LXVII. Rolf kohtaa erään kanukin.[25]

LXVII. Rolf kohtaa erään kanukin.[25]

Talvea olisi voinut pitää vaiherikkaana, elleivät niin monet tapaukset olisi olleet entisten kokemusten uusintoja. Mutta sattui kuitenkin semmoisiakin seikkailuja, jotka uutuutensa vuoksi ansaitsevat päästä näille lehdille samoin kuin ne saivat tilan Rolfin muistossa.

Eräs niistä sattui heti ensimäisen kovan pakkasen jälkeen. Syksy oli ollut sangen kuiva, paljon allikoita oli kokonaan kuivunut, ja sen vuoksi täytyi biisamirottien joukolla lähteä hakemaan sopivampia asuinpaikkoja. Ensi kerran nähdessään moisen vedestä karkotetun merimiehen maalla matkaamassa, lähti Rolf suin päin sitä takaa ajamaan. Ensin se ponnisti kaikki voimansa pakoon päästäkseen; sitten näkyi sen edellä toinen biisamirotta ja kohta vielä kolmaskin. Rolf kiihtyi siitä yhä enemmän, ja oli muutamalla loikkauksella niitten keskellä, mutta saikin kokea suuren ällistyksen. Huomatessaan joutuneensa tavotetuiksi biisamirotat epätoivoissaan kääntyivät hyökkäykseen, käyden rohkeasti ja kiukkuisesti yhteisen vihollisen kimppuun. Rolf hyppäsi ensimäisen yli, mutta toinen loikkasi ilmaan, pureutui kiinni hänen housunlahkeeseensa ja riippui siinä. Kolmas tarrasi kiinni hänen jalkaansa ja puri terävät hampaansa mokkasiinin puhki. Nopeaan ensimäinenkin saapui paikalle ja kävi yhtä kiukkuisesti hänen toisen jalkansa kimppuun heikkojen etukäpäliensä ja lujain leukainsa koko voimalla.

Kuonab nauroi ääneensä ja pidätteli Skookumia, joka tuiski tulta ja murhaa ja oli raivona, kun ei päässyt tappelemaan.

"Hoo! hyvä tappelu! hyvät biisamit! Hoo, Skookum, elä aina pidä hänestä huolta, muutoin hän ei opikaan yksin kulkemaan.

"Ugh, hyvä!" huudahti hän, kun kolmas biisami hyppäsi kiinni Rolfin pohkeeseen.

Juttu ei tietenkään voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavalla ja se päättyi sukkelaan. Ensimäinen biisami sai nasevan potkun, toista pyöräytti Rolf hännästä ja iski tantereeseen, kolmannen hän muserti jalkansa alle; siihen se tapaus päättyi. Rolf oli saanut kolme biisamia ja viisi haavaa. Kuonab oli saanut vallan hauskan hetken, Skookum taas tunsi pettymystä, kun oli menettänyt hyvän tilaisuuden.

"Tämä meidän pitäisi maalata wigwamin seinälle", sanoi Kuonab. "Kolme suurta sotilasta kävi yhden sagamorin kimppuun. Ne olivat urheita, mutta hän oli Nibowaka ja sangen väkevä, hän löi ne maahan, niinkuin ukkoslintu, Hurakan, lyö maahan kelohongat, jotka tuli on jättänyt mäen kukkulalle taivasta vastaan. Nyt sinun tulee syödä niiden sydämet, sillä ne olivat urhoollisia. Isäni kertoi minulle, että tappelevan biisamin sydän on hyvä taika; sillä biisami etsii rauhaa niin kauan kuin se on mahdollista, mutta tappelee pelotonna, kun muu ei auta."

Muutama päivä sen jälkeen he näkivät ketun. Pitääkseen vähän ilvettä Skookumin kanssa, usuttivat he koiran sen jäljille. Kiivaana karkasi Skookum matkaan, päästäen ilonkiljauksiaan joka loikkauksella. Erämiehet istuivat alas odottamaan, hyvin tietäen, että tunnin kuluttua Skookum palaisi takaisin nolona ja kieli pitkällä. Mutta ajo päättyikin odottamattomalla tavalla. Kettu tuli hyppien lumessa ja kolmenkymmenen askeleen päässä tuli sen jäljessä heidän tarmokas nelijalkainen erätoverinsa.

Ja vielä kummempaa tapahtui. Seuraavassa tiheikössä koira yhdytti ketun, ravisti sen hengiltä ja laahasi saaliinsa Kuonabin jalkain juureen. Skookumin loistava voitto ei ollut niinkään ihmeellinen, sillä tarkempi tutkimus osotti, että kettu oli ollut pahassa pulassa. Jokin surkuteltava äkkinäinen erehdys oli saanut sen käymään piikkisian kimppuun, ja siitä oli repo joutunut maksamaan kovat oppirahat. Suu, leuat, kuono, kaula ja sääret olivat piikkejä täynnään. Se oli sairas ja uupunut. Montakaan päivää se ei olisi enää elänyt, ja Skookumin armoton lynkkaus oli sille enemmän onni kuin onnettomuus.

