VANKINA VIIPURISSA.
Reading edition
Tunti sitten oli auto pysähtynyt vankilan oven eteen. Oli seisottu jossakin ahtaassa kansliassa tarkastettavana ja tutkittavana. Paperit oli otettu pois, vieläpä vyöltä puukkokin, jota ei koskaan ollut tarvinnut toiselle antaa. Se oli uskollisesti heilunut kupeella vuodesta toiseen ikäänkuin uhman merkkinä. Nyt oli sekin otettu pois.
* * * * *
Sinä iltana valvottiin Kotkaniemessä myöhään eikä nukuttu yölläkään. Koko illan olivat puhelimet soineet Viipuriin. Oli touhuttu ja pakattu. Ellen-rouvan tuli jo aikaisin seuraavana aamuna matkustaa Viipuriin. Niin oli sovittu pankinjohtaja Lundsonin kanssa, jonka kodin turviin tuomarin puoliso kutsuttiin.
Oli vielä pimeä, kun reki vierähti Kotkaniemen portailta talviseen pimeään, sama reki, joka päivää, kahta aikaisemmin oli kuljettanut käräjätalolle Luumäen tuomaria. Nyt istui samassa reessä hänen vaimonsa oudoin aavistuksin. Edessä oli synkkä tie, mutta vielä synkempi oli itse elämä.
Asemalla, junaan noustessa, näkyi laiturilla tuttuja kasvoja, joilla kuvastui vakava osanoton ilme. Mutta junassa istui vieraita, tuntemattomia ihmisiä, jotka välinpitämättöminä, melkein ynseästi, katsoivat uutta matkustajaa. Juna vihelsi niinkuin ennenkin, lähti nytkähdellen liikkeelle ja vauhtiin päästyään kiiti hyvää kyytiä kohti tuntematonta. Vain muutamille asemille se pysähteli hetkeksi viheltämään ja ajoi suoraan Viipuriin.
Yksinäisiä jalankulkijoita kiiruhti Viipurin katukäytävillä, ja aseman edustalla kuului kimeä sanomalehtipojan ääni. Elämä tuntui sykkivän Viipurissa samassa tahdissa kuin ennenkin. Aamun sanomalehdissä oli kyllä uutinen Svinhufvudin vangitsemisesta, mutta se oli lyhyt ja asiallinen. Koko maan sanomalehdistö kertoi tapahtuman vain lyhyin uutisin, uskaltamatta sanallakaan sanoa mielipidettään sen johdosta. Tuntui kuin noissa sanomalehtiuutisissa olisi kaikkein elävimmin kuvastunut kansan ahdistus. Ne eivät voineet julkaista uutista edes suurin, sanovin otsikoin, puhumattakaan vastalauseista. Julkisen sanan piti vaieta silloinkin, kun oli kysymyksessä kansan pyhimpien oikeuksien puoltaminen.
Mutta Suomen kansa oli oppinut lukemaan rivien välistä. Kädet puristuivat nyrkkiin, kun tuli tieto eduskunnan monivuotisen puhemiehen vangitsemisesta, ja viimeisetkin velvollisuussiteet Venäjään katkesivat.
* * * * *
Kun Lappeen tuomiokunnan tuomari aamulla rauhattoman päivän ja yön jälkeen istui koppinsa vuoteen vieressä, kuului käytävällä askelten kaiku. Vartija avasi oven ja kehoitti vankia seuraamaan mukana kansliaan. Siellä oli tuomarin puoliso jo odottamassa. Outo väristys kävi läpi molempien ruumiin. Eilen omassa kodissa ja tänään vieraassa vankilassa. Katseet puhuivat ja sanat vaikenivat.
* * * * *
Sinä vuonna, jolloin Lappeen tuomiokunnan tuomari tuotiin vankina Viipuriin, oli lääninvankilan päällikkönä Arvid Stråhlman. Hänen apulaisenaan oli nuori Walter von Gerich, jonka mieltä laiton vangitseminen vavahdutti niinkuin koko Suomen kansaakin. Hän koetti parhaansa mukaan lievittää sitä loukkausta, joka oli kohdannut hänen maanmiestänsä. Jo seuraavana päivänä siirrettiin vanki hänen toimestaan yksinäisestä kopistaan tilavaan ja valoisaan sairaalahuoneeseen. Hänen avullaan pääsi Ellen-rouva joka päivä, toisinaan kahdestikin, tervehtimään miestään. Ja monet tuttavatkin saivat käydä tapaamassa vangittua tuomaria, niiden joukossa pankinjohtaja Lundson ja vanha hovioikeudenneuvos G.W. Homén. Vankilassa käyneiden joukossa olivat myös tohtorit von Numers ja Granberg, jotka tutkivat hänen terveyttään ja myöhemmin hankkivat hänelle runsaasti lääketarpeita.
* * * * *
Matkastaan Viipuriin ja sielläolostaan Svinhufvud kertoo:
— Käräjätalosta lähdettiin matkalle avonaisella autolla, ja minä tarkenin siinä hyvin, kun minulla oli turkkini ja karvalakkini, mutta poliiseja paleli koko lailla, sillä niillä oli liian vähän vaatetta. Kun ajettiin Kotkaniemen tienristeyksen sivu, ei tiellä näkynyt eikä kuulunut mitään. Matka meni koko hyvin muuten, mutta tiellä Lappeenrannan ja Viipurin välillä joutui auto epäkuntoon, ja siinä viivyttäessä poliisit palelivat ja voivottelivat pakkasta.
Vihdoin päästiin perille Viipuriin, ja siellä otettiin ystävällisesti vastaan. Ensimmäisen yön minä makasin kopissa, en muista missä kerroksessa, mutta seuraavana aamuna vietiin minut lääkärien määräyksestä sairaalaan. Se oli iso huone, jossa oli neljä sänkyä, mutta minä sain asua siellä yksin. Siellä olikin erinomaisen hyvä olla. Ruoat tuotiin kaupungilta, eikä siellä ollut mitään hätää. Ja sinne sai vähitellen tulla tervehtimäänkin. Vaimoni pääsi jo heti alusta.
Hyvä mies vankilassa oli luutnantti Walter von Gerich, josta oli paljon apua. Ståhlman oli vähän arempi ja pysytteli enemmän syrjässä, mutta Gerich järjesti kaikki hyvin. Hän kävi useamman kerran päivässä minua tervehtimässä, ja me juttelimme asioista hyvin paljon.
* * * * *
Eräänä marraskuun harmaana päivänä avautui lääninvankilassa jälleen sen huoneen ovi, jossa asui Lappeen tuomiokunnan tuomari. Sisään astui vanha tuttu, silloinen ratsumestari Hannes Ignatius. Hänellä oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa. Ulkomailta juuri palanneena oli hänellä Ruotsin lehtiä mukanaan. Niissä kerrottiin jostakin muustakin kuin ryssien voitoista, joista kotimaan lehdet olivat olleet uutisia täynnä. Ruotsissa ei sotasensuuri pakottanut sanomalehtiä selittämään tappioita voitoiksi, vaan antoi esittää tosiasiat sellaisinaan. Ja ne olivat ryssille vähemmän mieluisia. Marraskuun lopulla oli itärintamalla, Kutnon ja Lipnon luona, käyty ankaria taisteluja. Hindenburg oli antanut venäläisille vahvasti selkään ottaen vangiksi kokonaisia rykmenttejä. Tieto saksalaisten voitoista oli vangille iloinen uutinen. Maailmansota saattaisi ehkä murtaa Venäjän vallan ja antaa Suomelle vapauden.