XXIV. Piikkisika.

Skookum oli vain osaksi opetettu pikku koira; se käskettynä jäi majalle, jos sille nimittäin sopi, mutta seurasi arvelematta isäntäänsä, taikka juoksi hänen edellään, jos arveli ihmisen viisautta huonommaksi kuin kolmentoista kokemuksen kuukauden kuluessa hankittua kypsää koiraviisautta. Mutta nyt se eli elämää, jossa entinen kokemus usein väkisinkin petti. Hiljainen kahina maata peittävistä lehdistä oli saanut sen sitä kohti hyökkäämään, ja terävä kiukkuinen haukkuna ilmaisi, että se oli keksinyt jonkun vihamielisen metsänasukkaan. Mutta vihainen haukunta vähän väliä muuttui jonkinlaiseksi ulinaksi, joka oli puoleksi kiukkua, puoleksi tuskaa. Metsämiehet juoksivat paikalle ja näkivät tuon pikku tyhmeliinin kerran toisensa jälkeen hyökkäävän valtavan suuren piikkisian kimppuun, joka oli pistänyt päänsä kaatuneen puun alle ja jättänyt piikkejä täynnään töröttävän takaruumiinsa koiran ahdistettavaksi; hännästä, joka sivalteli puoleen ja toiseen, jäi aina uusi annos piikkejä koiran kuonoon ja naamaan joka kerta kun se uudisti hyökkäyksensä. Skookum oli kiukkuinen tappelemaan, mutta selväänkin se jo näytti saaneen melkein tarpeekseen. Piikkien tuottamat tuskat tietysti yhä lisääntyivät, kiihtyivät joka liikkeellä. Kuonab otti vahvan kepin ja ajoi sillä piikkisian piilopaikastaan. Rolf luuli hänen tappavan sen, heti kun eläimen pää oli paljastunut, mutta piikkisika, huomatessaan uuden ja voimallisemman vihollisen, ei menettänyt hetkeäkään, vaan laukkasi hidasta löntystävää juoksuaan lähimmän pienen kuusen luo ja kapusi korkealle sen oksiin turvalliseen piilopaikkaan.

Skookum ja piikkisika.

Metsämiehet kutsuivat nyt koiran luokseen. Se oli surkean näköinen, pyyhkieli kuonoaan, ensin toisella käpälällään, sitten toisella, koettaen karistella pois piikkejä kielestään, räpytellen kovin silmiään, murahdellen ja itkeä vikisten tuskasta hangatessaan päätään milloin maata, milloin molempia etukäpäliään vastaan. Rolf piteli sitä sen aikaa, kun Kuonab äkkinykäyksellä nyhti pois piikin toisensa jälkeen. Kolme- neljäkymmentä myrkyllistä pikku pistintä siten noukittiin irti sen vavahtelevista koivista, päästä, poskista ja kuonosta, mutta pahimmat olivat ne, jotka olivat huulissa ja kielessä. Ne olivat jo painuneet syvälle pehmeään värisevään lihaan. Yksitellen veti punainen mies voimakkailla sormillaan ulos huuliin tarttuneet piikit, ja Skookum vain vikisi vähän, mutta se kiljui ääneensä, kun kieleen tarttuneita poistettiin. Rolfilla oli täysi työ sitä kiinni pidellessään, ja se, joka ei olisi tiennyt, mitä oli tekeillä, olisi saattanut luulla, että molemmat miehet pitelivät koiraa kiduttaakseen sitä tahallaan mitä julmimmin.

Mutta kovin syvälle ei kuitenkaan ainoakaan piikki ollut uponnut. Kaikki saatiin viimein irti nyhdetyiksi ja pikku koira pääsi vapauteensa.

Rolf alkoi nyt miettiä kostoa piikkisialle, joka hyvässä turvassa istui läheisessä puussa.

