XXXII. Sarvistaan yhteen kytkeytyneet sarvaat.

Ihmiselämässä marraskuu on synkkyyden, epätoivon ja itsemurhain kuukausi.

Mutta metsän elämässä marraskuu on raivokuu. Monet ja erilaiset ovat sen ajan raivot, mutta ei ole mitään sen hurjempaa kuin valkohäntähirven kiima-aika. Se ilmautuu kuin joku tauti, ensiksi sarvaitten niskan turpoamisessa ja sitten koko hirvikansan kuumekiihkossa. Pitkät ja itsepäiset tappelut sarvaitten kesken ovat tuolle ajalle ominaisia; laiminlyöden syömisenkin ne viettävät päivät ja yöt juoksussa ja tapettavan haussa.

Sarvet, jotka keväästä pitäen ovat yhtä mittaa kasvaneet, ovat nyt täysikokoiset, terävät, raskaat ja nukasta puhtaat; ne ovat parhaimmillaan. Mitä varten? Onko luonto tehnyt ne pistämistä, haavottamista ja hävittämistä varten? Mutta näitä hyökkäysaseita ei juuri käytetä muuhun kuin puolustukseen, vaikka se kummalta kuuluukin; sarvas käyttää niitä vertaistensa kanssa otellessaan enemmän kilpenä kuin peitsenä. Pitkälliset kovat tappelut eivät ole juuri muuta kuin vääntelyn ja puskemisen voimankoetuksia; tuskin milloinkaan ne surmaan päättyvät. Jos joskus kuolemakin päättää taistelun, niin ei se usein johdu ammottavasta haavasta, vaan äkillisestä sarvien sekaantumisesta, jonka kautta kaksi sarvasta takertuu yhteen niin selviytymättömästi, toivottomasti, että kumpikin kuolee nälkään. Harvoin on tavattu kaksintaistelupaikalta valkohäntähirveä, joka kilpailijansa sarven iskusta olisi surmansa saanut, hyvin harvoin ja etäisin välimatkoin. Mutta semmoisia tapauksia tiedetään satoja, että sarvaat ovat sarvistaan yhteen takertuneet ja nälkään nääntyneet.

Sadottain oli valkohäntähirviä tässä maassa, jonka Rolf ja Kuonab näin olivat omakseen ottaneet. Toinen puoli oli uroita ja ainakin puolet näistä oli joka päivä jonkun kerran, ja montakin kertaa, tappelussa koko marraskuun ajan; toisin sanoen, kymmenkunnan mailin piirissä mökistä taisteltiin tässä kuussa luultavasti tuhatkunta kaksintaistelua. Kummako siis, että Rolf sattui jonkun näkemäänkin ja etäältä kuulemaan vielä useampia.

He asuivat nyt pirtissä ja Rolfin tapana oli hiljaisina pakkasöinä, luodessaan tähtiin viimeisen katseen, ennenkun pirttiin meni, tarkkaan kuunnella pimeyden ääniä. Toisinaan kuului sarvihuuhkajan huhuileminen, kerran tai pari suden pitkä sujuva ulvonta; mutta monesti kuului sarvienkin kapsetta, joka tiesi kahden sarvaan kaukana salolla kiistävän tuosta kaikkein tärkeimmästä kysymyksestä: "Kumpi meistä on parempi?"

Eräänä aamuna hän vielä kuuli satunnaista kalinaa samalta paikalta kuin edellisenä yönäkin. Hän lähti aamiaisen jälkeen yksin liikkeelle ja varovaisesti lähelle hiipien kurkisti pieneen aukioon, nähdäkseen kaksi sarvasta päät yhdessä, heikosti ja verkalleen puskevan puoleen ja toiseen. Niiden kieli roikkui suusta; ne näyttivät melkein uupuneilta, ja melkein eekeriä laajalta tallattu lumi osotti selvään, että ne olivat taistelleet tuntikausia; nämä siis tosiaan olivat samat, jotka hän oli yöllä kuullut. Mutta yhä ne olivat tasaväkiset, ja silmien viheriä liekki ilmaisi päältä nähden lempeäin eläinten raivoisaa sisua.

Rolfin oli helppo päästä aivan lähelle. Jos ne hänet huomasivat, niin eivät ne paljoa välittäneet silmäinsä todistuksesta, sillä velttoa taistelua yhä jatkettiin, kunnes ne pysähtyessään jälleen hengähtämään erosivat, kohottivat vähän päätään, haistelivat ja sitten juoksivat loitommaksi niin lähelle päässeestä pelätystä vihollisesta. Viidenkymmenen askeleen päässä ne kääntyivät, ravistelivat sarviaan, näyttivät olevan kahden vaiheilla, juostako pois, ruvetako taas tappelemaan, vai hyökätäkö ihmisen kimppuun. Onneksi ne valitsivat ensimäisen, ja Rolf palasi mökille.

