XVII. Jokimatka Hudsonin latvoilla.

Ei ole muuta kuin yhtä laatua miestä, jonka kokoa minä en osaa arvata, ja se on se vietävä, joka pitää suunsa eikä virka mitään, sano' Si Sylvanne.

Hulett nimisellä uudisasukkaalla oli lautta, jota naapurit lainailivat, milloin oli vietävä valjakko järven poikki. Matkapäivän aamuna olivat hollantilaisen härkäpari ja vankkurit, kanuu ja miehet lautalla, Skookum keulassa sille kuuluvalla paikalla ja kaikki hyvästiksi valmiina. Rolfille oli se sana vaikea sanoa. Hyvä vanha hollantilainen eukko oli voittanut hänen sydämensä ja lapset olivat kuin hänen veljiään ja sisariaan.

"Dul takaas, boikkan, dul meittii gatton ja dul pian." Hän suuteli Rolfia, Rolf suuteli Annettea ja nuorempia lapsia. Sitten he kaikki lähtivät lautalle ja työnsivät sauvoilla niin pitkältä kuin ranta oli matalaa ja rupesivat sitten soutamaan. Kun idästä alkoi tuulla, niin he saattoivat kohottaa vankkurin peitteen purjeeksi ja parin tunnin kuluttua lautta kaikella kunnialla saapui länsirantaan, kauppapuodin luo, jonka kohdalta ratastie alkoi Schroon joelle.

Ovea lähestyessään he näkivät rentun näköisen miehen, joka nojasi seinää vastaan, kädet taskussa, tihkuisine silmineen luoden tulijoihin halveksivan vihamielisen katseen. Heidän ohi astuessaan hän sylkäsi tupakkalökää koiran päälle ja miesten jalkain poikki.

Ukko Warren, joka piti puotia, ei juuri intianeja suosinut, mutta kun hän oli Hendrikin hyvä ystävä ja kovin ahne turkisten kaupalle, niin uudet erämiehet saivat hyvän vastaanoton; sitten tuli tilien selvitys. Puodista otettiin vehnäjauhoja, kaurajauhoja, sianlihaa, perunoita, teetä, tupakkaa, sokeria, suoloja, ruutia, luoteja, hauleja, kangasta, palttinaa, kaira, nauloja, puukkoja, naskaleita, neuloja, lankaa, toinenkin kirves, muutamia tinalautasia ja paistinpannu, kaikki Hendrikin laskuun.

"Jos minä olisin teidän sijassanne, niin ottaisin ikkunanpuitteet; saisittepa nähdä, että niistä on kylmällä säällä hyvä apu." Kauppias vei heidät ulko- huoneeseen, jossa oli kasassa kuusiruutuisia ikkunanpuitteita, kaikki valmiina. Semmoinenkin kömpelö kappale siis lisättiin varustuksiin.

"Enkö saa teille myydä vielä hyvää rihlaakin?" ja hän otti alas uuden siron pienireikäisen rihlan, joka oli viimeistä mallia. "Viisikolmatta dollaria vain." Rolf pudisti päätään; "osa hintaa nyt, loput keväällä turkiksilla." Rolfin teki kovin mieli; mutta hän oli jo aikaisin saanut voittamattoman kammon velkaa vastaan. Hän vastasi jäykästi: "Ei." Mutta monesti hän sitä jäljestäpäin katui! Se vähä, mikä vielä jäi maksamatta, suoritettiin kovalla rahalla.

Heidän puodissa ostaessa ja valikoidessa kuului ulkoa vallan kamalaa kiljunaa, ja hetken päästä Skookum tuli puotiin ontuen ja luikaten kuin henkitoreissa. Kuonab oli samassa pihalla.

"Potkaisitko sinä minun koiraani?"

Raa'an maankulkurin muoto muuttui, kun häneen sattui miehen punaisen katse. "Enkä! en koskenutkaan; itse se loukkasi itseään tuohon haravaan."

Se oli ilmeisesti vale, mutta parempi tyytyä, ja Kuonab palasi puotiin.

Renttu silloin tuli puodin ovelle hänkin ja rehenteli: "Kuules Warren! etkö aio antaa minulle tuota pyssyä? On kai minun sanani yhtä hyvä kuin jonkun toisenkin."

