XV. Kohti pohjan puolen metsiä.

Lähtiessään seuraavana aamuna leiristä Kuonab kantoi raskasta taakkaa, ja se polku, jolle hän kääntyi, vei Myanokseen. Ei ollut mitään tavatonta, kun hän Silas Peckin tiskin eteen ilmestyen tarjosi kaupan parin lumikenkiä, kimpun ansoja, muutamia tuohisia ja niinipuisia astioita ja rummun, saaden vastineeksi teetä, tupakkaa, ruutia ja kaksi dollaria rahaa. Ilman selityksiä hän taas lähti ja palasi pian takaisin wigwamiin. Hän vei sitten padan metsään ja toi sen takaisin täynnään kuorta, jota hän oli verekseltä vuollut valkoisesta pähkinäpuusta.[10] Vettä lisättiin ja keitettiin, kunnes siitä tuli tummanruskeata nestettä. Kun se oli jäähtynyt, niin hän kaatoi sen laakaan astiaan ja sanoi sitten Rolfille: "Tule nyt, minä teen sinusta sinawan."

Pehmeällä rievulla hän alkoi sivellä värinestettä. Ensiksi piti vain kasvoihin, päähän, niskaan ja käsiin, mutta Rolf sanoi: "Samalla vaivalla punaat koko miehen." Hän riisuutui alasti; keltaisen ruskea neste muutti hänen valkoisen ihonsa mehevän kuparin karvaiseksi, ja hän oli muuttunut intianipojaksi, jota ei kukaan olisi tuntenut Rolf Kitteringiksi. Väri kuivi väleen ja vaatteet ylleen puettuaan Rolf käsitti, että hän jo oli moniaan sillan polttanut.

Wigwamin peitteestä otettiin kaksi kappaletta matkaan; ja makuuvaatteista tehtiin kaksi myttyä. Tomahaukki, jouset, nuolet ja pyssy ja kuparikattila vähine kalleine ruoka-aineineen jaettiin tasan ja sidottiin viilekkeellisiksi kantamuksiksi; sitten olikin kaikki valmiina. Mutta Kuonabilla oli vielä lisäksi yksi asia; hän meni yksin vuorelle. Rolf tiesi, mitä varten hän meni, ja piti parhaana olla seuraamatta.

Intiani sytytti piippunsa, puhalsi neljät savut neljään tuuleen, lännestä alkaen, istui sitten jonkun aikaa ääneti. Pian kuului kalliolta "hyvän metsästyksen rukous":

Ja kun tämä päättyi, huhusi metsästä, pohjoisen puolesta, juovainen huuhkaja.

"Ugh! hyvä", muuta hän ei virkkanut Rolfin luo palatessaan; ja kun aurinko laski he lähtivät pitkälle matkalleen päin pohjoista, Kuonab, Rolf ja Skookum. He eivät olleet kulkeneet sataa askelta, ennenkuin koira pyörsi ympäri ja oikaisi minkä pääsi paikkaan, jossa sillä oli luu kätkössä, ja heihin yhtyen juosta hölkytti sitten luu suussaan.

Valtatietä olisi ollut mukavampi kulkea, mutta tarpeen oli matkata ihmisten näkemättä. Sen vuoksi he kulkivat Asamukin puronvarren polkua ja tulivat tunnin astuttuaan länteen kulkevalle Kissakallion tielle. Jälleen heitä houkutteli avoin tie, mutta jälleen Kuonab päätti pysyä metsissä. Puolen tunnin kuluttua heidät pysäytti se, kun Skookum ajoi puuhun pesukarhun. Koiran sidottuaan he kulkivat metsää vielä pari tuntia, mutta sitten he, noin kahdeksan mailin päässä Piipunvarresta, pysähtyivät, ainakin Rolf kovin uupuneena. Oli puoliyö. Telttavaatteesta hät'hätää tehtiin kahden vuode ja nukuttiin aamuun asti. Kun he sulkivat raskaat silmänsä, niin kuului huuhkaja ystävän rohkaiseva tervehdys, "Huu, huu, huu, huu, jah, huu!" ja se kuului yhä pohjoisesta.