Kuonab kuunteli hänen kertomustaan ja sanoi sitten: "Olisivat voineet sinut tappaa. Kaikki sarvaat ovat raivoja tähän aikaan. Usein ne hyökkäävät ihmisen kimppuun. Isäni veljen tappoi raivokuun sarvas. Löysivät vain hänen ruumiinsa, riekaleiksi revittynä. Hän oli päässyt puuhun vähään matkaan, mutta sarvas oli hänet puuta vastaan läpi puskenut, jäljet olivat selvät, ja lumesta nähtiin, kuinka hän oli pitänyt kiinni sarvista ja kuinka hirvi oli raahannut häntä mukanaan, kunnes hänen voimansa olivat loppuneet. Hänellä ei ollut pyssyä. Sarvas meni menojaan. Siinä kaikki, mitä he saivat tietää. Luottaisin ennemmin karhuun kuin sarvaaseen."

Intianin sanat olivat niukat, mutta ne antoivat koruttoman kuvan. Kun Rolf seuraavan kerran kuuli sarvaiden tappelun etäistä ääntä, niin hän kammoten muisti tuon epätoivoisen taistelun lumessa, ja hän sai siitä uuden toisenlaisen käsityksen oikkuisten mielentilain sarvipäästä.

Pari viikkoa tämän jälkeen, kun hän palasi kotiin, yksin käväistyään ansajuonen osalla, niin hänen korvaansa kantautui edestä päin metsästä outoja ääniä; syviä, soinnukkaita, puoli-inhimillisiä ne olivat. Oudot kummalliset metsä-äänet talvella ovat melkein varmaan korpin tai närhen; syvät taas luultavasti korpin.

"Kuok, kuok, ha, ha, ha — hruu, hrrr, huup, huup"' — semmoisia pirullisia räkätyksiä kuului, ja Rolf, hiipien hiljaa lähemmäksi, näki vilaukselta sydensynkkiä siipikyniä suhahtelevan alempien mäntyjen seassa.

"Ho, ho, ho — jah — hiu — u — u — u", kuului kalmanlintujen kamala räkätys, ja piankin Rolf erotti niitä oksien seassa toistakymmentä, hyppien ja joskus maahankin lentäen. Yksi laskeusi ruskealle kasalle. Sitten mätäs alkoi liikahdella. Korppi nokkimaan, mutta taas ruskea kasa liikahti ja korppi hyppäsi läheiselle oksalle. "Uah — uah — uah — uo — huu — jau — uau — rrrrr — rrr — rrrrr" — ja muut korpit yhtyivät siihen.

Rolfilla ei ollut muuta asetta kuin jousi, taskuveitsi ja tappara. Hän otti viimeksimainitun käteensä ja astui hiljaa lähemmäksi. "Hou — hou", huusivat korpit kolkolla äänellään, sitten lensivät turvallisille oksille, joilta ne nauroivat kuin menninkäiset jollekin kummitusilveelle.

Nuorukainen lähemmä astuessaan näki näyn, joka herätti hänessä kauhunsekaista sääliä. Suuri väkevä sarvas — ainakin ennen väkevä — seisoi, hoiperteli, lankeili polvilleen siellä; toisinaan kohoten takajaloilleen, suonenvedontapaisesti veti, nytki maassa makaavaa pitkää harmaata ruhoa, toisen sarvaan, tappelutoverin ruumista, hengetöntä, niskaansa taittanutta, kuten sitten huomattiin. Kuolleen suuriin vankkoihin sarviin olivat elävän sarvaan sarvet takertuneet ikäänkuin raudalla kotkaten, terässinkilöillä liittäen. Kaikella voimallaan elävä sarvas tuskin saattoi päätään liikuttaa, raahaten tappelutoverinsa ruumista perässään. Lumen merkit osottivat, että se alussa oli voinut vetää ruumista monta syltä; se oli näykkinyt vähän vesoja ja oksia; mutta silloin kun se oli paremmissa voimissa, jo aikoja sitten. Kauanko? Vähintäin neljä päivää, ehkä viikonkin oli kurja sarvas kitunut toivottomana kuolemaa, joka ei tahtonut tulla. Sitä osottivat sen kuihtuneet kyljet, sen palava riippuva kieli, joka ei ollut jalankaan päässä lumesta eikä kuitenkaan ulottunut, sen rauenneet silmät, joista kuoleman himmeän hunnunkin alta vielä heikosti välähti tappeluraivon viheriä liekki uuden vihollisen lähestyessä.

