XLII. Skookumin pantteri.

"Minkähän tähden tähän aikaan on niin vähän hirvieläinten jälkiä?"

"Hirvieläimet ovat talvea tarhoissa", vastasi intiani; "vaikea kulkea syvässä lumessa."

"Me pian tarvitsemme moniaan", sanoi Rolf, ja se, ikävä kyllä, oli totta. He olisivat voineet ampua enemmänkin valkohäntähirviä syystalvesta, kun liha oli parhaillaan, mutta ei ollut säilytyspaikkaa. Nyt täytyi tyytyä semmoiseen, mitä oli saatavana, ja tietysti se viikko viikolta kävi laihemmaksi ja huonommaksi.

Joitakin päiviä myöhemmin he olivat korkealla mäellä. Sieltä oli selvä näköala, ja he huomasivat useita korppeja, jotka liitelivät parveillen.

"Ehkä kuollut sarvas; ehkä hirvitarha", sanoi intiani.

Ne olivat taajan, suojaisen ja laajan ketrisuon kohdalla, lähellä niitä metsiä, joissa he olivat edellisenä vuotena nähneet niin paljon valkohäntähirviä, eikä se heitä kummastuttanut, että löysivät niin paljon jälkiä tähän taajaan metsikköön astuessaan.

Hirvitarhaa yleensä luullaan semmoiseksi paikaksi, jossa valkohäntähirvet talven pitkän joka päivä juoksentelevat tallaten tahallaan lumen niin kovaksi, että ne sitten voivat vapaasti juosta kovalla pinnalla kaikkialla, niin pitkältä kuin tarhaa riittää. Asian laita on se, että valkohäntähirvet kokoontuvat semmoiseen paikkaan, jossa on runsaasti ravintoa ja hyvä suoja. Lumi ei siellä lennä, ja niinpä hirvet, alituiseen liikkuessaan, piankin tallaavat tarhansa ristiin rastiin polkuja täyteen, ulottaen niitä sitä myöten, kun täytyy lähteä etäämmältä ravintoa etsimään. Ne tietysti voivat lähteä tarhastansa milloin tahansa, mutta samallapa on vastassa pehmeä syvä lumikin, peljättävä este, jossa ne ovat avuttomia.

Päästyään näille sileille tallatuille poluille metsämiehet riisuivat lumikenkänsä ja kulkivat varovasti näitä metsäharjanteita eteenpäin. He näkivät jonkun vilaukselta ja saattoivat siitä arvata, että taajan metsän peitossa oli enemmänkin. He kulkivat korppien meteliä kohti, ja huomasivat silloin, ettei surmanlinnuilla ollut herkkunaan vain yksi, vaan kolme valkohäntähirveä, ja ne olivat kaikki aivan hiljakkoin tapetut.

Kuonab tutki pikaisesti jälkiä ja sanoi "pantteri".

Niin, pantteri, kaguari eli puuma oli niinikään löytänyt hirvitarhan, ja siinä se elosteli, niinkuin rotta ruokapuodissa, ei muuta kuin ottaa, milloin mieli teki.

Pantterille se oli hupaista, mutta hirviparoille sitä pahempi; sillä se surma tappaa tuhlaten, tappaa usein murhaamisen himosta.

Se ei ollut syönyt neljättä osaakaan niistä raadoista, jotka tässä makasivat; se ruokki ainakin pariakymmentä korppia, ja ehkä vielä kettuja, näätiä ja ilveksiäkin.

Ennenkun hirveä ammuttiin, arveli Kuonab parhaaksi kierrellä hiljakseen paikkaa, jos ehkä pantteri nähtäisiin. Skookum päästettiin irti ja sitä kehotettiin näyttämään lahjojaan.

Ylpeänä kuin kenraali, jolla on lukuisa ja kuuliainen joukko, se hyökkäsi eteenpäin, metelistä päättäen levittäen valkohäntähirvien keskuuteen uutta kauhua. Sitten se löysi jonkun uuden kiihotushajun ja ilmaisi uuden kiihotuksen uudella äänellä, äänensävyllä, jossa oli seassa vähän pelkoakin. Lopulta sen haukunta oli kaukana lännessä, jossa metsässä oli kallioita ja vuoria. Mikä otus lieneekään ollut, oli se ajettu puuhun, sillä haukunta pysyi paikallaan.

