X. Rolf ulkona työssä ja sen seuraukset.

Se on saamattomista saamattomin, joka ei ole kuningas jossain pienessä kolkassa, sano' Si Sylvanne.

Se joka on sinulle vääryyttä tehnyt, ei koskaan anna sinulle anteeksi, ja se taas, joka on sinua auttanut, pysyy ainiaan suosiollisena. Ei tosiaan ole mitään, joka siihen määrään toiseen kiinnittää kuin tieto, että on tuota toista auttanut.

Kuonab auttoi Rolfia ja siten kiintyi häneen enemmän kuin moneen naapureistaan, joiden kanssa hän oli ollut vuosia tuttava; hän milt'ei alkoi vieraastaan pitää. Sattumoisin he olivat yhteen joutuneet, mutta sangen pian ilmeni, että heidän välillään oli syntymässä ystävyys. Rolf oli vielä liian lapsellinen ajatellakseen etäisempää tulevaisuutta, ja niin oli Kuonabkin. Useimmat intianit ovat vain isoja lapsia.

Mutta yhtä asiaa Rolf kuitenkin ajatteli — hänellä ei ollut oikeutta elää Kuonabin majassa, hankkimatta kohtuullista osaa jokapäiväisistä tarpeista. Kuonab hankki elantonsa osaksi metsästyksellä, osaksi kalastuksella, osaksi vasuja myymällä ja osaksi tilapäisellä työllä naapureissa. Rolf ei vielä ollut oppinut maankulkurin tavoille, ja kun hänelle selvisi, että hän ehkä tulisi viettämään kaiken kesää Kuonabin kanssa, niin hän sanoi suoraan:

"Antakaa minun olla täällä pari kuukautta. Minä teen taloissa työtä osan ajastani ja ostan ainakin mitä itse tarvitsen." Kuonab ei sanonut mitään, mutta heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja poika tiesi, että se oli hyvä.

Rolf vielä samana päivänä lähti Obadiah Timpanyn taloon ja tarjoutui päivätyöhän, viljavainioita ja juurikasvimaita muokkaamaan. Kukapa maanviljelijä ei ilomielin ottaisi apua toukoa tehdessään tai elonkorjuun aikana? Kysymys oli vain siitä, mitä hän taisi tehdä ja paljonko hän tahtoi? Ensimäisestä oltiin pian selvillä; kaksi dollaria viikossa oli siihen aikaan tapana maksaa pojille; ja kun hän suostui ottamaan osan luonnontuotteina, niin hän oikeastaan sai kolme dollaria viikossa ja vielä ravinnon ja asunnon. Ruokatavarat olivat yhtä halvat kuin palkatkin pienet, ja viikon kuluttua Rolf kantoi leiriin säkillisen kaurajauhoja, säkillisen vehnäjauhoja, karpion perunoita, omenoita ja dollarin rahaa. Dollari meni teehen ja sokeriin, ja kaiken kaikkiaan koko saalis riitti heille kummallekin kuukauden; Rolf siis saattoi hyvällä omallatunnolla jäädä wigwamiin.

Oli tietysti mahdotonta estää Myanoksen juoruavaa pikkukaupunkia saamasta tietää ensinnäkin, että intianilla oli valkoinen poika toverina, ja myöhemmin, että tämä poika oli Rolf. Naapureissa väiteltiin siitä paljon. Toisten mielestä sitä ei pitänyt sallia, mutta Horton, joka omisti sen maan, jolla Kuonabin wigwami oli, ei nähnyt mitään syytä sekaantua asiaan.

Mutta Ketchura Peck, vanhapiika, näki monta ja mitä parasta syytä. Hän oli tyttö, jolla oli tehtävä, ja hän väitti, että oli häpeä antaa jumalattoman pakanan kasvattaa kristittyä nuorukaista. Se tuotti hänelle melkein yhtä monet tuskat kuin Keski-Afrikan pakanat, joilla ei ole sunnuntaikouluja eikä vaatteita juuri enempää kuin kirkkojakaan. Kun hän ei saanut Peck pastoria eikä Knapp vanhinta asiaan puuttumaan, eikä uskaltanut toivoa omain rukoustensakaan kovin pian auttavan, niin hän päätti tehdä rohkean teon "monen unettoman yön ja rukouksen jälkeen", nimittäin kantaa piplian pakanan omaan linnaan.

