XVI. Hollantilaisen uudisasukkaan kodissa.

Molemmat intianit nukkuivat yönsä oivassa hirsivajassa, peitoin, runsain heinin ja katoin. He olivat sangen tyytyväisiä, sillä he olivat päässeet salojen reunaan ja lähelle erämiehen elämää. Ei kulunut ainoatakaan päivää eikä yötä, joka ei olisi sitä todistanut.

Vajan toinen pää oli lautaseinällä erotettu kanahuoneeksi. Kanahuoneessa hoiti toistakymmentä kanaa velvollisuuksiaan; molempien "ruskeitten enkelien" ensi yönä ne siis nukkuivat hiljaista unta, kun äkkiä sekä kanat että vieraat heräsivät meluavaan kaakatukseen, joka nopeaan lakkasi. Se oli melkein kuin olisi kana pudonnut kesken pahaa unta ja sitten orrelleen nousten uudelleen uinahtanut. Mutta seuraavana päivänä nähtiin munitusosaston yhden mitä parhaimman jäsenen ruumis nurkassa, osaksi syötynä.

Kuonab tarkasti päätöntä kanaa ja pölyä, jota oli paikalla, ja sanoi sanan: "Minkki".[11]

Rolf sanoi: "Miks'ei skunkki?"

"Skunkki ei olisi päässyt orrelle."

"Taikka lumikko."

"Lumikko olisi vain veren imenyt ja tappanut kolme tai neljä."

"No pesukarhu?"

"Pesukarhu olisi vienyt sen mennessään, ja samoin olisi kettu ja villikissa tehnyt, ja näätä ei olisi yöllä tullut taloon."

Selvää siis oli, ensinnäkin että se oli ollut minkki, ja toiseksi, että se lymysi vajan läheisyydessä, kunnes nälän pakko ajaisi sen uuden kerran kanahuoneeseen. Kuonab peitti kanan ruumiin parilla kolmella suurella kivellä, niin että sen luo oli pääsö vain yhdeltä puolelta. Tämän aukon eteen hän asetti ansan.

Seuraavana yönä he jälleen heräsivät, tällä kertaa kamalaan kirkumiseen ja kanain myötätuntoiseen kysyvään kaakatukseen.

Äkkiä ylös nousten he menivät sinne lyhty kädessä. Rolf näki nyt näyn, joka häntä milt'ei pöyristytti. Suuri koirasminkki oli tarttunut toisesta etukäpälästään. Se riuhtoi ja raivosi, repi, milloin ansaa, milloin kuollutta kanaa ja joskus omaa ansaan tarttunutta jalkaansa, pysähtyen silloin tällöin päästämään korvia vihlovia kirahduksia, hyökäten sitten taas hurjassa eläimellisessä raivossa ansan kimppuun, purren hajalle terävät valkoiset hampaansa, järsien julmaa metallia revityin verisin leuoin, rähisten, äristen hulluna raivosta. Vihamiesten astuessa huoneeseen se käänsi heitä kohtaan sanomatonta pelkoa ja vihaa, raivoa ja kauhua kuvastavan ruman muotonsa. Sen silmät lyhdyn valossa hehkuivat vastaan viheriää liekkiä, se riuhtoi uudelleen irti päästäkseen, ilma oli ytelänä sen myskimäisestä hajusta. Tämä voimaton raivo ja taistelu painui syvälle Rolfin mieleen. Kuonab sai käteensä kepin ja yhdellä iskulla lopetti sen temmellyksen, mutta Rolf ei sitä milloinkaan unohtanut, eikä hän koskaan kerkeällä mielellä lähtenyt mukaan kokemaan, kun näitä armottomia teräsleukoja oli viritetty.

