LV. Bill pelastetaan.

Kolmen päivän kuluttua heidän tulostaan tavaramytyt olivat valmiina ja kanuu piellä tiivistetty, mutta Billiä ei vaan näkynyt. Lähetettiin sana hänen lankonsa kotiin, ja sieltä vastattiin, ettei häntä ollut näkynyt kahteen päivään. Mutta huolimatta siitä, että Albanyssä oli kaikkiaan "lähes kuusituhatta elävää sielua", ei kauaakaan tarvinnut etsiä sataman lymyistä, ennenkuin syntipukki löytyi. Pahin vihamieskin olisi häntä säälinyt. Hän oli niin ränstynyt, että tuskin häntä saattoi tuntea, silmät punottavat, puolikuollut nälästä, sairas ja heikko, tunnonvaivoissa, sillä kirje oli hukkunut ja juomaveikot hänelle uskottelivat, että kuormakin oli varastettu ja maalaismoukka, joka oli hänen mukanaan ollut, murhattu ja ruumis heitetty jokeen. Oliko ihme, ettei hän enää uskaltanut tulla ihmisten ilmoille! Ja kun iso Pietari ja Rolf ilmi elävinä seisoivat hänen edessään, vaikka hän oli pelännyt oikeudenpalvelijan tulevan, ja kun he kehottivat häntä lähtemään pois piilopaikastaan ja tulemaan kanuuhun, niin Bill itki katkeria katumuksen kyyneliä ja vannoi, ettei hän koskaan, ei koskaan koko elämässään enää maistaisi tippaakaan väkeviä. Tämä mielentila pysyi vahvana puolentoista päivää ja vielä kolmantenakin päivänä sitä oli vähäisen jäljellä.

He kulkivat Troyn ohi, haluamatta sinne poiketa, ja alkoivat sitten taistella virtaa vastaan. Työ oli vielä kovempi kuin menomatkalla, nyt kun oli noustava vuolasta vastavirtaa ja taivalluksissa kannettava tavarat vastamäkeä; sitä paitsi oli vesi alennut, kuorma oli raskaampi ja Bill huonommassa kunnossa. Kymmenen päivää heiltä kului kahdeksankymmenen mailin matkalla. Mutta onnellisesti he kuitenkin lopulta pääsivät perille tavaroineen päivineen ja laskivat hyvissä voimin Warrenin rantaan yhdentenäkolmatta päivänä siitä kun olivat matkaan lähteneet.

Bill oli taas entisellään. Vakavana ja itsetietoisena hän meni Warrenin luo ja antoi hänelle suuren kirjeen, jonka ulkopuolella oli: "Tavaraluettelo", mutta sisällä oli, kun hän oli sen avannut: "Tämän tuojasta, Bill Bymuksesta ei ole mihinkään. Älkää enää luottako häneen Albanyssa. — Pietari Vandam."

Warrenin silmät rävähtivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Sitten hän puhutteli Rolfia kahden kesken ja sanoi: "Annappa tänne, mitä sinulla on tuotavaa." Rolf antoi hänelle oikean kirjeen, joka oli ollut hänen hallussaan Billin tietämättä, ja Warren sai siitä lukea uutiset, jotka tosin kulkivat vanhaa tuttua latua.

Rolfin sopimus oli tehty kuukaudeksi. Kymmenen päivää oli vielä jäljellä, ja niiden kuluessa hän sai punnita sokeria, kirjottaa laskuja, lypsää lehmiä ja katsella, kuinka nahkoja ostettiin. Warren ei tosin halunnut näyttää hänelle kovinkaan paljoa nahkakauppojaan, mutta Rolf piankin pääsi selville pääperusteista: Anna ostajalle, jos se suinkin käy laatuun, pääntäysi "viinaa nahkoja vastaan". Toiseksi: arvioi kaikki nahkat keskinkertaisiksi tai toisluokkaisiksi, jos rahoja vaaditaan, mutta ole auliimpi, jos hinta otetaan tavaroissa. Punnitsemisessa, luokittelussa, hinnottelussa oli jos kuinka monta tilaisuutta parastaan katsoa, ja lopun lopuksi Rolf oli päässyt selville siitä, että Albanyn hinnat olivat 30 — 50 prosenttia Warrenin hintoja paremmat. Mutta siitä huolimatta pidettiin Warrenia ensi luokan miehenä, hyvänä naapurina ja kirkon jäsenenä. Yleinen käsitys oli, että nahkain kaupalla oli samoin kuin hevoskaupallakin omat oikeutensa.

Muutamaa päivää ennen sopimusajan päättymistä Warren sanoi: "Mitenkähän olisi, etkö jää toiseksikin kuukaudeksi?"

"En voi, lupasin auttaa Van Trumperia elonkorjuussa."

"Paljonko hän sinulle maksaa?"

"Seitsemänkymmentäviisi senttiä päivässä ja ruuan."

"Minä maksan dollarin."

"Minä olen antanut sanani", Rolf sanoi hämmästyen.

"Oletko paperin allekirjottanut?"

"Mitä papereita siinä tarvitaan? Eihän kirjotetusta paperista ole muuta hyötyä, kuin että siitä näkee antaneensa sanansa", toisti Rolf äitinsä sanoja yhä enemmän harmistuen.

Kauppias murahti hieman halveksivasti, sanomatta mitään. Mutta hän hyvin myönsi itsekseen, että nuorukaista, joka oli vakaa ja älykäs työssään, joka ei juonut ja joka ehdottomasti piti sanansa, oli paras pitää hyvässä muistossa. Hän sen vuoksi sanoi jonkun ajan kuluttua: "No niin, ellei Van sattuisi tätä nykyä tarvitsemaan, niin tule takaisin pariksi viikoksi."

Aamulla varhain Rolf keräsi ne vähät lelut, joita hän oli pikku lapsille koonnut ja Annettelle ostamansa kirjan; se oli kaunis juttu mallitytöstä, joka kuoli ja pääsi taivaaseen, etukansi mieltä järkyttävällä kuvalla kaunistettu. Sitten hän kulki tutun viiden mailin taipaleen niin sukkelaan, että tunnin kuluttua oli päässyt järven rantaan.

Van tervehti häntä kuin veljeään, joka on matkalta palannut.

"S'ol lystii, Rolf, ettäs tliit takasin. Mnää jo kaipailinki. Hei, Martta, enks mnää snuull sanont, vai. Enks mnää sanont, ett kon hyvä Jumala nyt lähetäis Rolfin dänn. Voeh, kon onkki giir!"

Niin kyllä olikin. Heinä oli niitettävä, ohra alkoi kypsyä. Rolf sen vuoksi alkoi talossa tavanmukaiset toimensa, tehden töitä, joihin hänen voimansa eivät olisi vuosi takaperin riittäneet, sillä vuorimaan henki oli nyt hänessä, sen kasvukiihko, sen ilo voimanponnistuksissa, sen ylpeys, voima tunnossa. Ja jokainen joka näki pitkäsäärisen, pitkäkätisen, sileäselkäisen nuorukaisen joko kuokkaa tai kirvestä heiluttamassa taikka heinää niittämässä, arveli itsekseen: "Tuosta se vielä tulee mies; parempi on vielä olla hänen ystävänään kuin vihamiehenään."