Aurinko oli korkealla ja Kuonabilla oli aamiainen valmiina, kun Rolf heräsi. Hän oli kankeana astumisesta ja raskaasta taakastaan, ja kuuli salaisesti iloiten, että heidän pitikin levätä se päivä metsässä piilossa ja matkata vain yöllä, kunnes tultiin seutuun, jossa ei kukaan heitä tuntenut eikä tullut pidättämään. He olivat nyt New-Yorkin valtiossa, mutta se ei suinkaan vielä tiennyt sitä, että he olivat takaa-ajolta turvassa.

Auringon noustua korkeammalle Rolf lähti metsälle jousineen ja tylppine nuolineen, ja hän saikin, josta hänen oli suureksi osaksi Skookumia kiittäminen, kolkatuksi pari oravaa, jotka nyljettiin ja paistettiin päivälliseksi. Yön tullen he jälleen lähtivät matkaan, kulkien kymmenisen mailia. Kolmantena yönä kuljettiin vielä enemmän, ja seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, koko päivä lymyttiin. Mutta maanantai-aamuna, joka oli kirkas ja päiväpaisteinen, he lähtivät kulkemaan vapaasti valtatietä, vaikka se oli ensimäinen aamu, jona heitä varmasti kaivattaisiin, ja he kulkivat rohkeudella, jota eivät olleet vielä koko matkalla tunteneet. Kaksi asiaa uutuudellaan herätti Rolfin huomiota: maalaisten uteliaat pitkät katseet heidän kulkiessaan talojen ja vastaantulevien ohi ja koirien raju kiukku. Tämä jälkimäinen tavallisesti voitiin taltuttaa keppiä heristämällä, tai kiveä maasta tavottamalla, mutta kerran suunnaton ja vihainen juovikas verikoira seurasi haukkuen semmoisen matkan päässä, ettei juuri ulottunut kepillä lyömään, ja sai kun saikin höyhennetyksi Skookumia, kunnes Kuonab jännitti jousen ja ampui tylpän nuolen, joka sattui petoa kuonon päähän ja ajoi sen ulvoen kotia kohti, Skookumin saadessa muutamia sangen tyydyttäviä näykkäyksiä vihollisen peräpakaroihin. Sinä päivänä taivallettiin kaksikymmentä mailia ja seuraavana viisikolmatta, sillä nyt oltiin hyvällä tiellä ja taakatkin alkoivat huveta. Oli montakin taloa, joissa ystävällinen talonväki antoi ilmaiseksi aterian. Mutta monesti Skookum tuotti harmia. Taloissa ei ensinkään hyväksytty niitä tapoja, joita se kanoja kohtaan osotti. Skookumia ei koskaan saatu käsittämään sitä hienoa eläintieteellistä eroa, mikä on metsäkanain välillä, jotka ovat suuria lintuja ja luvallista riistaa, ja tavallisten kanain välillä, jotka ovat suuria lintuja ja luvatonta riistaa. Semmoiseen saivarteluun ei selvästikään kannattanut perehtyä, suostumisesta puhumattakaan.

Uutisasukkaat eivät pitäneet Skookumin vierailutavasta heidän kanatarhoissaan.

Piankin nähtiin ilmeisesti paremmaksi, että Rolf yksin meni taloihin ja Kuonab jäi koiraa pitelemään. Koiria ei näyttänyt yhtä paljon kiukuttavan Rolfin haju, ja Rolf taas, muistaen mitä oli ajatellut, kun maankulkijoita oli ennen aikaan hänen kotiinsa saapunut, aina kysyi, saisiko ruuan edestä työtä, ja piankin hän huomasi, että menestys oli parempi, kun ensiksi kääntyi talon naisväen puoleen, ja sitten, hymyillen mainion valkoisia hampaitaan näyttääkseen, puhui selvää ja epä-intianilaista engliskaa, joka teki sitä paremman vaikutuksen, kun puhuja oli ilmetty intiani.

"Koska minusta täytyy tulla intiani, Kuonab, niin täytyy sinun antaa minulle intianilainen nimikin", hän sanoi muutaman sellaisen välikohtauksen jälkeen.

