XIV. Kunnanmies Horton ilmestyy kalliolle.

Asamukin rannoilla oli kesä paraimmillaan. Punasiipirastas oli melkein ennättänyt laulunsa päähän. Paksuimpiin ketripuihin kokoontui joka yö lukemattomat laumat nuoria pilkullisia punarintasatakieliä livertelemään, ja Piipunvarren lammella näkyi sorsapoikue tai pari.

Rolf oli ihmeteltävän hyvin kotiutunut wigwamielämään. Hän tiesi nyt tarkalleen, miten lakeinen oli asetettava, että se joka tuulella veti ulos savun; hän oli oppinut auringonlaskun merkit ja tiesi nyt, minne tuuli yöllä kääntyisi. Hän tiesi meren rantaan menemättäkin, oliko luode niukka ja saaliin toivo sen mukaan, vai mahtava vedenpako, joka jättäisi kuiville lihavimmat simpukkasärkät. Hänen tottuneet sormensa tunsivat ensi kosketuksella, oliko hänen yösiimassaan iso kala vaiko kilpikonna. Ja intianin rummun soinnusta hän tiesi, milloin oli tulossa sade myrsky.

Tottuneena käsitöihin hän oli monella tavalla parannellut leiriä. Vähimpiä parannuksia ei ollut se, että hän perkasi kaikki paikat ja poltti ruuhkat, jotka kokosivat jos kuinka paljon kärpäsiä. Osaksi hän olikin leiriin mukautunut siitä syystä, että hän oli muuttanut sen oman mielensä jälkeen, eikä hän enää ajatellutkaan, että hänen olonsa olisi vain väliaikainen majanmuutto. Ei hän tiennyt, eikä välittänyt, milloin se oli päättyvä. Hän vain totesi, että hän nyt nautti elämästä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen kanuunsa oli laskenut paljon koskia ja oli nyt vakaassa tasaisessa virrassa — mutta se olikin könkään kiivasta nielua. Metelin hetkeksi väsähtäminen ei merkitse sodan loppua, vaan uuden rymäkän valmistuksia; ja se tietysti tuli juuri vähimmän odotetulla tavalla.

Kunnanmies Horton nautti kansalaistensa kesken suurta luottamusta; hänellä oli terve arvostelukyky, vakaa taloudellinen asema ja hyvä sydän. Hän se omisti Asamukin rantain metsät ja oli siten intianin isäntä tämän omilla entisillä sukumailla. Sekä Rolf että Kuonab olivat olleet Hortonilla työssä ja tunsivat hänet siis hyvin ja pitivät hänestä hänen hyväntahtoisuutensa vuoksi.

Oli keskiviikkoaamu, heinäkuun lopulla, kun kunnanmies Horton leveänä ja ajelluin leuoin ilmestyi wigwamiin kallion juurelle.

"Hyviä huomenia kummallekin!" Sitten hän aikaa tuhlaamatta iski asiaan kiinni. "Kunnanmiesten kesken on väitelty ja paljon moitittu sitä, että valkoinen nuorukainen, kristittyjen vanhempien poika, papin tyttärenpoika, saa hylätä kristityt lähimäisensä ja seurakunnan, elää pakanan kanssa ikäänkuin muuttuakseen villi-ihmiseksi hänkin. Minä en tosin kuulu niihin, jotka umpimähkään tahtoisivat tuomita jumalattomaksi semmoisen hyvän miehen kuin Kuonab on, joka minun varman tietoni mukaan oman vajaan ymmärryksensä jälkeen joka päivä harjottaa jonkinlaista hartautta. Mutta siitä huolimatta ovat kunnanmiehet, viranomaiset, papisto ja kansa yleiseenkin kovasti huolestuneet tästä asiasta, ja ennen muita lähetysseura. On syytetty nimenomaan minuakin siitä, ja katkerasti moitittu, että minä olen välinpitämätön, kun sallin tämmöistä saatanan linnaa ja pesää omalla maallani ja hyysään semmoista, joka on kuin armosta pois paennut. Ei siis oman sydämeni jälkeen, vaan kaupunginneuvoston, vanhempien synodin ja pakanalähetyksen puolesta minun tulee ilmottaa sinulle, Rolf Kittering, että koska sinä olet vailla omaisia ja alaikäinen ja siten oikeudella olet seurakunnan holhouksen alainen, niin on päätetty, että sinun täytyy ruveta kunnianarvoisen Hesekiel Peckin huonekunnan jäseneksi, jonka luona saat elää todellisen hurskauden ja oikean opin hengessä. Vaikka hän onkin ulkokuoreltaan kylmä ja ankara, niin on hän kuitenkin sangen taattu kaikissa uskon asioissa, ja minun täytyy sanoa koko lailla maineessakin siitä, että hän lyhyestä katkismuksesta on lausunut muutamia erinomaisen sattuvia huomautuksia, jota paitsi hän on saanut paljon kannatusta sen kautta, että on kyennyt ilmi tuomaan Heprealaisten kirjan 12 luvun 27:nnen värssyn salatun merkityksen. Mies, jonka paljas läheisyyskin on takeena kevytmielisyyttä, leväperäisyyttä ja väärän opin julistamista vastaan."