Erämiesten jokapäiväiseen elämään tuli kuitenkin vähän huomattavampikin tapaus vaihteluksi. Eräänä tammikuun päivänä, kun maassa jo oli vahvalta lunta, olivat he kokemassa pohjoista ansajuontaan, joka juoksi Racquet joelle. Yönsä he viettivät sinne rakentamassaan majassa. Iltahämyssä kuulivat he ihmeekseen Skookumin äkkiä rajusti haukkuvan ja ihmisäänen vastaavan siihen. Ulos pistäytyen näkivät he metsästä ilmaantuvan lyhyen mustaviiksisen miehen. Tulija kohotti ilmaan toisen kätensä ystävyyden merkiksi ja erämiehet kutsuivat hänet majaan.

Hän oli Canadan ranskalainen, La Colle Millsistä kotoisin. Hän oli metsästellyt jonkun vuoden näillä mailla. Mutta kun sodan syttyminen Yhdysvaltain ja Canadan välille oli melkein varma asia, niin hänen toverinsa olivat kaikki jääneet kotiin. Hän oli sen vuoksi pyydystellyt yksin, vaikka yksinäisyys erämetsissä aina on vaarallista, ja oli koonnut melkoisen määrän hyviä nahkoja. Pahaksi onneksi hän kuitenkin oli jäällä kaatunut ja saanut sisäisen vamman, josta hän oli kovin heikontunut. Lumikengillään hän kyllä pääsi kotiin palaamaan, mutta ei jaksanut kuljettaa mukanaan nahkakimppuaan. Hän oli kauan tietänyt, että hänen eteläpuolellaan oli naapureita; leirituli oli sen osottanut, ja nyt hän tarjosi kaikkia nahkojaan heille kaupan.

Kuonab pudisti päätään, mutta Rolf sanoi: "Me tulemme katsomaan."

Parissa tunnissa he aamulla astuivat ranskalaisen mökille. Hän avasi nahkakimppunsa; siinä oli monta saukkoa, koko joukko näätiä, joku ilves ja yli kolmekymmentä majavaa. Koko kimppu oli kaupan kahdesta sadasta dollarista. Lyons Fallsissa niiden arvo oli kaksi sen vertaa.

Rolf huomasi, että tässä voitiin tehdä hyvät kaupat. Hän kuiskasi: "Kuonab, me voimme saada niistä kahta vertaa enemmän. Mitä arvelet?"

Intiani vastasi vain: "Ugh! Sinä olet Nibowaka."

"Me suostumme ehdotukseenne, jos voimme sopia maksusta, sillä minulla ei ole rahoja mukanani, ja mökilläkin on minulla tuskin pariasataa dollaria."

"Onko tabakki? Ja tee?"

"On; enemmänkin."

"Voiko te hakea? Si?"

Rolf vaikeni, katsoi maahan ja sitten ranskalaista suoraan silmiin.

"Luotatteko minuun, että nyt otan mukaani puolet nahkoista; loput saan, kun palaan rahat mukanani."

Ranskalainen näytti vähän hämmästyvän, sanoi sitten: "Parbleu, te katso ulos hyvältä. Se ole hyvä. Te varma hyvä mies, parbleu."

Rolf siis lähti matkaan, vieden puolet nahkoista mukanaan ja neljän päivän kuluttua hän palasi takaisin, ja maksoi kalpealle, mutta ilostuvalle ranskalaiselle ne sataviisikymmentä dollaria, jotka hän oli saanut Van Cortlandtilta, ynnä muita rahoja sen verran, että siitä keräytyi satayhdeksänkymmentäviisi dollaria. Lopun hän korvasi, antamalla runsaasti sokeria, teetä ja muuta ruuansärvintä mitä ranskalainen tarvitsi. Ranskalainen huomattiin sangen herttaiseksi mieheksi. Hän ja Rolf kiintyivät toisiinsa suuresti, ja pudistaessaan toistensa kättä erotessaan tekivät he sen siinä toivossa, että toiste kohdattaisiin onnellisemmissa oloissa.

François la Colle lähti urheasti lumiselle, yhdeksänkymmenen mailin pituiselle kotomatkalleen, Rolf taas palasi etelään mukanaan nahkat, jotka sangen runsaasti korvasivat mitä hän oli niistä maksanut, vieläpä monella tavalla muodostivat hänen tulevaa elämäänsä ja kerran tavallaan pelastivat hänen henkensäkin.