LXXV. Tiedusteluretkellä Canadassa.

"Kaksi asiaa", sanoi Si Sylvanne senatille, "huomataan joka kerran, kun kansa on hädässä. Ensiksikin, että päällikköinä on joukko pökköpäitä, ja toiseksi, että riveissä on paljon suuria päälliköitä. Ja onneksi joutuu kaikki paikoilleen, ennenkuin hätä on päättynyt, ja jokainen muovautuu asemaan, joka hänelle on tuleva."

Amerikan kansa alkoi juuri oppia, kuinka totta tämä oli. Ne pökköpäät, jotka johtivat, olivat jo itsensä ilmaisseet, ja kesällä 1813 saatiin jos kuinka paljon lisätodistuksia. Toukokuu, kesäkuu ja heinäkuu saivat kuluneeksi, ja monet viestit Rolf sillä ajalla kuljetti, monia surullisiakin niiden joukossa. Stony Creekin, Beaver Damin ja Niagaran tappiot olivat ankaria iskuja läntisellä rajalla taistelevalle armeijalle. Kesäkuussa urhea mutta varomaton luutnantti Sidney Smith joutui Champlain järvellä kahden aluksensa keralla väijytykseen. Amerikkalaiset siinä menettivät "Growlerin" ja "Eaglen" ja järvellä oleva brittiläinen laivasto sai niistä vahvistusta.

Näitten menestysten rohkaisemina brittiläiset joukot tekivät Champlain järven pohjoispuolelta hyökkäysretken toisensa jälkeen amerikkalaiselle alueelle, hävittäen, mitä eivät voineet mukanaan kuljettaa.

Rolf ja Kuonab lähetettiin tiedusteluille niille seuduin, jotta he, mikäli mahdollista, voisivat ajoissa antaa tiedon suuremmista hävitysretkistä.

Amerikkalaiset eivät mielellään käyttäneet intianeja sodassa; englantilaisilla taas ei ollut semmoisia epäilyksiä, ja paljon punanahkoja taisteli heidän liittolaisinaan. Kuonabin suhteen tapahtui kuitenkin amerikkalais-riveissä poikkeus, koska valkoinen toveri takasi hänen puolestaan, ja Canadan rajoilla hänestä oli hyvä apu, koska hän osasi vähän ranskaa ja saattoi vapaasti kuljeskella Canadan kylissä, jossa häntä ei osattu epäillä amerikkalaiseksi tiedustelijaksi.

Hän siis lähti yksin matkaan ja kulki laajalti. Hän tunsi maan melkein Montrealiin saakka ja hiiviskeli heinäkuun lopulla Odletownin seuduilla, jossa hän kuuli muutamia semmoisia hajanaisia lauseita, että paikalla halusi saada enemmänkin tietoja. "Eversti Murray —tuhatkaksisataa miestä — neljäsataa miestä -"

Rolf sillä aikaa lymysi La Colle Millin seuduilla metsissä. Hän näki sinne tulevan sotaväkeä komppanian toisensa jälkeen, kunnes kylässä oli koolla noin viisisataa miestä. Yön tullen hän päätti mennä lähemmäksi. Hän lähti metsästä ja kulki varovasti avoimen maan poikki.

Heinä oli tehty ja suurin osa jo latoonkin vedetty, mutta vainion keskellä oli vielä heinäruko. Rolf oli juuri lähellä tätä rukoa, kun hän samalla kuuli sahalta päin sotamiesten ääniä. Pian sieltä tuli näkyviin suuret joukot, kantaen peittojaan mukanaan. Nähtävästi sahassa ei ollut kaikille sijaa, jonka vuoksi osa aikoi majautua vainiolle.