Ruutia ei kannattanut tuhlata, mutta Rolf varustautui puuhun kiipeämään, kun Kuonab sanoi: "Ei, ei; sitä et saa. Näin kerran valkoisen miehen kiipeävän kahkia ottamaan; se odotti, kunnes hän oli lähellä, sitten peräytyi alemmaksi hännällään sivaltaen. Hän nosti käsivartensa suojellakseen kasvojaan. Se keihästi hänen käsivarttaan viiteenkymmeneen kohtaan, eikä hän voinut kasvojaan suojella; silloin hän koetti päästä maahan, mutta kahk tuli nopeammin ja sivalteli häntä; sitten hänen kätensä pääsivät irti ja hän putosi. Sääri katkesi ja käsivarsi oli puolen vuotta turvoksissa. Piikit ovat sangen myrkyllisiä. Vähältä piti, ettei hän kuollut."

"No mutta voin minä ainakin hakata puun poikki, niin että se putoo", ja Rolf otti kirveen.

"Wah!" sanoi Kuonab, "ei; isäni sanoi, ettei kahkia saa tappaa, ellei uhraa ja käytä sen piikkejä kotitöihin. Se on huono taika, jos kahkin tappaa."

Piikkiniekka siis jätettiin rauhaan paikalleen, jota se oli niin urhoollisesti puolustanut. Mutta entä Skookum, mitenpä se? Se oli lopulta laskettu irti. Viisastuakseenko? Johan nyt! Ei ollut kulunut tuntiakaan, ennenkuin se löysi toisen piikkisian ja muistaen vain vihansa teki saman ikävän erehdyksen ja sai jälleen alistua saman tuskallisen avun alaiseksi, jota ilman se varmaan olisi kuollut. Mutta vasta illalla se alkoi tuntea oikean rangaistuksensa, eikä seuraavana aamuna kukaan olisi tuntenut tuota metsämiesten perässä surkeana kulkevaa limppupäätä samaksi vilkkaaksi pikkukoiraksi, joka vielä edellisenä päivänä oli niin iloisesti metsässä juoksennellut. Monta pitkää päivää kului, ennenkun se oli täysin parantunut, ja vähän aikaa oli henkikin vaarassa. Eikä se sittenkään elämänsä loppuun saakka tullut täysin älyämään, kuinka mieletöntä oli hyökätä hännällään tappelevan eläimen kimppuun.

"Niin se on aina", sanoi intiani. "Ilveksen, vuoripantterin, suden, ketun, kotkan, kaikkien, jotka hyökkäävät kahkin kimppuun, täytyy kuolla. Kerran isäni näki karhun, jonka sen piikit tappoivat. Se oli koettanut purra kahkia, mutta se sai suun täyteen piikkejä, joita se ei voinut sylkeä ulos. Ne upposivat syvempään ja sen leuat turposivat, niin ettei se voinut avata eikä sulkea niitä syödäkseen; sitten se kuoli nälkään. Minun väkeni löysi sen kosken alta kala-allikon luota. Siinä oli paljon kaloja. Karhu saattoi niitä kämmenellään tappaa, mutta ei syödä, niin että se suu selkisten selällään ja ylellisyys ympärillään kuoli siinä allikossa nälkään.

"Ei ole muuta kuin yksi eläin, joka voi kahkin tappaa, ja se on ojeeg, suuri kalastajanäätä. Se on piru itse. Se tekee kovin voimalliset taiat; kahk ei voi sille mitään. Se kääntää sen selälleen ja repäisee auki sileän mahan. Niin se on joka kerta. Emme me tiedä, mutta minun isäni sanoi syyksi, että kun Nana Boju kerran vedenpaisumuksessa istui uivalla puulla kahkin ja ojeegin kanssa, niin kahk oli pöyhkeä ja tahtoi istua korkeimmalla paikalla, mutta ojeeg kunnioitti Nana Bojua ja puri kahkia, opettaakseen sitäkin, ja sai siitä korvilleen monipiikillisen hännästä. Mutta manito veti ulos piikit ja sanoi: 'Olkoon nyt näin aina; ojeeg voittaa kahkin, eivätkä kahkin piikit koskaan pysty ojeegiin'."