"Ugh! Hyvä! Se on helppoa! Sinä olet 'Nibowaka', viisas." Sillä intiani oli hyvin huomannut nämä oireet ja antoi nimen sen mukaan.

He kulkivat nyt pari-kolmekymmentä mailia päivässä, karttaen jokilaakson kyläkuntia. He eivät sen vuoksi nähneet Albanya ensinkään, mutta kymmenentenä päivänä he tulivat Fort Edwardiin ja näkivät ensi kerran suuren Hudsonin. He eivät siellä viipyneet kuin sen verran, mikä oli aivan välttämätöntä, vaan painalsivat Glens Fallsin tietä ja matkansa yhdentenätoista iltana kulkivat vanhan aution linnan ohi ja näkivät George järven pitkäveteisen pinnan, sen metsärannan ja kauempaa pohjoisesta vuorien häämötyksiä.

Uusi ajatus iski nyt heidän mieleensä. — "Ollappa nyt kanuu, joka jätettiin Piipunvarren lammelle." Se heräsi kummassakin, kun he näkivät rannattoman selän, ja varsinkin kun Rolf muisti, että George järvestä pääsi Champlainiin, joka taas oli vanhastaan varsinainen valtatie kaikkiin erämetsiin.

He tekivät nuotionsa, niinkuin olivat tehneet kymmeniä kertoja ennenkin, ja valmistivat ateriansa. Veden lähellä leikkivä kirkas sinipinta ilahutti ja innosti; kun he menivät rantaan, niin Kuonab huomasi jälkiä ja sanoi: "valkohäntähirviä." Hän ei näyttänyt siitä paljoakaan kiihtyvän, mutta Rolf sitä enemmän, ja nuotiolle palatessaan he tunsivat uuden kohentavan tunteen — he olivat saapuneet "luvattuun maahan". Nyt heidän tuli valmistautua vaikeaan tehtävään, etsiä metsämaita, joita ei vielä kukaan ollut omakseen katsonut.

Kuonab, muistaen vanhat metsälait, kuinka aina ensiksi tulleella oli oikeus siihen laaksoon, jonka hän oli metsästysalueekseen katsonut, ja kuinka siihen ei saanut toinen tulla, ennenkuin ensimäinen mielisuosiolla luopui oikeudestaan, vaipui omaan ajatuksenjuoksuunsa. Rolf taas vaivasi päätään sillä, mistä he saisivat varustukset, kanuun, ansat, kirveet ja ruokavarat. Nuorukainen rikkoi vaitiolon.

"Kuonab, meidän pitää saada rahaa, millä ostaa varustukset; nyt alkaa heinänteko ja pian elonkorjuukin; helppo nyt on saada kuukaudeksi työtä. Siten saamme elantomme ja niin paljon rahaa, että voimme tulla toimeen kauemminkin, ja samalla opimme tuntemaan maata."

Vastaukseksi tuli vain: "Sinä olet Nibowaka."

Taloja oli harvassa, hajallaan siellä täällä, mutta pari kolme oli kuitenkin järvenkin reunoilla. Rolf vei ensinnä lähimpään, jossa vilja oli pystyssä. Mutta siinä oli vastaanotto huono, aina ensimäisestä rähäkästä talonkoiran kanssa lopulliseen puheeseen isännän keralla; "hän ei kaivannut maillaan kirottuja punanahkoja. Edellisenä vuotena oli hänellä ollut työssä kaksi, mutta ne olivat olleet juoppoja hunttioimia."

Seuraava talo oli lihavan hollantilaisen, joka paraillaan ihmetteli, miten selviäisi niin monesta kiireestä samalla haavaa, ennättäisi tehdä myöhästyneen heinän, leikata aikaisen kauran, mullata rikkaruohoisen perunamaan, etsiä eksyneen karjansa, ja vielä kohdakkoin odotettavasta perheenlisäyksestä. Kaksi vaskenkarvaista pelastuksen enkeliä ilmestyi hänen ovelleen.

"Osattenks te dehr tyät?"

"Kyllä, minä olenkin aina ollut maatöissä", sanoi Rolf ja näytti käsiään, jotka olivat hänen ikäisensä käsiksi leveät ja känsistyneet.

