XXXI. Ansajuonella.

Sinä yönä kuu muuttui. Seuraava päivä tuli kovan pohjatuulen keralla. Puolenpäivän aikana sorsat olivat lähteneet järvestä. Monta pitkää hanhiviirua pakeni kaakkoa kohti, meiskaten mennessään. Yhä kylmemmin puhalteli kova tuuli, ja pienemmillä lammilla pian näkyi pakkasen jälki. Satoi vähän luntakin, mutta se heitti. Taivaan seestyessä tuuli tyyntyi ja pakkanen kävi kirpeämmäksi.

Aamun hämärtäessä, kun erämiehet nousivat, oli aika pakkanen. Kaikki oli jäässä, paitsi järven selkä, ja he tiesivät talven tulleen; ansatyöaika oli alkamassa. Kuonab paikalla meni vaaralle kallionpatsaalle, teki pienen tulen ja laulaen sitten "metsämiehen rukouksen" heitti tuleen ketun ja näädän kuonokarvoja, vähän majavan hajurauhasta ja tupakkaa. Sitten hän laskeutui alas kokoomaan retken varustuksia, — peitot, majavanansat, aseet, kahden päivän eväät ynnä hajulumot ja vähän kalaa syötiksi.

Loukkuihin pantiin syötit ja ne viritettiin; intiani aina lopuksi asetti loukun liipasimelle tukon sammalia, joihin hän tipautti hajulumoa, ynnä hivutti jonkun pisaran kumpaankin mokkasiiniinsa. "Ahah", sanoi Rolf.

"Näätä seuraa tätä jälkeä kuukauden", selitteli Kuonab. Skookum näytti olevan samaa mieltä, vaikkei se sanonutkaan "ahah", niinkuin Rolf, se kun ei osannut.

Koira pienoinen sangen pian ajoi puuhun parven sepelpyitä ja Rolf tylpillä nuolillaan pudotti niitä kolme. Rinnat otettiin erämiesten eväiksi, mutta muu osa, sisälmykset ja höyhenet, olivat mitä parhaat näädän syöteiksi, ja niistä riitti kaikkiin loukkuihin, kunnes he puolenpäivän aikaan saapuivat majavalammelle saakka. Jää ei vielä ollut niin vahvaa, että se olisi kantanut, mutta helppo oli löytää ne paikat, missä majavat olivat viimeksi maissa käyneet. Kuhunkin pantiin luja teräksinen majava-ansa, joka peitettiin kuivan ruohon sekaan, ja jalan päähän pantiin halkaistuun kalikkaan sammalta, johon tiputettiin monias tippa taikanestettä. Ansakahleitten päässä oleva rengas pujotettiin pitkään, hoikkaan ja sileään salkoon, joka upotettiin syvälle liejuun, maata kohti kallelleen. Keino oli vanha ja hyväksi koettu. Majava, himoitessaan tutkia tuota ystävälliseltä löyhähtävää tuoksua, astuu jalkansa ansaan; vaaran huomatessaan se vaistomaisesti sukeltaa oikopäätä syvään veteen; rengas luistaa salkoa pitkin pohjaan saakka ja kiintyy sitten niin, ettei majava voikaan enää nousta, vaan hukkuu.

Tunnissa saatiin kaikki kuusi majava-ansaa viritetyiksi; äkkiä erämiehille, heidän penkoessaan metsää lisää pyitä saadakseen, tuli kova kiire pelastamaan Skookumia uudesta piikkisika-ryvetyksestä.

He saivat moniaita pyitä, syötitsivät jälleen pari mailia ansajuonta ja majautuivat sitten yöksi.

