PIETARISSA.

Kun aamu alkaa valjeta sumuisessa kaupungissa, jossa asuu miljoonia ihmisiä, heräävät kadut yöunestaan tuossa tuokiossa. Ensimmäisinä elonmerkkeinä alkaa pimeiltä kaduilta kuulua kimeitä raitiotievaunujen soittoja. Lyhdyt sammuvat, ja yö vaihtuu hämärän alta kuultavaan päivään. Silloin yhtyvät raitiotievaunujen soittoihin autojen tuuttaavat äänet, ja pian kuuluu kaikilta kaduilta ajurien hevosten tuttu kipkap, joka puukatua vastaan sointuu hillitysti, mutta mukulakivillä sorahtaa vihlovasti korvaan. Pääkaduilla vyöryy kohta autojen ja ajurien katkeamaton jono risteilevien raitiotievaunujen keskellä, ja ihmismeri lainehtii leveillä katukäytävillä.

Miljoonien ihmisten ja tuhansien katujen kaupungin rauhattomaan vilinään katoaa myös sen ajurin tie, joka tänä aamuna kuljettaa Lappeen tuomiokunnan tuomaria kuvernöörintalolle. Saattomiehet istuvat vieressä ja puhuvat vierasta kieltä, sitä samaa kieltä, joka nyt kaikilta suunnilta kantaa korviin. Vieraskieliset ja räikeänväriset kyltit pistävät silmiin, ja omituinen koleahko kaupunki-ilma lehahtaa vastaan.

Ollaan Venäjän suuressa pääkaupungissa. Vielä kaksisataa vuotta sitten oli samalla paikalla suomalainen Nevanlinna ja sen ympärillä suomalaiset kalastajakylät. Nyt oli tilalle kohonnut venäläinen jättiläiskaupunki, ja suomalaiset saarikylät olivat vaihtuneet satakatuisiin suuriin kaupunginosiin. Silloin oli Nevanlinna ollut — itää vastaan, nyt oli Pietari tukikohtana Suomea vastaan.

* * * * *

Päivä on kulunut, ja ilta on vaihtumassa yöksi. Karkoitettu istuu yksin ja mietteissään. Käytävän ovi avautuu, ja sisään astuu pari vartiomiestä, jotka puhuvat keskenään venäjää ja antavat karkoitetulle merkin seurata mukana. Ollaan taas Pietarin kaduilla. Kaupunki on nyt aivan toinen kuin aamulla. Katulyhdyt ovat jälleen syttyneet, mutta niiden valot ovat himmeät. Jostakin kaukaa kuuluu raskaiden askelten tasainen tahti. Kohta ilmestyy eteen sotilasosasto. Miesten kasvoja on mahdoton erottaa, mutta olalla olevien kiväärien varjot heijastuvat pitkinä vastapäiselle kivimuurille. Ne näkyvät vain hetken lyhtyjen kohdalla ja katoavat jälleen. Sotilasosastokin katoaa. Ensin pikajunaan yön selkään. Sitten maailmansotaan.

Ajuri pysähtyy vankilan mustien muurien viereen. Noustaan ylös kivisiä portaita. Käytävissä viruu vankeja joka paikassa, mutta viimeksitullut viedään erikseen yksinäiseen koppiin. Ovi paukahtaa kiinni, ja hetken ajan kuuluu sen edessä avaimen rapina. Sitten on taas hiljaista. Karkoitettu oikaisee itsensä vuoteelle, mutta uni ei ota tullakseen. Katosta heijastaa valoliekki silmään eikä anna unen rauhaa. Kuva toisensa jälkeen kiitää ohi silmien. Luumäen käräjät, Viipurin vankeus, vankilan häät, kaikki muistikuvat pyrkivät nyt mieleen. Viimein valtaa väsymys ruumiin. Kaasu liekki lepattaa yhä heikompana. Ohut, keltainen valoviiru pyrkii silmäripsistä ulos, jakaantuu moniin säikeisiin ja sammuu uneen.