Tiedustelija alkoi peräytyä, kun samalla takaapäin kuului toisia ääniä, jotka ilmaisivat sieltä päin olevan tulossa toisen joukon, niin että Rolf joutui kahden tulen väliin. Muuta paikkaa ei ollut, mihin piiloutua, kuin heinäruko. Hän kohotti sen reunaa ja ryömi alle, mutta se oli täynnään ohdakkeita ja okapensaita. Siinä olikin syy, miksi ruko oli jätetty pellolle, ja Rolf sai nyt tyytyä näitten piikkien tarjoomaan mukavuuteen.

Nopeaan hänen sydämensä jyskytti, kun hän kuuli aseitten kalskeen ja jalan poljennan lähenemistään lähenevän; sitten alkoi kuulua miesten ääniä. Hän kuuli myös selvin sanoin, että kumpikin osasto aikoi jäädä siihen yöksi, ja hän huomasi olevansa melkein kokonaan piiritetty. Miehet puhuivat ääneensä, alkoivat sitten valmistaa vuoteitaan, ja hän kuuli jonkun sanovan: "Tuolla on heinäruko, ota siitä heiniä."

Sotamies lähestyi, ottaakseen sylillisen heiniä, mutta puhkesi sadatteluihin ja kirouksiin, kun hänen paljaat kätensä saivat naarmuja ohdakkeista ja okaista. Toverit nauroivat hänelle ja silloin hän palasi tulelle ja uhkasi suuttuneena sytyttää heinäruon palamaan. Heti tulikin mies takaisin palava kekäle kädessään.

Rolf oli valmiina juoksemaan henkensä edestä, paikalla kun hänen katoksensa syttyisi tuleen, ja hän katsoi sotamiestä suoraan vasten kasvoja, tämän puhallellessa kekälettään. Mutta siitä oli tuli sammunut, eivätkä ohdakkeet olleet vielä niin kuivia, että ne olisivat helpolla syttyneet; polttamisesta ei sen vuoksi tullutkaan mitään. Muristen, mitä lienee murissut, sotamies jälleen heitti maahan savuavan kekäleen ja palasi tulelle. Kun hän oli turvallisen matkan päässä, niin Rolf otti kourallisen multaa ja peitti sillä hehkuvan hiilen.

Se oli jännittävä hetki, ja vain tyyni odotus pelasti Rolfin.

Tuli sitten pari sotamiestä, jotka alkoivat levitellä peittojaan aivan lähelle rukoa. Jonkun aikaa he tupakoivat ja juttelivat. Toisella heistä ei ollut tupakkaa; toinen siihen sanoi: "Mitäpä siitä, saammepa Plattsburgista enemmänkin", ja sitten he purskahtivat nauruun.

Sitten Rolf kuuli erinäisiä katkonaisia lauseita: "Paikalla kun eversti...", ja muuta sen tapaista.

Rolf oli peräti tukalassa asemassa. Ohdakkeet repivät hänen kasvojaan ja niskaansa. Hän ei uskaltanut muuttaa asentoaan, ja epätietoista oli, kauanko hänen täytyisi siinä olla. Hän päätti yrittää pakoon, kun ei enää kuuluisi ääniä.

Lähimmät sotamiehet asettuivat nyt levolle. Kaikki oli sangen hiljaista, kun Rolf tirkisti suojastaan ja näki kaksi kamalaa tosiasiaa: ensinnäkin pari vartiomiestä, jotka käyskentelivät edes takaisin pitkin leirin reunaa, ja toiseksi, että kuu nousi kirkkaana ja täytenä. Rolf ei koskaan ennen voinut aavistaakaan, että kaunis kuu saattaisi olla niin kamalan näköinen.

Mitäpä neuvoksi? Hän oli joutunut satimeen keskellä sotilasleiriä, ja La Colle Milliin oli epäilemättä keräytynyt joku tärkeä retkikunta ennen.

Hänellä oli runsaasti aikaa sitä ajatella. Varmaankin hän pääsisi poistumaan ennen päivännousua. Virkapuku ehkä pelastaisi hänen henkensä, mutta sotamiesten tapana on jakaa pelottavan nopeaan oikeutta vakoojille — ja vasta jäljestäpäin huomata, että mies onkin univormuun puettu.