Ennen aamua alkoi sataa lunta ja sitä oli kolmea tuumaa vahvalla heidän noustessaan. Ei ole maailmassa paikkaa, jossa ensi lumi olisi ihanampi kuin Adirondack-vuoristossa. Aikaisin syksyllä luonto näyttää siihen valmistautuvan. Vihannat lehdet karistautuvat pois, jotta näkyvät punaiset marjarypäleet; ruovostot takkuuntuvat pehkoiksi, käyvät kullanruskeiksi ja kumartavat päätään ottaakseen vastaan hopeisen taakan; matalat mäet ja monenlaiset joulupuurivit ovat puettuina vaikuttavimpiin helyihinsä; näyttämövalmistukset ovat mitä parhaat ja näyttämö niinikään, mutta vielä puuttuu juhlavalaistus. Se välttämättä kaipaa valkoisen runsasta loistoa. Ja kun se laskeutuu kuin morsiolle huntu, kuin ratsun koruloimelle hopeakirjat, tai auringonlaskun kultainen palo, niin tuo loistava kristallipuku on sen lopullinen kunnian kruunu, jota ilman kaiken muun täytyy jäädä vaikutustaan vaille, ei voi kirkasta täydellisyyttään saavuttaa. Sen ihanuus liikutti erämiehiä, vaikk'ei se saanutkaan parempaa ilmausta kuin Rolfin yksinkertaiset sanat: "Eikös ole kaunista!" intianin äänetönnä katsellessa.

Idän metsissä ei ole toista paikkaa, jossa lumella olisi niin vaihtelevat ja runsaat ilmeet, ja erämiehet sinä päivänä metsää kulkiessaan huomasivat yhden yön aikana saaneensa saman ihmeteltävän kyvyn kuin on koiralla, jolle jokaiset jäljet ovat selvä tieto jokaisesta monen tunnin kuluessa liikkuneesta eläimestä. Ja vaikka ensimäisellä päivällä pyryilman jälkeen on vähemmän kerrottavaa kuin toisella, samoin kuin toisella vähemmän kuin kolmannella, niin ei silti puuttunut lumen pinta kirjotuksiaan. Tässä oli kiidellyt sarvas, juoksennellut valkoisen vielä lentäessä. Tuossa oli kettu hiipinyt juonen poikki ja epäillen katsellut tuota loukkua. Tämän lavean uran monine leveine ja lähekkäisine jälkineen oli tehnyt eräs Skookumin ystävistä, ritari monipeitsellinen. Tuo loikkija oli ollut näätä. Kas kuinka se juoksi tuon pensaikon ristiin rastiin, tässä se tapasi meidän löyhkäjuonemme. Kas kuinka se oli pysähtynyt ja haistellut sitä; nyt se lähtee pois — aivan niin, oikopäätä meidän ansaamme.

"Se on lauennut, hurraa!" Rolf huusi, sillä siellä oli pölkyn alla kuolleena mitä uhkein näätä, tumma, melkeinpä musta, rinnassa suuri leveä loistava kultatäplä.

He palasivat nyt takaisin majavalammelle. Seuraava loukku oli lauennut ja tyhjä; sitä seuraavassa oli punainen orava, ainainen harmin kappale, eikä muuhun kelvollinen kuin syötiksi laukaisemaansa loukkuun. Mutta seuraavassa oli näätä ja sitä seuraavassa valkoinen lumikko. Muut olivat laukeamatta, mutta heillä oli jo kaksi hyvää nahkaa majavalammelle saapuessaan. He olivat kovin rohkealla mielellä hyvästä onnestaan, mutta eivät kuitenkaan osanneet odottaa sitä ihmeteltävää apajaa, mikä nyt heitä odotti. Joka ansassa oli majava, kuusi suurta majavaa, kuolleena, sukelluksissa, hyvässä tallessa. Joka nahka oli viiden dollarin arvoinen, ja erämiehet mielestään olivat rikkaita. Tapauksella oli lisäksi tämä lupaava merkitys: se osotti näitten majavien vielä olevan varomattomia, niitä ei siis oltu vielä pyydystelty. Helppo oli näistä lammista ottaa viisikymmentä nahkaa.

Erämiehet virittivät uudelleen ansansa; jakaen sitten taakat he etsivät syrjäisen paikan nuotiolleen, sillä majavalammen lähelle ei ole hyvä tehdä tulta. Sataviisikymmentä naulaa majavia kantamuksien lisäksi, semmoisin taakoin ei penikulmia kuljettu; puolen mailin päästä he löysivät lämpöisen alhon, tekivät tulen ja nylkivät saaliinsa. Ruumiit avattiin ja ripustettiin puuhun myöhemmin käytettäviksi, mutta nahkat ja hännät otettiin mukaan.

He kulkivat sinä päivänä pitkän vaivalloisen matkan, pannen syötit kaikkiin loukkuihin, ja palasivat myöhään yöllä kotiin.