* * * * *

Pietarin asemalla oli varatuomari Antti Hackzell vastassa Svinhufvudia. Pankinjohtaja Lundsonin pyynnöstä hän oli suostunut ajamaan karkoitetun asiaa Pietarissa.

Hän tiesi hyvin, että kaksi, kolme kuukautta kestävä matka vankilasta toiseen, joissa raivosi mitä vaarallisimpia kulkutauteja, suurten rikollisten ja pahantekijöiden seurassa, olisi saattanut muodostua Svinhufvudille mitä arveluttavimmaksi. Saivathan etappitietä kuljetettavat vangit suorittaa matkansa kurjissa tavarajunien perään kytketyissä vankivaunuissa ja viettää usein viikkomääriä siirtovankiloissa. Kun muistaa, että kaikki tämä olisi tapahtunut talven kylmimpään aikaan, jolloin Siperian pakkanen kohoaa yli puoleensataan asteeseen, voi helposti kuvitella mielessään sen synkän kohtalon, joka nyt odotti Svinhufvudia. Pelastaakseen hänet tästä kiiruhti Hackzell Pietarin katuja virastosta toiseen hankkimassa Svinhufvudille lupaa saada suorittaa matka Siperiaan omalla kustannuksellaan ja tavallisessa matkustajajunassa. Hän kääntyi ensin Pietarin läänin kuvernöörin, kreivi Adlerbergin puoleen, mutta tämä torjui heti pyynnön asian poliittisen luonteen takia ja neuvoi Hackzellia sensijaan kääntymään santarmien ylipäällikön puoleen, jolla yksin oli valta ratkaista asia.

Santarmihallitus oli Pietarin synkimpiä virastoja ja sen päällikkö, kenraali Dshunkovski, maan kaikkein eniten pelättyjä miehiä. Hänen puheilleen pääseminen näytti suoranaiselta mahdottomuudelta. Onnistuakseen kuitenkin tehtävässään Hackzell päätti pyytää Suomen ministerivaltiosihteeriä, kenraali Markoffia, hankkimaan hänelle pääsyn Dshunkovskin puheille, mutta Markoff kieltäytyi itsepintaisesti. Ja kuitenkin olisi hänen tarvinnut vain soittaa Dshunkovskille, niin ovet olisivat avautuneet.

Masentuneena kahden ensimmäisen yrityksen epäonnistumisesta Hackzell päätti kääntyä erään tuntemansa valtioneuvoksen puoleen, joka seurusteli Venäjän oikeusministerin Shtsheglovitoffin perheessä ja joka siellä oli tutustunut eräisiin korkeihin santarmiupseereihin. Mainittu valtioneuvos suostuikin avustamaan ja antoi Hackzellille suosituksen, jonka avulla hän pääsisi eversti Niedermüllerin puheille santarmihallituksessa. Tämä suositus taskussaan avasi Hackzell pelätyn santarmihallituksen ovet ja pitkän aikaa odotettuaan pääsi vihdoin Niedermüllerin puheille. Mutta tulos oli hyvin laiha. Niedermüllerillä ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, eikä hän voinut edes hankkia audienssia kenraali Dshunkovskin luo. Hän suostui kuitenkin auttamaan Hackzellia pääsemään kenraali Dshunkovskin pääsihteerin, Senko-Popovitshin puheille.

Hackzell siirtyi isoon saliin odottamaan. Tunnit kuluivat, mutta mitään ei kuulunut. Korkeita santarmiupseereja kulki käytävässä alinomaa, ja eräs kenraali tuli häntä puhuttelemaan. Aika alkoi jo lähetä iltaa.

