LXX. Kirjeiden pelastus.

Voih, mikä turman isku! Nyt vasta Rolf älysi, kuinka uupunut hän oli, kuinka kiihkoisa perille saattamaan rohkaisevaa sanomaansa ja pääsemään hetkeksi jännityksestä. Hän tunsi itsensä nyt niin peräti heikoksi. Ei ollut epäilystäkään, onnettomuus oli kohdannut hänen maansa aseita.

Hänen ensimäinen huolensa oli kadota näkyvistä ahkioineen ja kalleine kirjeineen.

Mitä piti hänen tehdä? Ei mitään, ennenkun oli saanut tarkempia tietoja. Hän lähetti Kuonabin takaisin ahkion keralla, pyytäen häntä asettumaan erääseen paikkaan, joka oli siitä kahden mailin päässä, majautumaan sinne ja odottamaan häntä.

Sitten hän lähti yksin matkaan. Yhä ja yhä häntä vaivasi ajatus: "Jos minä olisin ennen ennättänyt, niin he ehkä olisivat kestäneet."

Joen rannalle oli suurimman rakennusryhmän ympärille kokoontunut hevosia, ja siitä hän arvasi, että siinä mahtoi olla ravintola. Hän meni huoneeseen ja tapasi siellä koko joukon miehiä aamiaista syömästä. Hänen ei tarvinnut kysellä; pöydässä ei muusta puhuttu. Ogdensburg oli vallotettu edellisenä päivänä. Tapaus on jokaiselle amerikkalaiselle hyvin tunnettu. Prescotista (Laurentin joen pohjoisrannalta) tuli eversti Mac Donnel joka päivä ylämaalaisineen[26] tekemään joen jäällä harjotusliikkeitä aivan vastapäätä Ogdensburgia. Toisinaan he kulkivat ohi aivan pyssynkantaman rajoilla, toisinaan olivat tekevinään hyökkäyksen, mutta peräytyivät vähää ennen kuin olivat tulleet ampumamatkan piiriin. Ne vähät amerikkalaiset, jotka Ogdensburgia puolustivat, katselivat huvikseen näitä viattomia harjotuksia ja joskus osottivat mielihyväänsäkin, kun englantilaiset tekivät jonkun tavallista somemman liikkeen. Amerikkalaiset luulivat olevansa hyvässä turvassa varustuksiensa takana. Ikäänkuin sopimuksen mukaan ei kummaltakaan puolelta ammuttu edes hajalaukauksia. Ei olisikaan mistään huomannut, että siinä oli kaksi vihollista vastakkain. Kummallakin joukolla oli toisella puolella ystäviä ja brittiläiset olivat monta kertaa juosseet ohi tavallisen ampumamatkan päästä, eikä heitä tervehditty ainoallakaan laukauksella.

Helmikuun 22 p., samana päivänä, jona Rolf ja Kuonab olivat tulleet Oswegatchien rantaan, oli brittiläisen joukon päällikkö tavalliseen tapaan harjotellut väkeään, kaartanut vielä tavallista lähempää amerikkalaisen linnotuksen ohi ja sitten lähimmälle kohdalle saapuessaan tehnyt sangen soman hyökkäyksen. Amerikkalaiset vain katselivat vihollisen lähestyessä, mutta pieni englantilainen joukko ei kaartanutkaan takaisin rantaan, vaan hyökkäsi päin raikkain huudoin, ja ennenkun linnan puolustajat tulivat muistaneeksikaan, että oli täysi sota, oli linna yllätetty ja Ogdensburg vallattu.

Amerikkalainen komentaja vangittiin. Kapteeni Forsyth, joka oli hänen jälkeensä korkein mies, sattui olemaan poissa lumikenkäretkellä ja hän siten pelastui. Kaikki muut olivat joutuneet vangeiksi, ja Rolfin oli nyt vaikea päättää, mitä tehdä kirjeille, taikka miten saada tapauksesta virallinen selonteko. "Kun et tiedä, miten tehdä, niin jätä tekemättä", oli muuan vanhan Si Sylvannen sananparsia, ja "epäiltävässä paikassa on paras ruveta matalaksi ja tukkia suunsa." Rolf kuljeskeli kaupunkia kaiken päivää, odotellen jotakin tietoa. Puolenpäivän aikaan ajoi majatalon pihaan kevyessä reessä pitkä, ryhdikäs ja vilkas mies, puettuna puhvelinnahkaiseen viittaan. Hän söi häthätää aterian sisähuoneessa. Rolf otaksui, että hän oli amerikkalainen upseeri, mutta saattoi hän olla canadalainenkin. Suotta Rolf koetti saada hänestä jonkinlaisia tietoja; sisähuoneen ovea pidettiin kiinni, ravintolanomistaja ilmeisestikin tiesi salaisuuden. Kun vieras tuli ulos, niin oli hänellä jälleen yllään puhvelinnahkainen laaja viittansa. Rolf viisti hyvin läheltä hänen ohitseen, hänen oikeanpuolisessa takintaskussaan tuntui olevan joku kova pitkulainen kappale.

