I. Wigwami, joka oli kallion juurella.

Kevätaurinko oli ylenemässä varhaiseen nousuunsa, kun Kuonab astui ulos suojaisesta wigwamistaan. Hän oli Myanos Sinawan heimoa viimeinen, ja kallio, jonka juurella hänen wigwaminsa oli, on Asamukin itäpuolella. Nousten vuoren kukkulalle, seisahtuen sen huipulle pystyn jyrkänteen partaalle, hän vaieten odotti auringon ensi säteitä merestä Connecticutin ja Seawanakyn rantain väliltä.

Kun hän oli hiljakseen rukoillut Suurta Henkeä ja rukouksensa päättänyt, puhkesi meren päältä matalan pilvenpankon takaa kultainen säde ja Kuonab lauloi nousevalle auringolle omituisen intianilaisen runon, palvoi koittaneen päivän Jumalaa:

Niin hän lauloi, lauloi moneen kertaan ja väräytteli pientä rumpuaan, kunnes ylevä nousija oli pilvestä selvinnyt ja auringonnousun rusottava ihme oli tapahtunut. Takaisin wigwamiinsa palasi mies punainen, palasi kotiinsa, joka lymysi suojaisen kallion kainalossa, ja kätensä pestyään niinipuisessa kupissa alkoi valmistella yksinkertaista ateriaansa.

Tulella riippui tinattu vaskipata, vettä puolillaan. Veden kiehuessa hän sekotti siihen moniaan pivollisen maissijauhoja ja makua antaakseen heitti höysteeksi muutamia simpukoita. Näiden kiehuessa hän otti sileäreikäisen piilukkopyssynsä, hiipi varovasti sen kallion kielekkeen päälle, joka suojeli hänen wigwamiaan luodetuulelta, ja haukan silmin tähyili lampea, jonka korkea majavapato oli paisuttanut Asamuk-puron pieneen laaksoon.

Lammen pinnalla oli vielä talven jää, mutta lämpöä huokuvain matalikkojen kohdalla oli jo sulan silmiä, niissä ehkä sorsia. Ei ensimäistäkään näkynyt, mutta jään reunalla oli pyöreä kappale, jonka hän, vaikka se olikin etäällä, heti huomatessaan tunsi biisamirotaksi.

Lammen ympäri hiipien intiani olisi helposti päässyt ampumamatkan päähän, mutta hän palasikin oikopäätä takaisin wigwamiinsa ja vaihtoi pyssyn esi-isäinsä aseihin, jouseen ja nuoliin ja pitkään kalarihmaan. Nopeaan hiipien suorinta tietä hän tuota pikaa oli kolmenkymmenen jalan päässä biisamista, joka yhä nakerteli löytämäänsä juurta. Hän vyyhti rihman maahan, kiinnitti pään nuoleen, jännitti jousen — tsipp — nuoli lappoi rihman, kierteen toisensa jälkeen, ja iski biisamin. Molskis! katosi rotta jään alle.

Mutta rihman toinen pää olikin metsämiehen kädessä, hän veti siitä varovasti, rotta kohosi vedestä näkyviin ja sai kepistä surmaiskun. Jos hän olisi pyssyllä ampunut, olisi riista mennyt menojaan.

Biisamin pyynnissä.

Kuonab palasi kotiinsa, söi yksinkertaisen aamiaisensa ja ruokki pienen suden näköisen keltaisen koiransakin, joka oli majassa nauhalla sidottuna. Sitten hän varovasti nylki biisamin, viiltäen ensinnä haavan takapuolen poikki ja kiskoen sitten nahkan tuppeen, niin että se kuonon kautta kokonaan irtautui. Sitten hän taivutti nahkan sisään oksan, joka piti sitä pingollaan; vuorokauden kuivettuaan nahka oli valmis myytäväksi. Ruumiin hän huolellisesti huuhtoi ja ripusti varjoon kuivamaan, myöhemmin syödäkseen.

Kuonabin näitä puuhatessa kuului metsästä askeleita ja pitkä, raa'an näköinen mies, punanenä, valkoviiksi, astui esiin pensaikon lehvistä. Intianin huomatessaan hän seisahtui, karsasteli halveksien huomeneksella saatua riistaeläintä, ärähti jonkun pilkkasanan "rotansyöjästä" ja astui sitten wigwamia kohti, arvatenkin sisään katsoakseen. Mutta intianin hidas, terävä "pysy poissa!" muuttikin hänen mielensä, ja mukisten jotain "kuparinahkaisesta maankulkurista" hän meni menojaan, poistui lähimpään taloon päin.