"Siinä se, poikani! Elä nyt seiso siinä kuin varsa, joka ensi kerran ruoskan tuntee. Saat hyvän kodin ja kaikessa kokea mitä parasta hurskautta."

"Niinkuin varsa, joka tuntee ruoskan", tosiaan! Rolfiin isku sattui kuin satutettuun hirveen. Palata renkipojaksi oli tosin mahdollista, vaikkei hauskaa; jättää Kuonab juuri kun metsäelämä alkoi avautua, se oli masentavaa; mutta vaihtaa tämä kaikki orjuuteen vanhan Peckin hurskaassa huonekunnassa, semmoisen miehen, jonka kylmä julmuus oli karkottanut kotoaan hänen omat lapsetkin, se oli niin suuri onnettomuus muitten lisäksi, että hänen luontonsa nousi kapinaan.

"Mutta minä en lähde!" hän tiuskasi ja katsoi uhmaten leveään ja hyväntahtoiseen kunnanmieheen.

"Tule pois, Rolf, semmoinen puhe on sopimatonta. Elä anna pikaistuksen vietellä itseäsi syntiin. Tätä varmaan olisi äiti vainajasikin tahtonut. Ole järkevä; pian saat huomata, että se on kaikki parhaaksesi. Minä olen aina pitänyt sinusta ja pysyn aina ystävänä, johon voit luottaa."

"Puhuen sitten oman mieleni enkä ohjeitteni mukaan, sanon sinulle vielä, ettei sinun tarvitse tulla nyt, eikä nyt antaa vastaustakaan, vaan miettiä asiaa. Mutta muista kuitenkin, että ennen tulevan maanantain aamua taikka maanantai-aamuna sinua odotetaan vanhemman Peckin taloon, ja minä pelkään, että ellet tule, niin tulee ensi kerralla sanantuoja, joka ei ole yhtä ystävällinen kuin minä. Tule nyt, Rolf, ole hyvä poika ja muista, että uudessa kodissasi sinä ainakin elät Jumalan kunniaksi."

Ystävällisesti nyökäten, vaikka huolestuneen näköisenä, jykevä pahan sanoman tuoja sitten kääntyi ympäri ja tallusti matkoihinsa.

Rolf verkalleen, synkkänä, vaipui kalliolle ja tuijotti tuleen. Kuonab jonkun ajan kuluttua nousi valmistamaan päivällistä. Tavallisesti Rolf häntä auttoi. Mutta nyt hän ei tehnyt mitään, ei muuta kuin yrmeissään tuijotti hiilustaan. Puolen tunnin kuluttua ateria oli valmis. Hän söi vähän; sitten läksi itsekseen metsälle. Kuonab näki hänen makaavan sileällä kalliolla ja nakkelevan lampeen kiviä. Kuonab lähti myöhemmin Myanokseen. Sieltä palatessaan hän huomasi, että Rolf oli pilkkonut suuren kasan puita, mutta ei sanaakaan puhuttu. Rolfin kasvoissa synkän vihan ja kapinan ilme oli muuttumassa kivettyneeksi epätoivoksi. Toinen ei voinut arvata, mitä toisen mielessä liikkui.

Ehtoollinen syötiin vaieten; sen jälkeen Kuonab tuntikauden poltti piippuaan, kumpikin tuleen tuijottaen. Juovainen huuhkaja[9] huhuili ja narskui heidän päällään, saaden koiran vasten tapojaan kavahtamaan jaloilleen ja haukkumaan äänelle, josta se ei tavallisesti olisi välittänyt mitään. Sitten palasi hiljaisuus, ja miehen punaisen salattu ajatuksen juoksu paljastui yhdellä leimauksella.

"Rolf, lähdetään pohjan puolen metsiin!"

Se oli uusi yllätys. Rolfille oli alkanut vähitellen yhä enemmän selvitä, kuinka kiintynyt Kuonab oli tähän laaksoon, jossa hän palveli kadonneen heimonsa muistoa.

"Ja jätetäänkö tämä kaikki?" hän vastasi, osottaen kädenliikkeellä kalliota, intianipolkua, vanhan Petukuapenin paikkaa ja heimon hautoja.

Vastaukseksi heidän silmänsä kohtasivat toisensa ja Kuonabin syvästä rinnasta kohosi vain tuo ainoa sana: "Ugh." Yksi tavu, syvä ja laskeutuva, mutta kuinka paljon se kertoi hitaasti kehittyneestä, lujaksi juurtuneesta ystävyydestä, taistelusta, jota oli kestänyt aamusta saakka, siitä kun kunnanmies julisti tuomion sanat, ja ystävyyden voittamasta voitosta.

Rolf käsitti tämän ja hän tunsi hetkellisen kouristuksen kurkussaan, ja "minä olen valmis, jos se on täyttä totta."

"Ugh! Minä menen, mutta kerran minä palaan."

Seurasi pitkä äänettömyys, sitten Rolf: "koska lähdetään?" ja vastaukseksi: "huomisiltana."