Majatalonomistaja, vieras ja hänen kyytimiehensä kuiskuttelivat keskenään. Rolf lähestyi niin lähelle kuin uskalsi, mutta sai osakseen vain tutkistelevan katseen. Kyytimies puhui toisen kyytimiehen kanssa ja Rolf kuuli sanan "Mustajärvi". Niin, sitä juuri hän oli epäillyt. Mustajärvi oli sen tien ääressä, joka maan sisään kaartaen kulki Alexandria Bayhin ja Sackets Harbouriin.

Kyytimies, joka oli verevä nuori mies, oli ilmeisestikin hyvissä suhteissa ravintolan isännän tyttären kanssa; vieras taas puheli isännän kanssa. Heti kun he olivat eronneet, meni Rolf isännän luo ja sanoi tyynesti: "Kapteenilla taitaa olla kiire." Ainoana vastauksena oli kylmähkö katse ja sanat: "Se on hänen oma asiansa." Hän siis oli kapteeni. Kyytimiehen kintaat olivat nuoralla uunin takana. Rolf nykäsi nuoraa, niin että ne putosivat pimeään nurkkaan. Kyytimies kaipasi kintaitaan ja hyvillään siitä, kun sai syytä palata taloon, hän lähti pois, jättäen upseerin yksinään. "Kapteeni Forsyth", kuiskasi Rolf, "älkää lähtekö, ennenkun saan keskustella kanssanne. Aion tavata teidät tiellä, mailin päässä täältä."

"Kuka olette ja mikä on asianne?" kysyi kapteeni lyhyeen ja vihaisesti; hän ei siis nimeään kieltänytkään.

Rolf avasi takkinsa ja näytti tiedustelijamerkkinsä.

"Voimmehan puhua tässä, jos teillä on uutisia — tulkaa sisään." He astuivat sisempään huoneeseen. "Kuka tämä on?" kysyi Rolf varovasti, kun majatalon omistaja tuli sisään.

"Hän on oikea mies, Titus Flack, majatalon omistaja."

"Mistä voin siihen luottaa?"

"Ettekö ole kuullut häntä puhuteltavan sillä nimellä pitkin päivää?" sanoi kapteeni.

Flack hymyili, lähti ulos ja toi palatessaan lupakirjansa myydä väkijuomia ja valtakirjansa, joka vahvisti hänet New Yorkin valtion virkamieheksi. Viimeksi mainitussa oli hänen omakin nimikirjotuksensa. Hän otti kynän, ja kirjotti sen uudelleen. Kapteeni heitti sitten yltään päällystakkinsa ja seisoi armeijaupseerin täydessä univormussa Rolfin edessä. Hän avasi laukkunsa ja otti siitä paperin, mutta samalla Rolf näki siinä toisen mytyn, joka oli osotettu kenraali Hamptonille. Pienempi paperi oli ainoastaan kartta. "Tuo toinen mytty luullakseni on aiottu minulle", sanoi Rolf.

"Emme vielä ole nähneet teidän valtuuksianne", sanoi upseeri. "Ne ovat parin mailin päässä takamatkassa", sanoi Rolf ja viittasi metsää kohti.

