LI. Van Trumperit saavat vieraita.

"Nibowaka" — Kuonab sanoi aina "Nibowaka", kun Rolfin älykkäisyys herätti hänen huomiotaan — "Entä mitä teemme kanuun ja tavaroittemme kanssa?"

"Eikö liene parasta, kun jätämme kaikki tänne. Callanilta saamme kanuun lainaksi." He siis heittivät pyssyt olalleen, Rolf pitäen kovasti kiinni omastaan, kulkivat taipaleen poikki ja saapuivat vajaassa kahdessa tunnissa Callanin talolle.[22]

"Miks'ei, kanuun te kyllä saatte, mutta poiketkaa ensin taloon iltasta haukkaamaan", oli takalistomiehen ystävällinen tervehdys. Mutta Rolf piti kiirettä, kanuu työnnettiin vesille tuota pikaa ja nopeaan he väläyttelivät järvellä melojaan.

Paikka näytti herttaisen tuttavalliselta, kun he tulivat lähemmäksi. Pelloilla rehottivat laihot, aitan luona kaakotti lukuisa kanalankarja ja ovella oli kaunis lapsilauma.

"No, voi jestapoo!" huusi lihava Hendrik ukko, kun he astuivat tallin ovelle. Heti paikalla hän tuli ja kouristeli heidän käsiään, kasvot punaisissa, valkoisissa ja sinisissä hymyissä. "Dul huaneh, dul huaneh, poik. Hih, Marta, Rolf ja Kuonab on. No voi herranen aik! Sehän nyt oli hauska."

"Missä on Annette?" kysyi Rolf.

"Ah, Annette paralla kuume, vähä; ei paljo, pikkusen vain", ja hän kulki edellä nurkkaan, jossa matalalla vuoteella makasi Annette, laihana, kalpeana ja voimatonna.

Hän hymyili heikosti, vastaukseksi, kun Rolf kumartui ja suuteli häntä.

"Näin ikään, Annette, minä olen palannut sinua katsomaan. Sinun pitää lähteä minun kanssani Warrenin puodille valitsemaan pukukangastasi. Katsos, minä toin sinulle ensimäisen näädännahkani ja tein sinulle tämän lippaan; mutta piikkisian piikeistä, joita siinä on, saat kiittää Skookumia."

"Lapsi parka; on sairastanut kaiken kevään", ja Martta eukko karkotti ruohoviuhkalla kärpäsiä ja sääskiä, joita pörisi ja kimitti lapsen ympärillä.

"Mikä häntä vaivaa?" kysyi Rolf huolestuneena.

"Sitä emme tiedä", kuului vastaus.

"Ehkäpä täällä on joku, joka tietää", ja Rolf vilkaisi intianiin.

"Vissist onki. Enks mnää ol stä ains sanonn, aina — niin se on. Ain — ko mnää ole kovin avun darppes — mnää rukkoile hyvää Jumalaa ja aina — aina — ja ny juur kahrest, hän lähettä avu ens veneell. Ah, Hän o mnuull liikka hyvä" — ja kunnon hollantilaisen silmät täyttyivät kiitollisuuden kyynelistä.

Kuonab polvistui sairaan viereen. Hän tunnusteli tytön kuumaa, kuivaa kättä, huomasi lyhyen nopean hengityksen, silmäin kiillon ja vuoteen ääressä kupin maissivelliä, johon ei lapsi ollut koskenutkaan.

"Suokuumetta", sanoi Kuonab. "Minä tuon hyvää rohtoa." Hän meni sen enempää sanomatta metsään ja toi palatessaan kimpun käärmeenjuuria, joista hän teki teetä.

Annette ei aikonut sitä maistaakaan, mutta äiti sai hänet muutaman kerran maistamaan, kun Rolf kupilla tarjosi.