Erämiehet seurasivat nopeaan ja löysivät koiran raivoisena ärhentelemästä paksun ketripuun alla. Ensimäinen ajatus oli: "piikkisika"; mutta läheltä nähden otus osottautui valtavaksi maassa olevaksi pantteriksi, joka ei näyttänyt kovin kiihtyneeltä eikä viitsinyt nousta puuhun. Se ei ollut paljon huomaavinaankaan koiraa, rypisti vain kuonoaan ja kähisten murahti, kun ärhentelijä yritti tulla liian lähelle.

Mutta erämiesten tulo antoi taululle uutta väriä. Pantteri kohotti päätään, hyppäsi sitten suureen puuhun ja varustautui oksanjuureen, urhean Skookumin noustessa pystyyn puuta vastaan ja äänekkäästi uhaten tulevansa perässä repimään saaliin kappaleiksi.

Tämä oli harvinainen löytö ja oiva tilaisuus estää hirvivarastoa liiaksi hupenemasta, ja erämiehet sen vuoksi kiersivät puun ympäri päästäkseen hyvälle ampumamatkalle. Mutta ei löytynyt semmoista kohtaa, jossa ei olisi ollut jotain edessä. Näytti melkein siltä, kuin olisi oksia käsketty suojelemaan pantterin jaloimpia ruumiinosia, sillä aina oli joku sakara luodin tiellä.

Puuta turhaan kierrettyään Kuonab sanoi Rolfille: "Nakkaa sitä jollakin, niin että se liikahtaa."

Rolf oli aina ollut mestari kiviä heittelemään, mutta kiviä hän ei nyt löytänyt. Lähellä sitä paikkaa, jossa he seisoivat, oli kuitenkin sula lähteensilmä, ja sen partaalla oli nuoskaa lunta, josta helposti tuli kova, raskas lumipallo. Rolf heitti suoraan ja tuimasti, ja onnen kaupalla osasi pantteria aivan keskelle turpaa ja säikäytti sitä niin, että se umpimähkään hyppäsi puusta ja pudota pöllähti lumeen.

Skookum oli heti sen kimpussa, mutta sai korvatillikan, joka paikalla muutti sen äänensävelen, ja pantteri loikki näkymättömiin, urhoollinen Skookum takanaan kymmenen jalan päässä kiljuen ja räyhäten kuin raivohullu.

Työlästyminen paremminkin kuin pelko sai pantterin nousemaan matalaan puuhun, Skookumin juurella ärhennellessä ja polkiessa kovan koirapolun yltyleensä sen ympärille. Erämiehet lähestyivät nyt sangen varovaisesti, karttaen äänen synnyttämistä, ja pysytellen näkymättömissä. Pantteri oli kokonaan kiintynyt ihmettelemään tuon koiran hämmästyttävää röyhkeyttä, kun Kuonab levollisesti lähestyi, tuki pyssynsä puuta vastaan ja ampui. Savu hälveni, näyttääkseen pantterin selällään makaamassa, jalat suonenvedon tapaisesti ilmassa häälyen, ja Skookumin urhoollisesti sitä hännästä kiskomassa.

"Minun pantterini", se näytti sanovan; "mitähän te saisitte aikaan ilman minua?"

Pantteri hirvitarhassa on melkein kuin susi lammaskarsinassa. Se olisi luultavasti samana talvena lopettanut kaikki hirvet, vaikka niitä olisi ollut kymmenen kertaa enemmän kuin se ravinnokseen tarvitsi; sen surma oli onnen potkaus sekä erämiehille että valkohäntähirville, ja sen komeasta nahkasta saatiin jalo voitonmerkki, joka myöhempinä aikoina pääsi odottamattomiin kunnian paikkoihin.