Viikon kuluttua puuttui jälleen kana ja kanahuoneen ovi oli jäänyt auki. Tutkittuaan tarkkaan pölyä sekä kanahuoneessa että sen ulkopuolella Kuonab sanoi: "Pesukarhu". Se on hyvin harvinaista, että pesukarhu tekee rosvoretkiä kanakoppiin. Tavallisesti se silloin on yksilö, jolla on luonnottomat taipumukset, mutta kerran aljettuaan se varmaan palaa takaisin. Intiani päätti, että se luultavasti palaisi takaisin jo seuraavana yönä, ja varusti ansan. Viritettiin nuora oven salvasta erääseen puuhun ja nuoraan kiinnitettiin paino, niin että ovi itsestään sulkeutui, jonka jälkeen sitä vastaan sisäpuolelle asetettiin pönkkä, joka itsestään salpasi oven. Oven hän sitten tuki auki päreillä, jotka asetettiin niin, että pesukarhun täytyi niille astua, kun oli kanahuoneeseen tullut, ja samalla laukaista ovikin. Ansan virittäjät luulivat, että he yöllä kuulisivat oven laukeavan, mutta he nukkuivat sikeään, eivätkä tienneet mistään ennenkuin seuraavana aamuna. Silloin he huomasivat, että ovi olikin lauennut, ja huoneesta löytyi eräästä pesimäkopasta kyyryssään sitkeä vanha tappelupukari pesukarhu. Kumma kyllä, se ei ollut enää toiseen kanaan koskenut. Sen sydän oli muuttunut, kun se oli huomannut vangiksi joutuneensa, eikä kauaa kulunut, ennenkuin sen nahka riippui vajan päässä kuivamassa ja lihat talon ruoka-aitassa.

"Onko tämä näätä?" kysyi pikku Annette. Ja kun hänelle sanottiin, että ei, niin pettymys houkutteli hänestä sen tunnustuksen, että ukko Warren, jolla oli puoti järven takana, oli luvannut hänelle näädän nahkasta sinisen karttuunipuvun.

"Saat ensimäisen, jonka minä saan", sanoi Rolf.

Elämä kului hauskasti Van Trumperin talossa. Viikon kuluttua oli emäntä taas jalkeilla. Annette sai hoitaa perheen nuorinta, samoin kuin ennenkin tulleita. Hendrik ukko vähitellen selvisi monista kiireistään, kun oli saanut niin odottamatta apua, ja vaikka työ olikin raskasta, niin ei se kuitenkaan ystävällisessä talossa niin kovin raskaalta tuntunut. Intianeja oli tosin alussa vähän vierasteltu, mutta arkuus hälveni, varsinkin Rolfia kohtaan, joka oli niin seuranrakas ja avomielinen. Ja hollantilainen, jota ihmetytti se, että hänellä oli siniset silmät, vaikka ruskea iho, tuli lopulta siihen päätökseen, että hän mahtoi olla intiani vain puoleksi.

Elokuu kului nuorukaisen mielestä hauskasti, mutta Kuonab alkoi käydä varsin levottomaksi. Viikon hän saattoi tehdä työtä yhtä uutteraan kuin kuka valkoinen tahansa, mutta kärsivällisen, taukoomattoman, elinaikaisen työn arvoa ei hänen rotunsa kyennyt käsittämään.

"Paljonko rahaa meillä nyt on, Nibowaka?" oli semmoinen levottomuuden oire elokuun puolivälissä. Rolf laski: puolen kuukauden palkka Kuonabille, 15 dollaria, hänelle itselleen 10 dollaria, lehmäin löytämisestä 2 dollaria, yhteensä 27 dollaria. Ei riitä.