"Voisittenks te löytä mnu karkkane lehmän, mnää e vaa ol voinn löytä?"

Voisivatkohan, sitäpä olisi hauska koettaa.

"Mnää anna kaks dollarii, kon dua ne sukkela."

Kuonab siis lähti metsään karjan jälkiä etsimään ja Rolf lähti kuokka kädessä perunamaalle, mutta pysähtyi kanojen äkillistä hätähuutoa. Voi, voi! Skookum oli taas erehtynyt kanoista ja metsäkanoista. Mutta ei kulunut kuin minuutti, kun se oli häpeäpaaluun sidottu, ja siinä se sai olla, niin kauan kun matkamiehet talossa viipyivät.

Iltapäivällä Kuonab palasi lehmiä edellään ajaen, ja kun hän Rolfille kertoi nähneensä viisi valkohäntähirveä, niin hänen katseessaan välähti pettämätön metsämiehen silmän kiilto.

Kolme lehmää, joita ei oltu kahteen päivään lypsetty, oli arveluttava asianlaita, joka vaati kiirettä tointa. Rolf oli viisi vuotta lypsänyt viittä lehmää kahdesti päivässä, ja ensi katseella ukko Van Trumper älysi, että poika oli 'ulosoppinut'.

"Hyvä, hyvä! Mnää lähre ny sikoi ruakkima."

Hän lähti läävälle, mutta pellavatukka, punaposki tyttönen juoksi hänen perässään. "Isä, isä, äiti sanoo" — enempää ei kuulunut.

"Daevas nähköön! Näink pian se kuitenki" — ja lihava hollantilainen seurasi lasta. Vähän ajan kuluttua hän taas palasi ulos, iloiset kasvot vakavan huolen peittäminä. "Kuule snää suur indiani, osaak snää soutta kanuut?" Kuonab nyökkäsi. "Dul sitt. Annette, tua Toomas ja Hendrikk." Isä kantoi kaksivuotiaan Heikin, intiani kuusivuotiaan Tuomon, ja kaksitoistavuotias Annette seurasi peloissaan ja levottomana, tietämättä miksi. Rannalla lapset sijotettiin kanuuhun, mutta vasta nyt aseman vaikeus selvisi isälle koko laajuudessaan — eihän hän voinut vaimoaan jättää. Hänen täytyi lähettää lapset sananviejän kanssa. —Melkein epätoivoisena: "Voikk snää otta lapse järve taa dallo ja tuar dakas frouva Callan? Sano Martta Van Trumper darvitte frouva Callanii juur sukkela." Intiani nyökkäsi. Sitten isää epäilytti, mutta silmäys intiaaniin riitti. Miehessä oli jotain, joka sanoi, "oikea mies", ja vaikka pienokaiset vähän inttivätkin vastaan, kun heidät näin jätettiin yksin mustan muukalaisen kera, niin hän työnsi kun työnsikin kanuun rannasta: "Hoid hyvin mnu lapsen", ja kääntyi sitten pois, silmät kyynelissä.

Se toinen talo ei ollut kaukana, parin mailin päässä, ja ilta oli tyyni; siellä ei hetkeäkään viivytelty: Mikä vaimo ei paikalla heittäisi kaikkia töitään ja asioitaan rientääkseen auttamaan toista äitiyden koetuksen aikana?

Tunnin kuluttua naapurin vaimo jo piti kädestä karkotettujen pellavatukkain äitiä. Hän, joka säätää tuulet ja hoitaa luomakunnan, ei ole unohtanut niitä vaimoja, jotka ovat kaukana kaikesta tiedon avusta, ja on heidän yksinäiseen ja kovaan elämään antanut suloisen ja siunatun lohdutuksen. Mitä eivät heidän kaupunkilaiset sisarensa antaisi, jos olisivat vaaralta yhtä hyvässä turvassa? Ja kauan ennen illan pimenemistä, ennen yön peljättyjen hetkien tuloa, joiden aikana elinvoimat laskeutuvat matalalle, oli ihme tapahtunut. Uudisasukkaan kodissa oli uusi pellavatukka entisten lisäksi ja kaikki oli hyvin.