"En", sanoi Warren, "johan sinulle sanoin, että en!"

"Ole sitten kanssa varma siitä, ett'et saa nähdä hännän päätäkään niistä nahkoista, mitä minä sain viime talvena."

"En niitä kaipaakaan", vastasi kauppias; "tiedän minä jo, minkä arvoinen sinun sanasi on." Niine hyvineen vieras laahusteli matkoihinsa.

"Kuka se oli?" kysyi Hendrik.

"En minä muuta tiedä, kuin että hänen nimensä on Jack Hoag; hän on vähän pyyntimiestä ja hyvin paljon heittiötä; petti minua viime vuonna. Suotta olisi häntä tälle puolelle odottaa; sanovat hänen vievän vietävänsä vuorien länsipuolelle."

Warrenilta saatiin uusia osviittoja matkoista, ja varsinkin se, että Jesupin joen suulla oli kelohongassa kotkanpesä. "Seuratkaa siihen saakka pääjokea, älkääkä ensi kevännä unohtako, että minä ostan nahkoja."

Verkalleen matkattiin vankkureilla Viiden mailin taipale; päälle pari tuntia kului, ennenkuin oltiin sen poikki, mutta samana päivänä kuitenkin iltamyöhällä päästiin Schroon joelle.

Sinne hollantilainen heidät jätti ja hyvästeli: "Jumalan halttu, dulkka doistki". Skookum hyvästeli farmeria vielä viimeisellä murahduksella, sitten Rolf ja Kuonab jäivät yksin erämaahan.

Päivä oli jo mennyt mailleen, he sen vuoksi paikalla ryhtyivät yömajailupuuhiin. Järkevä erämies aina varustaa päivän valolla vuoteensa ja katoksensa, jos suinkin mahdollista. Sillä välin kun Rolf teki tulen ja kiikutti kattilan sille kiehumaan, Kuonab valitsi kahden puun välistä tasaisen kuivan paikan, peitti sen kuusenhavuilla, ja näiden päälle, molempien puiden varaan asetetun tangon yli, viritti wigwamikankaan, niin että siitä tuli matala teltta. Telttavaatteen syrjät kiinnitettiin maahan tuoreilla kalikoilla, joita hät'hätää leikattiin metsästä. Näin he olivat säältä hyvässä turvassa.

Illalliseksi syötiin perunoita, paistettua sianlihaa, teetä, vaahterasiirappia ja laivakorppuja, jonka jälkeen Kuonab veti pitkät savut. Hän otti punaraidan oksan, jonka hän oli jo päivällä leikannut, ja alkoi kuoria sitä toiseen päähän päin, jättäen päähän kiinni käpristyneet lastut. Kun ne olivat kaikki yhdessä röyhelöisessä kimpussa, niin hän piti niitä tulen päällä, kunnes ne olivat kaikki ruskeiksi kärventyneet. Sitten hän hieroi niitä kädessään tupakan kera ja täytti piippunsa. Ja pian hän sitten oli tuossa metsälle tuoksahtavassa savussa, jota sanovat "intianihajuksi", ne jotka eivät tiedä, miten se syntyy. Rolf ei polttanut tupakkaa. Hän oli äidilleen luvannut, ettei polttaisi ennenkuin miehenä, ja nyt muistui äiti hänen mieleensä tavallista elävämmin, muistui balsamikuusen oksista, joista vuoteet oli tehty. Kuonab sanoi sitä "tshokotungiksi eli rakkopuuksi". Rolfin äidillä oli ollut pieni pohjan puolesta tuotu sohvatyyny —he olivat sitä sanoneet "pohjolan kuusen tyynyksi", koska siinä oli täytteenä outoja kuusenneulasia, joita Connecticutissa ei kasvanut. Monta kertaa oli Rolf pienenä poikasena painanut pyöreän nenänykerönsä tähän pielukseen hengittääkseen sen suloista hajua, ja siten siitä tuli se pyhä tuoksu, joka hänen mieleensä muistutti kaiken, mikä oli hänelle ollut lapsena rakasta, eikä se koskaan menettänyt tehoaan. Hajulla onkin se ominaisuus, ettei se unohdu. Kulkiessaan sisään sieraimiemme kautta se saa niin suuren vallan, että liikuttaa sieluammekin. Onpa kirkko ollut viisas, kun on tästä mahdista valinnut itselleen apulaisen. Sulotuoksuilla se karkottaa hartauden harjottajasta kaikki maailmalliset ajatukset hänen epäröivänä ja epäilevänä saapuessa sen luo lohdutusta etsimään. Se on muiston valtijatar, ja muisto taas hallitsee sielua! Olkaamme siis varuillamme, ettei mitään pahoja ajatuksia jonkun mieluisen hajun keralla tule mieleemme. Onnelliset ne, joissa kuusen puhdas raikas tuoksu liittyy sielun herkimpien kielien väreilyyn ja siten voi kohottaa ja rauhottaa heidän mieltään jokapäiväisen elämän murheissa. Balsamikuusesta siten tuli Rolfin taikapuu.