Kolmen päivän kuluttua Kuonab laski uudelleen. Seuraavana päivänä hän sanoi: "Me tarvitsemme kaksi kuukautta sulan aikaa löytääksemme hyvän maan ja majan rakentaaksemme." Rolf silloin teki niinkuin pitikin tehdä, hän meni ja kertoi lihavalle Hendrikille koko asian. He tarvitsivat kanuun ja pyyntivarustukset ja sitten piti löytää metsästys- ja ansamaat, joita ei toinen vielä ollut haltuunsa ottanut, sillä pyyntilakia oli tarkkaan noudatettava; ei kuolemanrangaistustakaan pidetty liian suurena sen rikkomisesta eräissä tapauksissa, jos nimittäin vääryyttä kärsinyt itse kykeni olemaan sekä tuomari, valaoikeus että tuomion täytäntöön panija. Van Trumper saattoikin antaa heille paljon tietoja pyyntipaikoista — Vermontin puolella ei tarvinnut yrittääkään, eikä missään Champlain järven, sen enempää kuin George järvenkään seuduilla, eikä kannattanut lähteä vallan kauas pohjoiseenkaan, sillä sillä puolella olivat ranskalaiset, jotka olivat uutteria metsämiehiä, niin että Hamilton-kaunti kieltämättä oli paras maa, mutta sinne taas oli melkein mahdoton päästä, se kun oli niin kaukana kaikista suurista vesiteistä ja tietysti aivan tietön. Vaikean pääsyn vuoksi se olikin niin vähän tunnettu.

Se oli kaikki hyvä; mutta onnellinen Hendrik kuuli hämmästyen ja suurin murhein, että uusi apu nyt heti jättäisi. Lopulta hän teki tämmöisen tarjomuksen: Jos he suostuivat jäämään syyskuun alkuun ja jättämään kaikki talveksi hyvään korjuuseen, niin hän paitsi sovittua palkkaa antaisi heille kanuun, yhden kirveen, kuusi minkin ansaa ja ketunraudat, jotka riippuivat vajassa, veisi heidät vankkureillaan aina "Viiden mailin taivallukselle" George järvestä Schroon joelle, jota he sitten saattoivat laskea siihen missä se yhtyi Hudsonin latvaosaan, jota taas oli noustava neljäkymmentä mailia, koskia ja vaikeita taivalluksia, kunnes tultiin lounaasta laskevan suojoen suulle, ja kun he olivat sitä nousseet kymmenen mailia, niin tulisivat Jesupin järvelle, joka oli kahta mailia leveä ja kahtatoista pitkä. Siinä maassa oli viljalta riistaa, mutta sinne oli niin vaikea päästä, että se Jesupin kuoltua oli saanut olla autiona.

Semmoiseen esitykseen ei ollut kuin yksi vastaus mahdollinen — he jäivät.

Joutohetkinään Kuonab toi kanuun vajaan, repi siitä muutamia raskaita tuohi- ja kangaspaikkoja, kevensi tuhtoja, korjasi kaaria, ja kun se sitten oli kuivattu ja saumat pietty, niin ei se painanut täyttä sataa naulaa. Se oli ainakin neljäkymmentä naulaa keveämpi kuin sinä iltana, jona hän ensi kerran meloi sillä järven poikki.

Tuli syyskuu. Aikaisin aamulla Kuonab yksin lähti järvenrantaan, istahti siellä eräälle kunnaalle, katseli kohti auringonnousua ja lauloi uuden päivänkoiton laulun, kalkutellen, kun rumpua ei ollut, toisiaan vastaan kahta keppiä. Ja kun auringonnousu oli vallannut maan, niin hän taas lauloi metsämiehen runon:

Sitten hän karkeloi laululleen, kasvot kohti taivasta, silmät suljettuina, jalkojaan tuskin nostaen, mutta liikutellen niitä tahdikkaasti. Siten hän kiersi kolmasti kehää laulaessaan, kolme auringonkehää, karkeloiden pyhää karkeloa, niinkuin David lienee tehnyt sinä päivänä, jona hän karkeloi Liiton arkin ympärillä sen kotomatkalla. Hänen kasvonsa olivat kirkastuneet, eikä kukaan olisi voinut häntä silloin katsella tuntematta, että se oli uskollisen sydämen hartautta todellista Jumalaa kohtaan, joka on kaikessa mitä Hän on luonut.