Siitä, mitä sitten tapahtui, Hackzell kertoo itse seuraavaa:

‒ Kellon lähetessä kuutta tuli eräs siviilipukuinen herra hakemaan minut pieneen ikkunattomaan huoneeseen, jossa oli suurenpuoleinen pöytä ja pari nojatuolia, ja pyysi odottamaan. Hetken kuluttua astui sisään kiireisiin askelin toinen siviilipukuinen mies, ojensi minulle kätensä ja viittasi istumaan. Asettaen kellonsa pöydälle ilmoitti hän minulle tiukasti:

»Kolme minuuttia!»

Sekä mies että hetki ovat vielä tänään elävinä mielessäni. Edessänihän oli Senko-Popovitsh, yksi niitä herroja, kenties ainoa, joka talossa määräsi ja jonka määräämisvalta käsitykseni mukaan ulottui paljon laajemmallekin. Hän oli ilmeisesti Venäjän kaikkein mahtavimpia miehiä, kooltaan pieni, kasvoiltaan ruma, oikea puoli naamaa palohaavan runtelema, mutta kasvojenilmeiltään raudankova ja tuijottava. Puhuin hänelle suoraan ja päättäväisesti, sillä tiesin, että tiukassa paikassa on venäläiselle puhuttava paljon rohkeammin kuin mitä hän osaa odottaakaan. Selitin hänelle suoraan, että Svinhufvudin vieminen Siperiaan etappitietä merkitsisi hänen tuhoansa ja kysyin:

»Onko tarkoitus nostaa Suomi ilmikapinaan?»

Selitin, että Suomi tulisi joutumaan täydellisen epätoivon valtaan, jos sellainen loukkaus Svinhufvudia kohtaan saisi tapahtua, kuin nyt oli kysymyksessä.

Kolme minuuttia oli kulunut, ehkä enemmänkin. Senko-Popovitsh otti kellonsa, pisti sen taskuunsa ja ilmoitti minulle kuivasti, ettei minulla olisi tilaisuutta tavata kenraalia. Samalla hän kertoi minulle salaisuutena, että kenraali oli saanut käskyn matkustaa ylimääräisellä junalla klo 1/2 12 yöllä Livadiaan; samaan aikaan matkustaisi sinne myös keisari omalla junallaan. Ennen matkaa sanoi hän kuitenkin vielä kerran tapaavansa kenraalin ja lupasi esittää tälle asian, mutta tuloksesta hän ei voinut ilmoittaa mitään.

Noustessaan seisomaan kysyi hän minulta:

»Mikä on puhelimenne numero?»

Ilmoitettuani puhelinnumeroni sanoi hän lyhyesti:

»Soitan teille klo 11 illalla ja ilmoitan kenraalin päätöksen.»

Tämän sanottuaan hän lähti. Seuratessani häntä portaita alas ennätin vain nähdä hänen kiiruhtavan suureen umpinaiseen autoon, jossa oli jo ennestään useampia santarmiupseereja, ja katoavan kaupungin vilinään.

Kiiruhdin heti kotiini ja koetin sieltä käsin saada puhelimitse selvää Svinhufvudista. Kun en siinä onnistunut, lähdin vaimoni kanssa professori Julius Iversénin luo, jonka luona rouva Svinhufvud ja rouva Hasselblatt asuivat, mutta sielläkään ei tiedetty Svinhufvudista mitään. Ajoin silloin kuvernöörin talolle ja sain päivystävältä vartijalta tietää, että Svinhufvud oli viety siirtovankilaan.

Kello kymmenen aikaan olin jälleen kotona, ja hermojännitykseni oli aivan tavaton. Junan lähtöön ei ollut enää pitkää aikaa. Kun kello oli neljännestä vailla yksitoista, en voinut enää hillitä mieltäni, vaan tartuin puhelinluetteloon, hain Senko-Popovitshin puhelimen ja soitin. Hän vastasi itse, ja tuskin olin ehtinyt sanoa ensimmäiset sanani, kun hän huusi kiivaasti ja paiskaten puhelimen kiinni:

»Sanoinhan, että soitan teille kello yksitoista, mitä te häiritsette minua!»