Se oli hänen muistojensa pyhitetty puu. Sen tuoksu ei milloinkaan pettänyt, ja yön hän nyt nukkui kokonaan sen vaikutuksien alaisena.

Seuraavana aamuna oli monet puuhat, ennenkuin päästiin matkaan lähtemään. Kantamuksia oli jaettava pienemmiksi, kanuu taiten kuormattava, arkoja tavaroita asetettava siten, etteivät päässeet kastumaan. Raskaat esineet, kuten kirveet ja padat, oli sidottava kiinni, etteivät pohjaan painuneet, jos kanuu sattui kaatumaan. Kanuu itse oli parista kohdasta piellä tiivistettävä, mutta kolmen tunnin kuluttua he kuitenkin pääsivät matkaan ja lähtivät laskemaan Schroon jokea.

Se oli Rolfin ensimäinen venematka. Hän oli tosin meloskellut Piipunvarren lammella, mutta ei muuta kuin lammen poikki päästäkseen. Nyt sitä vastoin alkoi oikea venematka. Hän ihmetteli heikon aluksen tuntoisuutta, sen tasapainon herkkyyttä, kuinka vähästä se melaa totteli, kuinka se näytti vaistomaisesti välttävän kiviä, ja kuinka ilkeästi kaaret pullistuivat sisäänpäin, kun pohja sattui liekoon ottamaan. Tämä oli hänelle uusi maailma. Kuonab häntä opetti, ettei koskaan pitänyt astua kanuuhun, ennenkuin se oli vesillä, ettei siinä pitänyt koskaan nousta eikä liikkua pitämättä kiinni laidoista, ei koskaan tehdä äkkiliikettä, ja vielä senkin hän oppi, että se oli keveämpi meloa, kun pohjan alla oli kuusi jalkaa vettä, eikä vain kuusi tuumaa.

Tunnissa he olivat kulkeneet viisi mailia ja tulleet Hudsonille, ja siellä heidän työnsä vasta täydellä todella alkoi, kun oli melottava vastavirtaa. Piankin tultiin matalalle osalle, jossa oli nipin näpin vettä kanuun uida. Astuttiin jokeen ja kuljettiin kaalaten, silloin tällöin nostaen tieltä kivi, kunnes päästiin syvemmälle osalle ja aljettiin taas terävään meloa. Pian he sitten tulivat koskellekin, jota oli mahdoton veneellä nousta, ja Rolf sai nyt ensi maun oikeasta taivalluksesta. Kuonabin katse tähyili rantaa, heti kun ensimäiset kuohut näkyivät, sillä ensi kysymys oli, mistäpä noustaan maalle? ja seuraava, pitkäkö on kantomatka? Amerikan lauhkeissa osissa ei ole ainoatakaan tärkeämpää jokea, jonka koskien sivu ei jo ammoisista ajoista olisi taivallettu. Ei kukaan venemies lähde taivaltamaan tutkimatta ensinnä tarkkaan, koska, missä ja miten hänen tulee maihin laskea. Kun hän siis paikan valitsee, niin tapahtuu se tarkan harkinnan jälkeen. Joku merkki hänen matkastaan aina jää, vaikkapa kuinka vähäpätöinen, ja seuraava taivaltaja aina huolellisesti tähyää semmoista merkkiä, päästäkseen etsimisen vaivasta.