Korpit olivat nokkineet kuopistaan kuolleen sarvaan silmät ja syöneet kolon sen selkään. Ne olivat alkaneet nokkia elävääkin sarvasta, mutta etukoivellaan se oli saanut silmänsä suojelluiksi; kuitenkaan sen tila tuskin olisi voinut olla kamalampi. Se oli säälittävin näky, mitä Rolf oli milloinkaan nähnyt metsäelämässä, melkeinpä koko elämässään. Hän tunsi syvää sääliä eläin raukkaa kohtaan. Hän unohti, että se oli ajettava riistaeläin; näki vain sävyisän, sorean luontokappaleen surkeimmassa, kamalimmassa pulassa; lähimmäisen hädässä; ja hän paikalla ryhtyi auttamaan. Tappara kädessä hän hiljaa astui esiin, katsoi kuolleen sarvaan sarvien juuresta hyvän esillä olevan paikan ja iski siihen terävästi tapparalla. Vaikutus elävään sarvaaseen oli hämmästyttävä. Se havahtui koviin voimanponnistuksiin, jotka osottivat kuoleman vielä olevan kaukana. Se puski, sitten peräytyi taapäin, vetäen mukanaan sekä kuollutta että halukasta auttajaansakin. Rolf silloin muisti intianin sanat: "Suulla on suuri taikavoima". Hän puheli sarvaalle lempeästi, rauhottavasti. Sitten meni hän lähemmäksi ja koputti sarvea, jonka hän tahtoi katkaista; tyynnytellen ja koputellen hän vähitellen lisäsi voimaa, kunnes lopulta saattoi iskeä kiinni pitävää sarvea oikein tuntuvasti. Monta kertaa hän sai iskeä, sillä hirven sarviaine on siihen aikaan sangen paksua ja lujaa, mutta vihdoin sarvi kuitenkin erkani. Rolf kiepautti sitä ja voimakas sarvas oli vapaa. Vapaa miksi hyväksi?

Oi, älkää kertoko sitä niille, jotka ovat olleet metsän hirvien ystäviä! Salatkaa se kaikilta, jotka sokeasti uskovat, että hyvää työtä aina täytyy seurata kiitollisuuden! Odottamattomalla tarmolla, kiihkoisella raivolla, pirullisella tarkotuksella tuo kiittämätön hyökkäsi vapauttajansa päälle, tähdäten iskun niin kuolettavan kuin sen voimilla suinkin saattoi.

Se oli Rolfille täydellinen yllätys, hän tuskin ennätti käydä kiinni murhaajan sarviin ja vääntää niitä syrjään vatsastaan. Sarvas teki raivoisan hyökkäyksen — voih! mikä villitty paholainen sille antoikin semmoisen voiman? — ja Rolf kaatui kumoon. Takertuen henkensä edestä häijyn kataliin, irstaisiin sarviin hän kiljui, kiljui kovempaa kuin oli koskaan kiljunut ennen: "Kuonab, Kuonab! auta, voih, auta minua!" Mutta hän oli kuin maahan naulattu, raivo elukka rutisti hänen rintaansa, koettaen saada sarviensa kärkiä tehoomaan; pelastuksestaan hän sai kokonaan kiittää sitä, että sarvien leveys soi hänen ruumiilleen välissään tilaa. Mutta paino, joka runteli hänen rintaansa, rutisti ulos hänen voimansa, hänen henkensä; hänellä ei enää ollut ilmaa uudelleen huutaakseen. Kuinka korpit puusta nauroivat ja "hou-houasivat!"

Sarvaan silmissä kiehahti jälleen murhamielisen vihan viheriä liekki, se riuhtoi voimakasta niskaansa puoleen ja toiseen raivohullun voimalla. Sitä ei voinut kestää kauaa. Pojan voimat raukenivat nopeaan; puskeva peto ruhjoi hänen rintaansa.

"Voih, Jumalani, auttakaa!" hän läähätti, kun sarvas jälleen alkoi tempoa turmansarviaan saadakseen ne valloilleen. Elukka oli melkein vapaa, kun korpit äkkiä lähtivät lentoon kovasti raakkuen ja metsästä hyökkäsi joku kolmas tappelemaan. Pienempikö sarvas? Ei; mutta mikä? Rolf ei sitä tiennyt, mutta samalla kuului kamalaa rähinää ja Skookum oli kiinni murhaajan takakoivessa. Se repi ja raastoi, ei tosin jaksanut heittää nurin sarvasta, mutta sen hampaat olivat terävät ja koko sisu toimessa, ja kun se käänsi julman hyökkäyksensä vielä arempiin ruumiinosiin, niin sarvas uupumaisillaan peräytyi, kaarti ympäri ja kaatui. Ennenkuin se ennätti toipua, Skookum hyökkäsi kiinni sen turpaan ja riippui siitä kuin synti. Sarvas sai jonkun verran heilutetuksi vankkaa niskaansa ja vedetyksi mukanaan koiraa, mutta se ei saanut sitä irti ravistetuksi. Rolf huomasi hetken otollisuuden, nousi vapiseville jaloilleen, tarttui tapparaansa, iski raivon elukan pökerryksiin. Löytäen sitten lumelta pudonneen puukkonsa hän pisti "eränhaavan", josta vuoti ulos punainen elämän neste ja vaipui sitten lumelle, eikä sen koommin mitään tiennyt, ennenkuin Kuonab seisoi hänen vieressään.

"Kuonab, Kuonab! Apuun!"