Kellon ollessa tasan yksitoista soi puhelin. Senko-Popovitsh ilmoitti lyhyesti:

»Kenraali on sallinut Svinhufvudin matkustaa omalla kustannuksellaan. Asiasta on annettu tieto kuvernöörinvirastolle ja sisäasiainministeriölle. Kääntykää huomenna kuvernöörin puoleen! Hyvästi!»

Puhelin paiskattiin jälleen kiinni, ennenkuin ehdin kiittää luvasta. Soitin heti professori Iversénille ja pyysin häntä saattamaan uutisen rouva Svinhufvudin tietoon.

Samana yönä soitin suomalaiselle, mutta puolalaissukuiselle insinööri Harald Majewskille, jonka tunsin hyvin ja joka palveli O.Y. Granitin konttorissa Pietarissa, ja pyysin häntä lähtemään Siperiaan matkustavien matkatulkiksi. Hän suostui heti pyyntööni ja lupasi tulla varhain seuraavana aamuna neuvottelemaan lähemmin asiasta.

Oli jo ohi puoliyön, ennenkuin pääsin nukkumaan. Päivä oli kulunut tulisessa kiireessä ja hirveässä jännityksessä, mutta olihan myös saavutettu tulos, jonka merkitys ei varmaankaan ollut vähäinen.

* * * * *

Kun Svinhufvud seuraavana päivänä istui vankilassa ja odotteli lähtömääräystä, suorittivat Ellen-rouva ja Antti Hackzell lähtövalmistuksia. Yhdessä kävivät he kuvernöörin luona, joka nyt suhtautui aivan toisin asiaan. Santarmihallituksesta saamansa määräyksen mukaisesti suostui hän järjestämään matkan heti ja pyysi puhelimitse vankilaylihallitusta antamaan luvan rouva Svinhufvudille ja herra Majewskille seurata mukana. Kun Hackzell kävi mainitussa virastossa, sai hän heti lupapaperit. Vieläpä asianomainen virkamies, joka oli suomalaissyntyinen, koetti järjestää parhaat mahdolliset saattomiehetkin mukaan.

Hackzellilla oli niin paljon asioita suoritettavinaan, ettei hän ehtinyt käydä ilmoittamassa karkoitetulle, että matkalle lähdetään samana iltana. Tämä istuikin odotellen koko päivän, mutta mitään ei kuulunut. Illalla vasta ilmestyi vankilaan poliisiupseeri ja ilmoitti, että matkalle lähdetään heti.

* * * * *

Pietarissa-olostaan Svinhufvud kertoo:

— Pietariin minä siis tulin, ja tietysti ajurilla vietiin johonkin virastoon; kyllä kai se oli kuvernöörinvirasto. Hackzell oli vastassa asemalla valvoakseen, etteivät veisi minua sellaiseen paikkaan, josta ei enää löydettäisi, kuten oli käynyt Ivar Hasselblattille. Kun olin ollut virastossa vähän aikaa, tuli Hackzell sinne. Hän selitti ja kyseli yhtä ja toista ja sai seuraavana päivänä asiat järjestetyksi siten, että vaimoni sai seurata minua ja että pääsimme omalla kustannuksellamme matkustamaan. Lisäksi piti meidän kustantaa vartiomiesten matkat sekä sinne että myös takaisin. Hackzell toimi pontevasti, ja ilman häntä ei tätä olisi saatu aikaan.

Kuvernöörinvirastossa ollessani toimitettiin minulle sinne ruokaa: voita, leipää, makkaraa, juustoa ja maitoa. Joku poliisi kävi ne minulle ostamassa, sillä ne eivät uskaltaneet laskea minua kaupungille syömään. Istuin siellä koko illan, kunnes hyvin myöhään tulivat hakemaan ja veivät minut Peresilnaja-vankilaan. Koko yön ajan paloi siellä kaasuliekki ja pisti silmiini, ja se vaivasi tuntuvasti, vaikkakin panin lakin silmilleni.

