LXXVII. Miksi Plattsburg hävitettiin.

"Mistä pöllö on viisaan nimen saanut? Ei mistään mausta kuin siitä, että se näyttää niin viisaalta ja ymmärtää pitää suunsa", sano' Si Sylvanne.

Tämä huuhkaja-seikkailu kuului heidän elämänsä huvihetkiin, mutta nyt ei sitä jouduttu kauaa muistelemaan, nyt oli käytävä toimeen. Kun Kuonabin saamat hajanaiset tiedot ja Rolfin kuulemat liitettiin yhteen, niin ymmärsivät he selvästi, että eversti Murray aikoi tuhannen miehen keralla tehdä hävitysretken Plattsburgiin.

Heidän velvollisuutensa oli antaa siitä viipymättä tieto kenraali Hamptonille.

Pääkortteeriin, joka oli Burlingtonissa, oli matkaa neljäkymmentä mailia; Plattsburgiin, jonne retken piti tapahtua, kaksikymmentä.

Mutta vielä heidän tuli vähän täydentää tietojaan: oliko retki tapahtuva maisin, vaiko vesitse? Jos se oli määrätty vesitse tapahtumaan, niin heidän tuli vielä saada selville, mitä valmistuksia tapahtui brittiläisten laivastoasemalla, joka oli Isle au Noix'n luona. Kaiken yötä he kulkivat kautta pimeiden metsien sinne päästäkseen, vaikka matkaa oli ainoastaan seitsemän mailia, ja kun aamu valkeni, niin he näkivät muhkeassa jonossa kaksi sotalaivaa, kolme tykkivenettä ja noin viisikymmentä pitkää soutuvenettä, kaikki valmiina, epäilemättä odottaen vain tuulen kääntymistä, sillä tähän aikaan vuotta kävi Champlainilla melkein aina etelätuuli.

Kolmessa tunnissa he sitten kulkivat kymmenen mailin taipaleen kautta metsien Big Chazyn pohjoispäähän, jonne olivat kanuunsa kätkeneet, ja lähtivät viipymättä melomaan Burlingtonia kohti, jonne oli matkaa kolmekymmentä mailia. Tuuli oli vastainen, ja kun he neljän tunnin kuluttua pysähtyivät päivällistä syömään, niin oli vasta kaksitoista mailia kuljettu.

Kaiken iltapäivää heidän täytyi taistella ankaraa aallokkoa vastaan. Se pakotti heitä pysymään lähempänä rantaa siltä varalta, että kanuu kaatuisi, ja matka sen takia venyi; mutta heitä samalla ilahutti tieto, ettei vihollinen lähtisi liikkeelle, ennenkuin tuuli asettuisi. Vasta kello kuuden aikaan illalla tiedustelijain venho saapui Burlingtonin satamaan ja molemmat partioretkeläiset kulkivat suoraa päätä Hamptonin pääkortteeriin.

Ajutantti otti heidät vastaan ja kuullessaan heillä olevan uutisia, vei heidät kenraalin puheille. He kuulivat, kuinka tämä suuri mies sisähuoneessa tarpeettoman kovalla äänellä antoi käskynsä: "Kutsukaa ne tänne."

Pullot pöydällä ja hänen sinipunakat kasvonsa ja tylsäkielinen puheensa ilmaisivat, kuinka hyvin perusteltuja olivat ne kuiskeet, joita alkoi kulkea kautta maan.

"Vai hävitysretki Plattsburgiin! Ha haa! Toivon heidän tulevan. Hyvät herrat", ja hän kääntyi esikuntansa puoleen, "minä en sen parempaa pyydä kuin päästä heihin käsiksi. — Ha haa! Valakaa lasiinne, Macomb", ja kenraali työnsi pullon vakavan näköiselle nuorelle upseerille, joka seisoi vieressä.

"Ei kiitoksia, sir", vastasi tämä lyhyeen.

Kenraali viittasi kädellään, molemmat tiedustelijat lähtivät ulos, hämmästyksissään ja häpeissään. Tämäkö nero se johti armeijaa? Oliko ihme, että amerikkalaisia suotta teurastettiin?

Macomb rohkeni nyt kysyä: "Onko teillä käskyjä, sir? Näitä tiedustelijoita pidetään aivan luotettavina. Ymmärsin heidän puheestaan, että brittiläiset vain odottavat tuulen kääntymistä. Heitä on tuhannen ja parintuhannen miehen vaiheilla."

"Huomenna on aikaa sitä ajatella. Plattsburg on oleva ansani syötti, ei ainoakaan heistä palaa takaisin hengissä", ja kenraali lähetti luotaan esikunnan, voidakseen vahvistaa itseään uhkaavaa pakkasta vastaan.

Muuan toinen nuori mies, luutnantti Thomas Macdonough, amerikkalaisten sota-alusten komentaja, koetti nyt saada kenraalin liikkeelle. Ensin hän huomautti, että hänen pitkät haahtensa ja tykkiveneensä olivat valmiina ja että hän kuudessa tunnissa saattoi kuljettaa Burlingtonista Plattsburgiin kolmetuhatta miestä. Sitten hän rohkeni huomauttaa, että oli välttämätöntä ryhtyä toimeen.

Champlain järvi on kahden tuulen järvi. Kaksi viikkoa oli tuuli ollut etelässä; nyt saattoi minä päivänä tahansa tuuli kääntyä pohjoiseen. Macdonough terotti tätä seikkaa, mutta kaikki oli turhaa. Loukkaantuneena ja nöyrtyneenä nuori mies totteli käskyä, että "hänen oli paras odottaa, kunnes hänen neuvoaan kysyttäisiin".