"Lähdetään sitten", sanoi kapteeni, ja he nousivat. Kitteringin käytös oli kaikin tavoin luottamusta herättävä, mutta parin mailin lyhyellä matkalla, jolla ei sanaakaan vaihdettu, kapteeni alkoi saada epäilyksiä. Saattoihan tiedustelijan merkki olla varastettu. Canadalaiset usein kävivät amerikkalaisesta, j.n.e.. Reki vihdoin pysähtyi ja Rolf kulki edellä metsään. Ennenkun oli kuljettu sataakaan askelta, komensi upseeri "seis", ja kun Rolf seisahtui ja kääntyi, niin hän näki pistoolin ojennettuna päätään kohti. "No, nuori mies, te olette ajanut asianne rohkeasti, enkä vielä tiedä, mitä tästä tulee. Mutta sen tiedän, että heti kun huomaan vähänkään petosta, niin puhaltaa tuuli ainakin teidän aivokoppaanne."

Rolf hätkähti. Ensi kertaa katseli hän nyt itseään kohti ojennetun pistoolin suuhun. Ei hän tavallisesti pitänyt pistoolia suurena kapineena, olipahan vain tuollainen tuuman vahvuinen ja jalan mittainen, mutta nyt hän huomasi, että saattaa se näyttää yhtä paksulta kuin jauhosäkki ja niin pitkältä, että toinen pää ulottuu ijäisyyteen. Hän kalpeni, mutta sai pian takaisin värinsä, hymyili ja sanoi: "Älkää olko huolissanne, viiden minuutin kuluttua saatte nähdä, että kaikki on niinkuin pitääkin."

Pian kuului terävää haukuntaa ja opas ja upseeri astuivat tulelle, jossa Kuonab ja pieni Skookum koira heitä odottivat.

"Ei tämä satimelta näytä", ajatteli kapteeni, luotuaan silmäyksen ympärilleen ja huomattuaan, ettei paikalla ollut muita. Sitten hän sanoi ääneensä: "No mitä teillä on minulle näytettävää?"

"Suokaa anteeksi, kapteeni, mutta mistä minä tiedän, että te olette kapteeni Forsyth? Pari vakoojaa olisi voinut antaa minulle aivan samat todistukset kuin tekin."

Kapteeni avasi laukkunsa ja näytti ensiksi ohjeensa, jotka hän oli saanut neljä päivää aikaisemmin, lähtiessään Ogdensburgista. Hän paljasti käsivartensa ja osotti siihen tatuoidun merkin, "U.S.A", joka oli muisto hänen opintoajoiltaan, sitten liinavaatteensa merkit, J.F., sinettisormuksen, jossa oli samat alkukirjaimet, ynnä vihdoin suuren, kenraali Hamptonille osotetun kirjemytyn. Sitten hän sanoi: "Samalla kun annatte omat kirjeenne minulle, annan minä omani teille, niin on meillä toisistamme hyvät takeet."

Rolf nousi, otti paperimyttynsä ja vaihtoi ne Forsythin papereihin; kumpikin käsitti nyt, että toinen oli luotettava. Pian heistä tuli ystävät ja Rolf sai kuulla jännittäviä tapauksia järveltä, ja suurista valmistuksista, joihin oli ryhdytty keväällä tehtävää retkeä varten.

Puolen tunnin kuluttua kookas uljas kapteeni, miehuullisen voiman perikuva, lähti pois. Kolme tuntia myöhemmin he paraillaan valmistivat illallistaan, kun Skookum jälleen ilmotti, että vieraita oli tulossa. Kun oli sota-aika, niin Rolf otti varalle pyssynsä, ja samalla juoksi majapaikalle se nuori mies, joka oli ollut kapteeni Forsythia kyyditsemässä.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vasemmasta käsivarresta tippui verta ja oikeassa kädessä hänellä oli kirjelaukku. Hän katsoi tuikeasti Rolfiin. "Oletteko kenraali Hamptonin tiedustelija?" Rolf nyökkäsi ja osotti merkkiä, joka hänellä oli rinnassaan. "Kapteeni Forsyth lähetti nämä takaisin", hän huohotti. "Hänen viimeiset sanansa olivat: 'Polttakaa ne mieluummin kuin annatte englantilaisten niitä saada.' He saivat hänet — siellä oli majatalossa vakooja. Minä pääsin pakoon, mutta jälkiäni on helppo seurata, ellei tuisku lakaise niitä umpeen. Älkää viivytelkö."

Poika parka, hänen käsivartensa oli katkennut, mutta hän täytti kuitenkin kuolleen upseerin käskyn ja poistui sitten etsiäkseen kylistä apua.