"Ugh", oli ainoa sana, jonka Rolf kuuli toverinsa huulilta, ja kanuu kääntyi sileätä kalliota kohti, joka oli suvannossa kosken alla. Maalle noustuaan he huomasivatkin vanhan nuotiotulen hiilloksen. Päivä oli jo melkein puolessa, Rolf sen vuoksi rakensi aterian, Kuonabin ottaessa selkäänsä pienen kantamuksen ja lähtiessä polkua katsomaan. Se ei ollut kovin selvä, oli varmaankin ollut vuoden pari käyttämättä, mutta sillä on aina omat tapansa. Se tavallisesti kulkee läheltä veden sivua, ellei tiellä ole ylipääsemätöntä vastusta, ja helpointa juonta. Kuonab toisella silmällä piti varalta jokea, sillä kuljettava vesitie oli pääasia, ja satakunnan askelta astuttuaan hän jälleen olikin joen reunalla, mukavassa valkamassa kosken niskassa.

Kun oli syöty päivällinen ja intiani piippunsa polttanut, niin ryhdyttiin työhön. Tavarat kannettiin vähin erin kosken niskaan ja viimeksi kanuukin, joka sidottiin rantaan kiinni.

Kuorma sijotettiin jälleen veneeseen ja lähdettiin matkaan, mutta puolen tunnin kuluttua, kun oli kappale matalaa virtaa kuljettu, tultiin toiselle koskelle, joka ei ollut jyrkkä, mutta niin matala, ettei kanuu siinä uinut, vaikka molemmat miehet astuivat kahlaamaan. Kuonabin johdon mukaan koski kuljettiin vähän toiseen tapaan, demi-charge (puolella kuormalla), kuten ranskalaiset sanoivat. Tavaroista toinen puoli nostettiin rannalle, ja sitten miehet, toinen keulasta vetäen, toinen perästä työntäen, kahlasivat veneen kosken niskaan, johon sitten loput tavaroista kannettiin maisin. Oli taas kotvan helppoa matkaa, mutta sitten seurasi kappale hyvin vuolasta virtaa, joka oli paria kolmea jalkaa syvä, taajat lepikkörannat kahden puolen. Intiani meni maalle ja leikkasi kaksi kevyttä vahvaa sauvointa, ja sitten he, toinen keulasta, toinen perästä työntäen, alkoivat jalka jalalta ponnistaa kiivaaseen vastavirtaan, kunnes olivat hyvässä turvassa ylemmällä suvannolla.

Mutta vielä yksi laatu venematkaa oli koettava. He tulivat pitkälle sileälle, syvälle ja sangen kiivaalle virtamatkalle, melkein koskelle — se oli sitä laatua matkaa, jota on ilo kulkea myötävirtaan. Se erosi äskeisestä sen puolesta, etteivät rannat olleet taajan lepikön peitossa, vaan paljasta soraa. Kuonab otti sotalaukustaan pitkän lujan nuoran. Toisen pään hän sitoi, ei keulaan, vaan kanuun laitaan keulan puoleen, toisen sarvaannahkaiseen hihnaan, jonka kietasi rintansa poikki. Rolf perää pitäen, intiani rantaa pitkin vetäen, kanuu kaikella kunnialla nostettiin "väkevän veden" päälle.

Sillä tavalla he taistellen voittivat vuolasta jokea, päivän toisensa perästä, toisinaan päästen vain viisi mailia kahdentoista tunnin kovan työn jälkeen. Koskia, matalia virtoja, taivalluksia, väkeviä vesiä oli ylen runsaasti, ja ennenkuin he olivat kulkeneet ne viisikymmentä mailia, jotka Jesupin joen haaraan oli, niin hyvinpä he käsittivät, miksi tässä maakunnassa niin vähän käytiin.

Rolfista tuli tällä matkalla sitkeä jokimies, ja kun he viidennen päivän iltana näkivät valtavan kotkanpesän kelohongassa pitkän suon reunassa, niin he kumpikin tunsivat tulleensa omaan maahansa ja iloitsivat.