"Wah! tämä ei ole hyvä", ja Kuonab silmäili pitkin umpinaista huonetta, jossa kärpäsiä lenteli joka puolella. "Minun täytyy tehdä makuupaikka." Hän väänsi nurin vuodevaatteet, — kolme neljä suurta ruskeata latuskaa otusta pakeni hiljaa pois valosta. "Niin, minä teen makuupaikan."

Oli jo yö nyt ja kaikki menivät levolle; vastatulleet vajaan. Tuskin he olivat sisälle astuneet, kun kanain meteli antoi asioille tuttavallisen käänteen. Mutta kun he riensivät paikalle, niin siellä ei ollutkaan minkkiä, eikä pesukarhua, vaan Skookum vanhoine kujeineen. Isäntiensä tullessa se pakeni syyllisen kiireellä; ryömi patsaan juurelle, joka oli sen vanha tuttu paikka, ja oli taas pian kahleissa.

Aamulla Kuonab alkoi rakentaa makuupaikkaa, ja Rolf sanoi: "Minun täytyy lähteä Warrenille sokeria hakemaan." Sokeri oli puoleksi totta, puoleksi tekosyytä. Paikalla kun Rolf oli kuullut suokuumeesta puhuttavan, niin hän muisti, että Reddingissä jesuitan kuori (jota myöhemmin sanottiin kininiksi) tunnettiin parhaaksi lääkkeeksi. Hän oli nähnyt äitinsä antavan sitä monta kertaa, ja mikäli hän muisti, aina menestyksellä. Jokaisella eturintaman ja takaliston kauppiaalla samoin on rohtoja puodissaan, ja kun Rolf parin tunnin kuluttua lähti Warrenin tiskin äärestä, niin hänellä oli mytyssään viisikolmatta naulaa vaahterasokeria ja pullo kininimehua.

"Sanot kärpäsien vaivaavan häntä; mikset ota vähän tätä uutta kangasta uutimiksi?" ja kauppias näytti sääskiharsoa, jommoista Rolf nyt näki ensi kerran. Se olikin hyvä tuuma; viidentoista kyynärän pituinen kappale leikattiin ja Rolf sai erinomaisen tärkeän lisän tuliaisiinsa. Hinta vähennettiin hänen saatavastaan ja parin tunnin kuluttua hän taas oli Van Trumperissa.

Kuonab oli sillä välin rakentanut talon varjopuolelle pienen makuusuojan, jonka hän kattoi lakanalla.

Lapsi makasi männyn oksista tehdyllä matalalla vuoteella. Lähellä ovea oli hiljalleen palava ketripuutuli, jonka hyvänhajuista savua vieno tuuli hajotteli majan joka kolkkaan.

Pääpuolessa istui intiani, viuhtoen kanansiivellä pois sääskiä. Lapsen silmät olivat ummessa; hän nukkui rauhallisesti. Rolf hiipi hiljaa eteenpäin, kosketti kädellään nukkuvan kättä, se oli viileä ja kostea. Hän meni ostoksineen huoneeseen; äiti häntä tervehti onnellisella katseella: Niin, Annette oli vähän parempi; hän oli nukkunut rauhallisemmin siitä pitäen, kun oli ulos siirretty. Äiti ei ymmärtänyt. Mutta miksi oli intiani asetellut hänen ympärilleen männynoksia? miksi käryytti hän ketripuuta? miksi lauloi hän niin kummallisesti? Niin aina, hän alkoi jälleen. Rolf lähti ulos näkemään ja kuulemaan. Intiani lauloi laulua, vienosti helähytellen vaatepäisellä puikolla peltiastiaa. Rolf myöhemmin oppi sanatkin:

Annette ei liikkunut, hengitti vain keveästi, maaten suloista, rauhaisaa unta ensi kerran monesta ajasta.

"Eikö hänen olisi huoneessa parempi?" kuiskasi huolestunut äiti.

"Ei, antaa Kuonabin pitää oman päänsä", ja Rolf itsekseen ihmetteli, olisikohan monikaan istunut pikku Wee-ween päänalusen vieressä ja karkotellut kärpäsiä hänen viimeisen vuoteensa luota.