käsky, että tiedustelijain tuli ruveta armeijan jäseniksi ja käyttää virkapukua.

Moni sen vuoksi hylkäsi koko toimen; toiset, kuten Kuonab, suostuivat vastahakoisesti, mutta Rolfissa oli sotainen into virinnyt, ja hän oli ylpeä uudesta puvustaan.

Harjotukset olivat kylläkin ikävät, mutta niitä ei kauaa kestänyt. Oli sitten lähetettävä viestejä Albanyyn. Kenraali, osaksi halusta osottaa Rolfille kunniaa, valitsi hänet tätä viestiä viemään.

"Oletteko valmis lähtemään uudelle retkelle, Kittering?"

"Kyllä, herrani."

"Valmistautukaa sitten lähtemään niin pian kuin suinkin Fort Georgeen ja Albanyyn. Tarvitsetteko toveria?"

"Haluaisin saada melojan Fort Georgeen saakka."

"Hyvä, valitkaa mies."

"Kuonab."

Ja kun he sitten lähtivät matkaan, niin oli Rolf ensi kerran perässä, ohjaajan ja käskijän paikalla. Siten he jälleen olivat yhdessä matkalla ja Skookum oli kanuun keulassa. Oli iltapäivä, kun he lähtivät. Hitaasti he kulkivat neljän mailin taipaleen pitkin jokea alas järvelle, mutta George järven pitkää hohtavaa pintaa he matkasivat niin sukkelaan kuin kanuu suinkin vettä viilsi, viisi mailia tunnissa. Viisikolmatta mailia oli tätä uljasta vesitietä saanut kuljetuksi, kun he sytyttivät rannalle yöksi nuotionsa.

Haukan kiljuessa aamun koittoa he olivat uudelleen matkassa ja nousevasta tuulesta huolimatta kulkivat kahdessa tunnissa kuusi mailia.

Heidän lähestyessään Van Trumperin talon tuttua rantaa, alkoi Skookum osottaa mitä kiihkeintä mielenkiintoa, joka muistutti sen entisyyden mustimpia lehtiä. "Kuonab, parasta köyttää tuo veijari", ja Rolf ojensi nuoran, jolla Skookum sidottiin. Siten saavutti Skookum uuden ennätyksen, sillä tämä oli ensi kerta sen elämässä, jolloin se nousi Van Trumperin luona maihin, uhraamatta kananpoikaa tämän ilotapauksen muistoksi.

Heidän astuessaan huoneeseen istui perhe parhaillaan aamiaisella.

"Voi daevas! voi daevas! Rolf ja Kuonab, — ja misää on se girottu goer? Martta, misää kananpoja ova? Rolf, snää ole oikke jättiläin ny. Hyvä Jumal, onpas täsä iloa! Mnää jo ole luulL, ett te olet sorass syäryt. Eiks ne kanadalaisse oi oikkeit ihmissyäjji?"

Martta itki, pienokaiset kiipesivät Rolfin polvelle, ja Annette, joka nyt oli pitkä kuusitoistavuotias, seisoi kainostellen syrjässä, odottaen sopivaa tilaisuutta saadakseen hänkin vieraita kätellä.

Koti on niitten tyyssija, joita rakastamme. Olkoon se linna taikka luola, mökki taikka palatsi, liikkuva vankkuri, wigwami, kanava-alus, taikka vain pensaan varjopuoli, se on aina koti, jos siellä kohtaamme kasvot, jotka alati ovat sydämessämme, ja jos löydämme kädet, joiden kosketus meissä synnyttää ystävällisen hehkun. Oliko maan päällä toista paikkaa Rolfille, kussa hän saattoi tulen ääressä istua ja tuntea, "nämä ovat minun väkeäni, nämä ovat ne, joita rakastan?" Rolf tunsi sen nyt — Van Trumperin talo oli hänen kotinsa.

