XXXV. Jäniksenpaulat.
Into Konrad Inha translation
Lumen syventyessä näkyi mökin ympärillä kaikissa viidakoissa joka puolella valkoisen jäniksen jälkiä. Toisinaan metsästäjät näkivät jäniksiäkin, mutta eivät välittäneet niistä sen enempää. Miksi olisivat he hakeneet jäniksiä, kun valkohäntähirviä oli niin runsaasti?
"Osaatko pyytää jäniksiä?" kysyi Kuonab eräänä päivänä, Rolfin jälleen ollessa entisellään.
"Voinhan ampua jonkun jousellani", nuorukainen vastasi, "mutta miksikä minä, kun sarvaita on vaikka kuinka paljon?"
"Minun kansani aina metsästi jäniksiä. Toisinaan ei hirviä ollut; silloin syötiin jäniksiä. Toisinaan, vihollisen maassa, ei ollut hyvä metsästää muuta kuin jäniksiä tylpillä nuolilla, ja niitä syötiin. Toisinaan oli leirissä vain naisia ja lapsia, — ei ruokaa, ei pyssyjä; silloin syötiin jäniksiä."
"Hyvä, tuonemme moniaan", ja Rolf otti jousensa ja nuolensa. Monta valkoista pupua hän näkikin, mutta ne olivat aina tiheimmissä pensaikoissa. Hän yritti toisenkin kerran, mutta ainaisen harmin virvet ja oksat haittasivat jousta ja käänsivät syrjään nuolet. Monta tuntia kului, ennenkuin hän vihdoin palasi, kantaen pehmeänahkaista lumikenkäjänöä.
"Se ei ole meidän tapamme." Kuonab astui edellä viidakkoihin, katsoi paikan, jossa oli monta polkua, leikkasi kimpun oksia ja teki niistä aidan tapaisen, jossa oli monta aukkoa. Jokaiseen aukkoon hän asetti lujasta rihmasta tehdyn paulan, jonka kiinnitti pitkään haarukan varassa lepäävään saittaan, ja saitta oli siten asetettu, että kun paulaa tempasi, niin saitta pääsi irti ja vuorostaan kohotti paulan ja sen mukana otuksenkin korkealle ilmaan.
Kun he seuraavana aamuna menivät kokemaan, niin oli neljässä ansassa kussakin lumivalkea jänis kaulastaan riippumassa. Niitä käsitellessään Kuonab tunsi pahkan erään takakoivessa. Hän aukaisi sen varovasti ja otti siitä ihmeellisen näköisen, tammenterhon kokoisen litteän nokareen, joka oli lihasta muodostunut, karvain peittämä ja melkein suuren pavun muotoinen. Hän tarkasteli sitä ja sanoi Rolfin puoleen kääntyen kiihkein mielenkiinnoin:
"Ugh! olemme löytäneet hyvän metsästyksen. Tämä on Piito-uab-uus-ons, pieni taikajänö. Nyt meillä on mökissä voimalliset lumot. Saatpa nähdä."
Hän kävi molemmilla tyhjillä pauloilla ja pujotti jäniksen kummankin läpi. Kun he tunnin kuluttua palasivat pauloille, niin oli ensimäisessä jälleen jänis.
"Niin se aina on", sanoi intiani. "Nyt saamme jäniksiä, koska vain tahdomme. Isälläni oli Piito-uab-i-ush, pikku taikahirvi kerran, eikä hän turhaan metsästänyt, paitsi kahdesti. Silloin hän huomasi, että hänen poikasensa, Kuonab, oli varastanut hänen suuren taikansa. Hän oli sangen viisas poika. Tappoi maaoravan kumpanakin päivänä."
"Kuule! mitä tuo on?" Rolfin korvaan oli kantanut hiljaista oksien kahinaa ja jonkinlaisia eläinääniä metsästä. Sen oli Skookumkin kuullut, sillä koira hyökkäsi paikalla matkaan, niinkuin se, joka on aikonut tehdä jonkun suurtyön.
"Japp, japp, japp", kuului Skookumin vihainen haukunta. Ken voi sanoa, etteivät eläimet osaa puhua? Sen iloinen "jipp, jipp, jipp" puussa istuvalle sepelpyylle, taikka pitkä rattoisa "jauu, jauu, jauu" kun se kaikista kielloista huolimatta oli karannut sarvaan jäljille, olivat aivan erilaiset kuin vihainen "japp, japp, japp", sen haukkuessa puuhun noussutta karhua, tai ärisevä "hrrrjapp-hrrrjapp", jolla se osotti vihaansa piikkisialle.
Mutta nyt se oli samaa "japp, japp, jappia" kuin karhuja puuhun ajettaessa.
"Puussa jotain", päätteli intiani, kun he ääntä seurasivat. Jotain puussa! Rolfin mielestä siellä oli kokonainen eläinkokoelma, kun he paikalle tulivat. Viimeisessä paulassa kiikkui, kaulastaan jo hervonneena, pieni ilveksen poikanen, saman vuoden penikoita. Viereisessä puussa, jonka juurella Skookum kiersi ja räyhäsi, oli vihainen vanha ilves. Oksanjuuressa sen yläpuolella oli toinen penikka ja vielä korkeammalla kolmas, kaikki katsellen kuvaamattomalla inholla puun alla pauhaavaa koiraa; emä silloin tällöin kähistenkin, mutta ei yksikään niistä uskaltanut tulla alas sitä vastustamaan. Ilveksellä on sangen hyvä nahka, ja se on hyvin helppo saalis. Intiani ampui emän ensimäisellä laukauksella; sitä myöten kun hän ennätti pyssynsä panostaa, pääsivät molemmat penikatkin pussiin, ja kun vielä otettiin se yksi paulastakin, niin heillä oli saalista niin paljon kuin jaksoivat kantaa mökilleen.
Intianin silmissä hehkui omituinen liekki. "Ugh! Ugh! Isäni sen sanoi; se on hyvä taika. Nyt sen näit, se ei petä."