TYMSKOJESSA.

Tymskojen kylä Obin varrella on merkillinen siitä, että kevättulva säännöllisesti joka vuosi tempaa kappaleen sen reunaa mukanaan. Tämän johdosta saavat kylän asukkaat vähän väliä muutella talojaan yhä ulommaksi päälletunkevasta joen rannasta. Kirkkokin on täytynyt jo monia kertoja siirtää.

Kylässä on muutamia parempiakin rakennuksia, mutta useimmat ovat kuitenkin pieniä ja rähjäisiä. Huonoimmin on rakennettu köyhien osa kylää, jossa eräät asumukset ovat kuin luolat maan sisässä saviseinineen ja kattoikkunoineen. Niissä asuu enimmäkseen venäläistyneitä samojedeja sekä irtainta väestöä. Tohtori. Kai Donner, joka viimeisinä vuosina ennen maailmansotaa joutui viettämään tutkimusmatkoillaan muutamia kuukausia myös Tymskojen kylässä, kertoo, että sen asukkaat ovat entisten pahantekijöiden ja erinäisten muiden epäilyttävien ainesten sekarotuisia jälkeläisiä. Tästä johtuu, että niin kauppiaat kuin palkkalaiset, miehet ja naiset olivat viinan ikeen alla. Pitkinä pyhinä hoiperteli koko kylä pitkin katuja huutaen ja kirkuen ja kinastellen kuin hulluinhuoneessa. Maailmansodan aikana oli elämä kuitenkin varsin siivoa, kun viinaa ei ollut saatavissa eikä sitä itse osattu keittää.

* * * * *

Tymskojen oloista ja vaikutelmistaan siellä Svinhufvud kertoo:

— Tymskojessa, jonka venäläiset 1800-luvun alussa perustivat samojedien maalle, oli noin 25 taloa ja enintään 200 asukasta; niin meille kerrottiin. Maanviljelystä ei siellä harjoitettu. Siihen oli kai osittain syynä laiskuus, osittain se, että Obin tulva nousi aina juhannukseen saakka ja peitti maat. Ylempänä oli kyllä hiekkamaita, joita arvatenkin olisi voinut viljellä, mutta siihen ei ollut halua.

Kylä sijaitsi korkealla Obin rinteellä. Sen takana oli setrimetsä. joka oli komean näköinen. Se ei tosin ollut suuri, mutta antoi kauniin taustan kylälle. Setrimetsän takana oli aukeita maita ja kauempana suuria metsäseutuja. Kiviä ei ollut yhtään, ei edes nuotan painoksi. Rakennuksien aluksina piti käyttää lehtikuusta, joka on kestävää mätänemistä vastaan.

Tymskojelaiset elivät osaksi kalastuksella, osaksi keräämällä setrinpähkinöitä. Alkuasukkailta ostettiin sitäpaitsi turkistavaroita, ja näillä kaupoilla saatiin hyvät voittorahat. Tavarat vietiin parhaasta päästä talvella Tomskiin, jolloin kala säilyi jäätyneenä. Setrinpähkinöitä vietiin kesällä laivallakin.

Lehmiä ja hevosia siellä oli koko paljon, varsinkin hevosia, sillä talvella oli kuljetus kokonaan niiden varassa. Hevoset olivat huonoa lajia, mutta juoksivat kyllä hyvin. Ne olivat enimmäkseen pieniä ja mustia. Siellä oli tapana ajaa hevosilla aina täyttä laukkaa. Kun tultiin perille, sidottiin hevonen vaahdoksissa kiinni ja turpa vähän ylös, niin ettei se saanut syödä lunta eikä heiniä. Näin pidettiin sitä pari tuntia, tavallisesti vielä tuulessa; sitten vasta annettiin ruokaa ja juomaa. Väitettiin, että jos hevoselle heti ajon perästä annetaan ruokaa, menevät jalat piloille. Näin siellä hoidettiin hevosia. Tuskinpa tavalliset hevoset olisivat sellaista komentoa kestäneetkään. Lehmätkin olivat siellä huonoa lajia ja lypsivät vähän, mutta maito oli erittäin hyvää ja rasvapitoista.