Niinpä hänet eräänä kauniina kesäkuun aamuna nähtiin sievoisena ja somistettuna, — omasta mielestään, peilin edessä huuliaan hymistellessään, melkein kirkastettuna — liihottelemassa Piipunvarren lammelle, raamattu kädessä ja silmälasit puhtaiksi pyyhittyinä, valmiina lukemaan villiytyneelle soveliaita raamatun paikkoja.

Hän oli täynnään lähetysintoa Myanoksesta lähtiessään, ja melkein täynnään Puutarhakadun tielle saapuessaan; mutta tämä into vuoti pahasti, ja metsät näyttivät niin pelottavilta ja autioilta, että hän ihmetteli, olikohan naisilla oikeutta ruveta lähetyssaarnaajiksi. Kun lampi tuli näkyviin, niin se hänen mielestään oli niin epämiellyttävän toisenlaista kuin Myanos, ja missäs oli intianin koti? Huutaa hän ei uskaltanut; hän tosiaan alkoi toivoa, että olisi ollut taas kotona, mutta velvollisuudentunto vei häntä vielä kokonaista viisikymmentä askelta pitkin lammen reunaa, ja sitten hän tuli ylipääsemättömän kallion äkkijyrkän törmän eteen, joka selvään sanoi: "Seis!" Nyt täytyi palata, taikka päästä törmän päälle. Hänen jenkkiläinen itsepintaisuutensa sanoi: "Koeta ensin päästä törmän päälle," ja nyt alkoi pitkä vaivaloinen kapuaminen, joka ei päättynyt, ennenkuin hän oli tullut korkealle paljaalle kalliolle, jonka toinen puoli vietti aivan jyrkkään ja jolle näkyi kylä ja meri.

Mikä hänen ilonsa lieneekään ollut, kun koti taas näkyi, sen äkkiä tukahutti kauhistuttava keksintö: hän oli aivan intianin kodan päällä ja sen molemmat asukkaat näyttivät niin peräti, niin kauhistuttavan villeiltä, että hän oli kiitollinen, kun he eivät häntä huomanneet. Hän paikalla teki takaperon, mutta sen verran toinnuttuaan, että jälleen uskalsi alas tirkistää, hän näki jotain käristymässä valkean edessä — "hennon käsivarren, jossa oli käsi ja viisi sormea", kuten hän jäljestäpäin sanoi, ja "tuskan kauhistus tuli hänen ylitseen". Niin niin, olihan kuultu, että semmoistakin tapahtui. Kun vain pääsisi turvassa kotiin! Miksi hän olikaan näin kiusannut kaitselmusta? Hän peräytyi hiljaa ja rukoili vain, että pääsisi pakoon. Mitä, viemättä edes perille raamattua? Synti olisi palata se mukanaan! Kallionkoloon hän sen pisti, ja sitten, ettei tuuli veisi irtaimia lehtiä, asetti kiven sen päälle ja pakeni tästä kamalasta paikasta.

Iltasella, kun Kuonab ja Rolf olivat ateriansa päättäneet — heillä oli leipää ja paistettua pesukarhua, — niin ukko nousi kalliolle taivasta katsomaan. Hänen silmänsä keksi paikalla kirjan, joka selvästikin oli siihen huolin peitetty ja siis kätkössä. Kätkö on intianille pyhä. Hän ei siihen koskenut, mutta kysyi myöhemmin Rolfilta: "Sinunko?"

"Ei."

Varmaan se oli jonkun omaisuutta, joka aikoi palata sen ottamaan, he siis jättivät sen rauhaan. Se jäi siihen moneksi kuukaudeksi, kunnes tulivat talvien myrskyt, repivät irti kannet, hajottivat lehdet, mutta kuitenkin jättivät tähteitä, joista kirja myöhemmin monien aikain perästä tunnettiin ja voitiin sen mukaan antaa vuorelle se toinen nimi, joka sillä on vielä tänä päivänä — "Pipliakallio, jolla Kuonab, Cos Cobin poika asui."