Vähän väliä hän kurkisti piilostaan, mutta kaikki oli ennallaan: nukkuva rykmentti, edes takaisin käyskentelevät vartiomiehet, yhä kirkastuva kuutamo. Sitten vaihdettiin vartioita ja kaikki toimesta päässeet vartiomiehet valitsivat makuupaikakseen juuri Rolfin ru'on viereisen rinteen. Jälleen tuli muuan siitä heiniä ottamaan, mutta jälleen uudistui sama naurettava kiukun purkaus, kun ru'ossa olikin paljaita ohdakkeita. Kuinka kiitollinen Rolf nyt oli piikeistä ja okaista, jotka pistelivät hänen niskaansa.

Hän oli nyt joka puolelta saarrettuna, ja kun ei tiennyt, mitä tehdä, niin ei hän mitään tehnytkään. Pari tuntia hän makasi aivan hiljaa, ja nukahti sitten. Hän heräsi pieneen kahinaan, jota kuului aivan hänen päänsä vierestä, ja katsellessaan ulos näki hän pari kisailevaa peltohiirtä.

Kuutamo oli nyt sangen kirkas ja hiirien liikkeet näkyivät selvään. Ne söivät ru'ossa olevien ruohojen siemeniä ja juoksivat tuon tuostakin heinien alle. Sitten ne karkeloivat edemmäksi ja riemukseen löysivät kimpun virnanpalkoja, kun samalla äänetön valohämy kiiti yli kentän. Väläys, räväys, pieni rääkäys, ja toinen hiiristä oli höyhenellisen vihollisensa kynsissä ja tämä lensi sen keralla pois. Eloon jäänyt hyökkäsi rukoon ja piiloutui, Rolfin kasvojen yli kiiveten, heiniin.

Yön kuluessa Rolf tavan takaa lyhyeen nukahti. Aamun koittaessa soi torvi, ja sotamiehet nousivat aamiaistaan valmistamaan. Jälleen lähestyi muuan, ottaakseen kourallisen heiniä valkean sytöksi ja jälleen ystävälliset ohdakkeet tekivät tehtävänsä. Yhä enemmän kuuli Rolf nyt samaa puhetta "Plattsburgista" ja "everstistä".

Aamiainen tuoksui ihmeteltävän houkuttelevalta — Rolf parka oli kovin nälissään. Kahvin kutkutteleva tuoksu tunkeutui heinärukoon. Kuivattua lihaa hänellä oli kerallaan, mutta hän kaipasi vettä. Hänen janonsa oli polttava, jäsenet kankeat, ruumis vaivaantunut. Se oli kovin taistelu, mitä hän oli siihen saakka taistellut henkensä edestä. Vaikka sotamiehet tuskin viipyivät puolta tuntia aamiaispuuhissaan, niin kävi aika hänestä kuitenkin ylen pitkäksi. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun hän kuuli jalkain töminää ja äänet hälvenivät etäisyyteen.

Peittäen päänsä heinillä hän hitaasti kohotti itseään ja saattoi nyt katsella ympärilleen. Oli kirkas, auringonpaisteinen aamu. Heinäruko, tahi ohdakeruko, oli ehkä neljännesmailin päässä metsänreunasta. Sotamiehet näyttivät kaatavan puita ja rakentavan sahan ympärille paaluaitaa. Mutta vainiolla kierteli pieni koira, etsien ruuantähteitä sotamiesten aamiaispaikalta, ja se Rolfia pelotti. Jos koira lähestyi hänen piilopaikkaansa, niin silloin ei auttanut muu kuin lähteä juoksuun. Miehen voi niin lyhyellä matkalla pettää, mutta ei koiraa.

Mutta onneksi oli aamiaisen tähteitä runsaasti, ja koira lähti sitten sahalle, tehdäkseen toisen koiran kanssa mieltäkiinnittäviä hajututkimuksia uuden hirsiaidan patsaitten juurella.