SYNKKIÄ VIIKKOJA.
Reading edition
On huhtikuun yö Tymskojen kylässä. Ulkona nukkuvat lumet liikkumattomina, ja Ob on vaiti jäitten alla.
Jo iltapuoleen oli pakkanen alkanut kiristyä. Ja yöllä oli kuun sirppikin huurteessa. Mutta huoneessa oli vielä kauan suloinen lämpö. Vasta kun kuu oli kehrännyt pakkasharson ympärilleen, oli kylmä hiipinyt huoneeseenkin. Se oli ensin tarttunut poskiin ja kuunnellut siinä aikansa hengityksen tasaista tahtia, mutta sitten se oli tunkenut tiensä peitteen läpi, käynyt kiinni rintaan jäisillä kourillaan ja istunut sydämen lyöntejä kuuntelemaan. Ne kuuluivat ensin tasaisina, mutta kuta kauemmin pakkanen niitä kuunteli, sitä epätasaisemmiksi ne kävivät. Ohimoille alkoi nousta tuskan väreitä, ja omituinen kuumotus tuntui silmissä. Sydän yltyi jyskyttämään yhä vinhemmin, ja hengityksen tahti kiivastui. Silloin heräsi unestaan Siperian vanki ja tunsi itsensä sairaaksi.
* * * * *
Kokonaisen viikon on Svinhufvud virunut jo vuoteellaan. Kuumeen poltto on käynyt yhä tulisemmaksi ja pistosten kipu yhä tuskaisemmaksi. Ellen-rouva on valvonut yöt läpeensä vuoteen vierellä, vaihtanut kääreitä ja rukoillut.
Mutta eräänä yönä, kun sairaan tila oli käynyt kaikkein synkimmäksi, kuului ulkoa valtavaa jäitten ryskettä. Auringon valta oli nyt voittanut talven. Se ei ollut turhaan viikkoja helottanut keväisille hangille. Jättiläisvirta oli herännyt unestaan ja kalisteli nyt kahleitaan sellaisella voimalla, että koko Tymskojen kylä tärähteli kevätyössä. Isot jäälautat murtuivat ja kerääntyivät korkeihin röykkiöihin. Siperian jättiläinen oli nyt lähtenyt liikkeelle aina tuhansien virstojen pituudelta ja tuhansien sylien leveydeltä. Aamulla uivat vain yksinäiset jäälautat vapaassa virrassa.
Samana yönä, jolloin jäät murtuivat Ob-joesta, lähti kuumekin sairaan rinnasta.
* * * * *
Sairauttaan Svinhufvud muistelee seuraavasti:
— Narymissa käydessäni olin saanut yskän ja eräänä yönä, kun iltapuoleen olin juossut takkisillani pihalla, sairastuin kovasti. Heräsin siihen, että minua paleli ja minussa oli kova kuume. Siitä se sitten alkoi. Otin kyllä jonkin kiniinikapselin parannukseksi, mutta se ei auttanut. Emme tienneet, mikä tauti se oli. Kun pisti vatsaa, pelkäsimme jo, että se oli umpisuolentulehdus, mutta kipu oli vasemmalla puolella vatsaa, kun taas umpisuoli on oikealla puolella. Vaimoni rupesi heti hoitamaan minua kääreillä, mikä osoittautui oikeaksi menettelyksi. Kyläläiset, jotka kävivät katsomassa, olivat avuttomia; he eivät tunteneet muita lääkkeitä kuin jodin, tärpätin ja sinappitaikinan. Viikon päivät olin korkeassa kuumeessa, mutta sitten hellitti. Toipilaana olin kuitenkin vielä melkein koko kelirikon ajan. Kotimaahan tultuaan ja selitettyhän asian lääkäreille sai vaimoni kuulla, että tauti oli tavallinen keuhkotulehdus.
Sinä aikana, kun makasin sairaana, kevät teki tuloaan ihmeellisesti. Lumi suli nopeasti, ja kun pääsin vuoteesta ylös, oli jo ruohoakin vähän maassa. Ulkona kasvoi kevään ensimmäinen kukka, muuan orvokkilaji, josta eräs karkoitetuista, lublinilainen apteekkari, sanoi, että se on Viola odorata. Minun mielestäni ei sillä kuitenkaan ollut sellaista tuoksua; se oli kai Viola canina. Se oli muuten ainoa kukka, jonka siellä näin.
Resch toi minulle sairasvuoteelle koivunmahlaa. Hän valitti, ettei se maistunut miltään, eikä se ollutkaan minkäänmakuista, johtuen arvattavasti siitä, että koivut kasvoivat mehevässä, saviperäisessä ja kivettömässä maassa. Olin ollut vuoteessa yhteensä kolme viikkoa, kun pääsin ylös. Kun sairastuin, oli melkein täysi talvi, mutta kun pääsin pystyyn, oli jo ruoho kasvamassa.
* * * * *
Jokainen aamu tuo mukanaan uusia voimia. Rinnan nousu korkenee ja silmien sini kirkastuu. Kevätkin saa joka aamu uusia voimia. Auringon kaariviiva pitenee ja maan multa lämpenee. Eräänä aamuna kuuluu ikkunan takaa linnun viserrys. Tuntuu kuin korva erottaisi jokaisen äänen, sillä niin tarkkaan kuuluu kevään sanansaattajan iloinen leikittely. Se on tullut siihen koivunoksille herättämään koivunurpuja talven unesta. Joka aamu se tulee aina samoille oksille ja visertelee, kunnes saa koivun urvut hiirenkorvalle. Silloin se hyrähtää ilosta lentoon, sillä se tietää, että nyt on tullut pesänteon aika.
Yhtä avoimin sydämin kuin lapsi tuntee sairas kevään tulon. Kun räystäiltä alkavat tippua aurinkoiset vesipisarat, muistuvat sairaan mieleen lapsuuden keväät. Kotikylän jokainen polku avautuu eteen. Jokainen kivi, jokainen kanto muistuu mieleen. Kotijärven kaislikotkin. Ahven oli parhaiten tarttunut onkeen niemen kärjestä, mutta lahden pohjassa, heinikkovesissä, olivat sorsat uineet. Kevään ensimmäiset valkovuokot olivat löytyneet metsänlaidasta, kirkkotieltä, ja kielot olivat olleet lehtokummulla hevoshaassa.
Kun ulko-ovi ensimmäisen kerran aukenee ja kevätilma tuoksahtaa vastaan kasvoille, silmiin, kaikkialle, ja aurinko katselee suoraan otsaan, silloin täyttyy mieli ihanasta onnentunteesta.