Puhuttiin sodasta, maalla sattuneista tappioista, merellä saaduista kunniakkaista voitoista, joissa Englanti, aaltojen valtijatar, oli yhä uudelleen ja uudelleen nöyryytetty lännen merisankarien urotöiden kautta, puhuttiin kansan suurista töistä, ja vielä enemmän matkamiesten pienistä teoista, ja aamiainen päättyi aivan liian äkkiä. Nuori viestinviejä nousi, sillä hän oli virkamatkalla; mutta järvellä vyöryi suuria aaltoja, ja ne kielsivät lähtemästä. Vanin talo oli hupaisa odotuspaikka, mutta kuitenkin Rolf harmitteli viivytystä; hänen kunnianhimonsa vaati nyt, että joka matkan olisi pitänyt olla ennätys. Mutta odottaa hänen täytyi. Skookum, lujasti sidottuna häpeäpaaluun, vinkui harmistuneena — ja pää toiselle puolelle kallellaan valitsi kanaparvesta juuri sen kanan, jonka se mieluimmin anastaisi, paikalla kun pääsisi väliaikaisesta pulastaan. Kuonab lähti eräälle kalliolle polttamaan vähän tupakkaa ja rukoilemaan tyyntä, ja Rolf, alati toimessaan, kulki Vanin keralla katselemassa laihoja ja rakennuksia ja kuulemassa vähempiä huolia. Savupiippu pyrki tänä vuonna selittämättömällä tavalla savuttamaan. Rolf otti kirveen ja hakkasi parilla iskulla pois rehevät pensaat, jotka olivat kasvaneet savupiippua korkeammiksi lännen puolelle, ja paikalla savutus taukosi. Buck härkä oli kipeä, yksi jalka oli rampa, eikä se edes päästänyt likikään katsomaan, mikä sitä vaivasi. Mutta taitava häränhoitaja helposti sitoo härän, saa sen kyljelleen kallistumaan jonkun pienen puun ääreen, ramman jalan puuhun sidotuksi, niin että hän sitten voi sitä vapaasti hoitaa. Vamman syy olikin helppo keksiä; ruostunut naula oli vajonnut syvälle kavioon. Kun naula oli vedetty pois ja haava pesty kuumalla suolavedellä, niin sai sitten ystävällinen luonto pitää lopusta huolta. Sitten he kaartoivat takaisin talolle. Tuomo juoksi vastaan, huutaen jotain hollannin ja englannin sekasotkua ja pitäen kansista Annetten kirjaa "Hyvästä tytöstä". Mutta oikea omistaja saikin tämän kalliin aarteen pelastetuksi ja korjatuksi sen hyllylle talteen.

"Oletko sen läpi lukenut, Annette?"

"Olen kuin olenkin", vastasi tyttö, joka oli oppinut lukemaan ennenkun he lähtivät Schuylervillestä.

"Mitä siitä pidät?"

"En vähääkään; 'Robinson Crusoesta' minä pidän", vastasi tyttö suoraan.

Tuli puolenpäivän aika, mutta vielä hyökyivät rantaan valkoiset aallot.

"Ellei sää asetu kello yhteen, niin lähden jalan."

Ja niin hän lähtikin myttyineen ja Kuonabin piti yksin kulkea kanuulla Fort Georgeen ja siellä odottaa häntä. Yötä Rolf oli Schuylerin kylissä ja seuraavana päivänä hän jo puolenpäivän aikaan oli Albanyssä.

Kuinka hänen mieltään liikutti nähdä jälleen kaupungin hyörivän ja joukkojen marssivan, laivain purjehtivan, ja varsinkin kuulla uusia viestejä merellä saaduista voitoista! Mitä merkitsivät pohjoisella rajalla sattuneet tappiot, kun pöyhkeä vihollinen, joka oli kansaa ärsyttänyt ja loukannut maailman edessä, nyt oli yhä uudelleen ja uudelleen nöyryytetty?

Nuori Van Cortlandt oli poissa, mutta se tapa, jolla kuvernöri otti Rolfin vastaan, kuvasti ilman sähköisyyttä, — maan ylpeyttä pojistaan.

Rolfilla oli omastakin puolestaan asia ajettavana. Hän kysyi kirjakaupasta "Robinson Crusoeta" ja saikin tämän kuulun teoksen ostetuksi. Sykkivin riemun tuntein hän siihen kirjotti Annetten nimen ja pisti kirjan laukkuunsa.

Seuraavana päivänä hän aamun ensi sarastuksen aikana lähti Albanysta. Virkapuku auttoi häntä pääsemään viisikolmatta mailia erään matkustajan keralla, joka ajoi nopealla kaksivaljakolla, ja järven sininen pinta kuvasti taivaan tähtiä, kun hän Fort Georgessa yhdytti Kuonabin, kuudenkymmenen mailin päässä Albanysta.

Yötyvenen aikana, ennen auringonnousua, he jo olivat matkalla takaisin. Suuri oli viettelys poiketa jälleen hetkeksi Hendrikin taloon, mutta aamiaisen aika oli mennyt, vesi oli tyynenä ja velvollisuus käski eteenpäin. Hendrik huhusi ja sen kuullessaan he ohjasivat niin lähelle rantaa, että saattoivat antaa hänelle kirjan. Skookum murisi, arvatenkin kanoja ajatellen, ja perhe viuhtoi esiliinoillaan, heidän jatkaessaan matkaansa. Kolmekymmentä mailia järveä ja neljä mailia Ticonderogan jokea kuljettiin, ja viestimytty tuotiin perille neljä päivää ja kolme tuntia sen jälkeen, kun he olivat Ticonderogasta lähteneet matkaan.

Kenraali hymyili eikä muuta sanonut kuin: "tepä olette kunnon poika". Mutta siinä olikin kiitosta kyllin.