Käytävissä ja eteishuoneissa oli paljon vankeja, mutta minä sain olla yksinäisessä kopissa. Sitten päivällä sain kävellä ulkona niinkuin muutkin vangit. Katselin tarkkaan, mutta en nähnyt yhtään tuttuja kasvoja. Kyllä kai minäkin olin yhtä tuntematon toisille. Nyt ei ollut enää pelkoa omista kundeista. Sitten pääsin sisään ja sain ruokaa, joka pistettiin koppiini luukusta; se oli jotakin puuroa ja teetä. Jos olisi pitemmän aikaa pitänyt siellä olla, niin kyllä olisi laihtunut.

Illalla tultiin sanomaan, että nyt pitää lähteä matkalle. Edeltäpäin ei tietysti ilmoitettu mitään. Sinne tuli eräs herrasmies, joka osoittautui olevan poliisiupseeri Felsengart. Hän selitti tulevansa minua saattamaan. Otettiin tavarat ulos ja ajettiin asemalle. Siellä liittyi meihin toinen mies, joka osoittautui olevan kersantti Mashkaljoff ja joka puhui vähävenäjän murretta.

Felsengartilla oli rahaa pilettien ostoon. Minä neuvoin ostamaan piletit toiseen luokkaan, sillä ei sitä viitsi kolmannessa ajaa. Felsengart tuli kuitenkin pian takaisin tuoden tiedon, että toisen luokan piletit ovat loppuneet. No, sitten ostetaan ensimmäiseen luokkaan. Se miellytti häntä kovasti, ja hän osti kolme ensimmäisen luokan pilettiä. Ne maksoivat kappaleelta vain 45 ruplaa, johon tuli lisäksi sotaveroa 9 ruplaa, siis yhteensä 54 ruplaa 5 à 6 päivän junamatkasta. Se oli mielestäni hyvin huokeata.

* * * * *

Tiistai-iltana, joulukuun 8 p:nä seisoivat Pietarin Nikolain asematalon isossa salissa Ellen Svinhufvud ja Alma Hasselblatt odottamassa. Heidän seurassaan olivat Majewski ja Hackzell, toinen valmiina seuraamaan heidän mukanaan pitkälle matkalle, toinen valvomassa, että kaikki tapahtui sopimuksen mukaisesti. Mukana olivat asemalla myös professori Julius Iversén rouvineen ja Mary ja Olof Alfthan.

Mutta yhdellä monista asemalaitureista odotti Siperian juna.

Seurue seisoi siinä vaiti, mutta jokaisen katse tarkasti tiukasti viereisiä ovia, joista ihmisiä virtasi sisään matkatavaroineen. Erityisesti jokaista virkapukuista miestä katseltiin pitkään. Vihdoin tulivat odotetut. Sisään astui Svinhufvud kahden vartiomiehen saattamana. Hänet vietiin suoraan asemalaiturilla odottavaan junaan. Mutta hänen askeliaan seurattiin. Ja tuskin hän oli ehtinyt astua vaunuun, kun Ellen-rouva, Alma Hasselblatt ja Majewskikin olivat siellä. Muutaman hetken sai Svinhufvud keskustella saattajiensa kanssa. Kun asemakello oli lyönyt yhdeksän, vierähti juna liikkeelle. Samean ikkunan läpi näkyi selvästi, kuinka Svinhufvud reippaasti nyökytti päätään saattajilleen.

Ellen Svinhufvudin kasvoilla oli ahdistava, rauhaton aavistus vaihtunut iloon. Oltiin jälleen yhdessä. Vaikkakin karkoitettuina ja matkalla Siperiaan, mutta sittenkin yhdessä.

Pietarin valot näkyivät hetken ja katosivat pimeään. Sieltä täältä vilkkui kuitenkin vastaan toisia valoja. Ne olivat Inkerin kylien tulia, aivankuin viimeisiä jäähyväisiä siltä kansalta, joka vielä puhui suomenkieltä.