Yö oli jo tulossa, mutta Rolf lähti paikalla liikkeelle, kulkien itää kohti, molemmat kirjekääröt mukanaan. Hän ei silloin tiennyt, mutta sai myöhemmin kuulla, että kirjeistä ilmeni Oswegon, Rochesterin ja Sacketts Harbourin puolustuslaitoksien heikkous ja niiden kiire avun tarve, sekä että niissä seikkaperäisesti selviteltiin hyökkäyssuunnitelma, jonka amerikkalaiset olivat laatineet Montrealia vastaan. Mutta Rolf arvasi, että ne olivat tärkeitä ja että ne oli viipymättä vietävä kenraali Hamptonille.

Vaikeata, perin uuvuttavaa oli kulkea tiheäin metsäin ja soiden poikki poispäin virrasta, sillä Rolf ei nyt uskaltanut kulkea jokea pitkin, mutta kolmisen tuntia he kulkivat minkä suinkin mahtoivat, ja pimeän tullen majautuivat ketripuusuolle, ylen kehnoon paikkaan.

Päivänkoitossa he olivat jälleen liikkeellä. Mutta sää oli nyt heidän harmikseen aivan tyyni. Ei enää ollut lumituiskua, joka olisi heidän jälkensä salannut; jäljet olivat selvät kuin valtatie, kulkivatpa minne tahansa. He tulivat tallatulle tielle, seurasivat sitä puolen mailia ja poikkesivat sitten taas omalle suunnalleen. Mutta siitä, että heitä ajettiin takaa, heillä ei ollut aavistustakaan, ennenkun auringon noustessa, heidän jo oltuaan tuntikauden matkalla. Mutta silloin he näkivät muutamalla etäisellä rinteellä parin mailin päässä ohuen mustan juovan, jossa oli monta mustaa pistettä, ainakin tusina brittiläisiä sotamiehiä ajamassa heitä takaa.

Vihollinen kaaloi lumikengillä, eikä sillä näyttänyt olevan matkatavaroita, koska joukko näkyi nopeaan etenevän. Rolf ja Kuonab, joilla oli ahkio vedettävänä, tuskin saattoivat heille puoliaan pitää. Mutta he kulkivat niin nopeaan kuin pääsivät, hikoillen ja ponnistellen arvokkaan kuormansa keralla. Rolf mietti, eikö jo ollut aika pysähtyä ja polttaa kirjemytyt, mutta katsahtaessaan taapäin korkealta harjulta, josta oli vapaa näköala, hän samalla huomasi rivin päitä, jotka puolen mailin päässä katosivat kivien taa, ja uusi juoni välähti silloin hänen mieleensä. Hän astui rohkeasti parinkymmenen jalan levyisen avopaikan poikki, joka oli vihollisen näkyvissä, poikkesi sitten tiheään kuusikkoon, käski Kuonabin seurata, juoksi tiheikön kautta takaisin ja kulki uudelleen avopaikan poikki. Siten hän ja Kuonab jatkoivat viisi minuuttia, niin nopeaan kuin suinkin, hyvin tietäen, että heitä katseltiin. He kiersivät kiertämistään samaa puuryhmää, toisinaan aivan lähekkäin, pyssyjään kantaen, toisinaan ahkiota vetäen, toisinaan lyhyt laukku, taikka vain lumikimpale selässään. He koettivat joka tavalla muutella ulkonäköään, ja vähän ajan kuluttua komentava brittiläinen upseeri oli laskenut viisikymmentäkuusi asestettua amerikkalaista, jotka peräkkäin nousivat rinnettä, mukanaan runsaat varastot ja viisi keltaista koiraa. Jos Skookum olisi saanut oman päänsä mukaan tehdä, niin olisi koiria ollut viisi- tai kuusikymmentä, sillä sen mielestä tämä oli oivallista lystiä.

Jäljet eivät tosin osottaneet, että matkassa oli niin suuri joukko, ja mitenpä olisivatkaan voineet? Toboggani lakaisi kaikki jäljet, taikka olivat amerikkalaiset ehkä saaneet lisäväkeä. Mitä mahtoi hän kymmenellä miehellä viittäkymmentä vihollista vastaan? Hän kiitti onneaan, kun oli niin sukkelasti välttänyt salaväjytyksen, ja koettamatta saada sen enempää selkoa vihollisen miesluvusta hän kääntyi takaisin ja riensi minkä pääsi Ogdensburgin turviin.