Seuraavana päivänä kenraali Hampton käski toimittaa paraatin, eikä laivausta; mutta hän ei itse ollut niin hyvissä voimissa, että olisi saattanut siihen saapua.

Koko armeija tiesi nyt, millä kannalla asiat olivat, varsinkin nostoväki lausui sanoja säästämättä julki mielipiteensä.

Seuraavana päivänä, 30 p. heinäkuuta, tuuli kääntyi. Hampton ei tehnyt mitään. Kesäkuun 31 p. kuultiin aamulla tykkien pauketta pohjoisesta, ja illalla tiedustelijat toivat sanoman, että englantilaiset olivat lähteneet liikkeelle. Plattsburgin vallotti ja hävitti joukko, joka oli vain kolmasosa siitä mitä Hamptonilla oli Burlingtonissa.

Miesten kesken lausuttiin katkeria, vihaisia sanoja, ja nuoret upseerit tuskin viitsivät lausua moitteen sanaa, vaikka sattuivatkin niitä kuulemaan. Kieltämättä Si Sylvannen sanat nyt olivat toteen käymässä: "Pökköpäät johtajina, johtajat riveissä".

Ja pian saapui tietoja uusistakin onnettomuuksista, Beaverdamin, Stony Creekin ja Niagara Riverin tappeluista. Se oli sama juttu melkein joka tapauksessa: sotamiehet urhoolliset, huonosti harjotetut, mutta sitä tarkemmat ampujat; päälliköt kykenemättömiä, johtaen joukkojaan satimiin.

Syyskuussa luutnantti Macomb määrättiin komentamaan Plattsburgia. Se oli yhtä hyvä enne kuin viisas tekokin. Heti sen jälkeen, kesken näitä synkkiä tapauksia, saapui tieto Perryn kuulusta voitosta Erie-järvellä. Se oli käännekohta koko sodankäynnissä; sitä seurasi paikalla Morawiatownin hävitys ja tätä kaupunkia puolustavan brittiläisen osaston tuhoutuminen.

Kenraali Wilkinsonkin heräsi vihdoin ja lähetti Hamptonille sanoman, että hänen tuli hyökätä Montrealia vastaan. Retken täytyi onnistua, hän väitti, sillä Montrealissa ei ollut kuin 600 merimiestä puolustusväkeä. Hänen armeijassaan oli 8000 miestä ja Hamptonilla oli 4000. Jos nämä molemmat osastot yhtyivät Chateaugay joen suulla, niin niistä tulisi voittamaton armeija.

Siltä näytti. Rolf ei vielä ollut nähnyt oikeata taistelua, ja hän alkoi haluta sotarintamaan. Mutta viestien kuljettamisessa oli toistaiseksi täysi työ. Näin oppi hän tarkalleen tuntemaan matkat Sackets Harbouriin ja sieltä Ogdensburgiin ja Covingtoniin ja takaisin Plattsburgiin, ja kanuullaan hän oli käynyt Champlain ja George järvien kaikki kolkat. Hän oli poissa Albanyssa lokakuun jälkipuoliskolla ja marraskuun alussa, mutta pahat sanomat kulkivat nopeaan. Hampton käski Macdonoughia tekemään hyökkäyksen Isle aux Noix'ta vastaan. Käsky oli järjetön, sillä siitä olisi aivan varmaan seurannut amerikkalaisen laivaston perikato. Macdonoughin yleiset ohjeet olivat: "Toimikaa yhdessä armeijan kanssa, mutta joka tapauksessa säilyttäkää valta järvellä", ja siitä syystä hän ei ollut tietävinään Hamptonin käskystä.

Hampton uhkasi kostaa ja haastaa hänet sotaoikeuteen palatessaan, ja lähti sitten maisin matkaan. Mutta Chateaugayn luona hän kohtasi paljoa pienemmän joukon canadalaisia, jotka vastustivat häntä niin hyvällä menestyksellä, että hän antoi käskyn peräytyä ja palasi armeijoineen Plattsburgiin.

Kenraali Wilkinsonin oli sillä välin käynyt vielä huonommin. Hänellä oli 8000 miestä, joista 2500 muodosti jälkijoukon. Vain 800-miehinen joukko canadalaisia häiritsi hänen yhteyksiään. Amerikkalaiset kääntyivät häätämään kintereiltään vihollisparvia, mutta kärsivät Chrystlerin talon luona täydellisen tappion ja luopuivat sitten hyökkäyksestä Montrealia vastaan. Wilkinson kulki Laurentin joen poikki ja asettui talveksi Chateaugayhin.

Joulukuussa amerikkalaisten asema parani melkoisesti, kun Hampton menetti päällikkyytensä.

Kevään lähestyessä oli Wilkinsonin ensi tehtävä selvästikin La Colle Mill'in valtaaminen. Kaupunki oli muutettu melko vahvaksi linnotukseksi, ja brittiläiset pitivät sitä tukikohtanaan hyökkäyksissä Yhdysvaltain rajaa vastaan, joka olikin vain viiden mailin päässä.

Kaikista tiedustelijoista tunsi Rolf parhaiten sen seudun, mutta siitä huolimatta juuri hänet jätettiin käyttämättä; sen sijaan lähetettiin hänet Plattsburgiin kirjeitä viemään. Hyökkäys hutiloitiin alusta loppuun; Wilkinsonin täytyi peräytyä, ja hänen oli kiittäminen Macombia siitä, että peräytyminen saattoi tapahtua edes jonkinlaisessa järjestyksessä.

Mutta tästä kunnottomasta yrityksestä oli muuan hyväkin seuraus. Wilkinson erotettiin ja Sylvannen ennustus oli käynyt melkein toteen: kykenemättömät johtajat olivat saaneet väistyä. Kenraali Macomb johti maa-armeijaa ja järvellä komensi Macdonough.