Keskellä päivää kyläläiset ajoivat hevosensa ja lehmänsä juomaan avannosta, jota erityinen mies piti auki läpi talven. Karjatalous oli ihmeellinen siinä, että navetat ja tallit olivat kylmät. Lampaat, siat ja vasikat säilytettiin kuitenkin tavallisesti lämpöisessä, pienessä kopissa. Tallit ja navetat olivat hyvin hatarasti tehtyjä ja kokonaan ilman ikkunoita, joten valoa tuli vain ovesta ja seinien raoista. Ylhäällä olivat orret, jonne heinävarasto tuotiin sisään niin pian kuin lunta tuli.

Heinämailta sai heiniä niin paljon kuin viitsi ottaa, sillä Obin rantamaat kasvoivat runsaasti heinää, vaikka se kyllä oli karkeata saraheinää. Sääntönä oli, että ahkera keräsi enemmän heiniä ja piti useampia hevosia, ja se, joka oli laiska ja jolla oli vähemmän hevosia, keräsi vähemmän.

Puoteja oli 4—5 kappaletta. Keväällä, kun Ob-joki nousi, latasivat niin kauppiaat kuin muutkin kyläläiset venheensä täyteen tavaraa ja lähtivät sitten perhekunnittain pitkin Obia ja sen sivujokia ylös tekemään kauppaa alkuasukkaitten kanssa. Kylässä oli vain yksi kirkko, samoin yksi pappi.

Asuntomme omistaja Flegent, jonka vaimon nimi oli Tatjana ja joka oli entinen kauppias, eleli nyt koroillansa ja oli tunnettu laiskanpuoleiseksi mieheksi. Hänellä oli yhdessä serkkunsa Afrikant Savadovskin kanssa kylän suurin puurakennus, jossa hänen serkullaan toisessa päässä oli puotikin. Talo oli rakennettu venäläiseen malliin kaksikerroksiseksi. Meidän hallussamme oli yläkerrassa kaksi huonetta, iso sali, jossa oli 6 ikkunaa, ja vähän pienempi »sänkykamari», jossa oli 3 ikkunaa. Asunnosta otettiin vuokraa 12 ruplaa kuukaudessa, jota kyläläiset pitivät suorastaan kiskomisena, vaikka se meistä oli huokea hinta. Ei kummassakaan huoneessamme ollut uunia, mutta sensijaan molemmissa uuninselkä. Kun seinän takana lämmitettiin uunia, niin lämpeni meidän puolellamme uuninselkäkin. Salin ikkunat olivat aina jäässä, ja pohjoisten ikkunain lautoja vaimoni käytti ruokasäiliöinä. Salista vei ovi sänkykamariin. Sinne oli hankittu rautapeltinen pieni kamiina, jonka savutorvi oli muurattu kiinni uuninselkään tehtyyn aukkoon. Uunia lämmitettiin haloilla, mutta kamiinaan tarvittiin pilkkopuita, jotka Flegent jouti kyllä tekemään. Talosta saimme päivällistä, ja vaimoni laittoi ruokaa aamuin ja illoin. Maito oli niin hyvää, ettei sellaista saa täältäkään, ja voitakin sai, vaikka se oli vähän rasvanmakuista. Lihaa ei paljoa saanut, vaan syötiin parhaastaan kalaa. Puolukat olivat niin isoja, että luulin niitä ensin karpaloiksi.

Siellä laitettiin muuten erästä ruokaa, jota sanottiin pelemeeneiksi. Ne olivat pieniä piirakoita, vehnätaikinaan käärittyä, hienonnettua, raakaa lihaa, ja niitä laitettiin monta sataa ja vietiin sitten raakana aittaan, jossa ne säilyivät jäätyneinä. Kun tuli vieraita, otettiin piiraat sisään ja keitettiin. Muistan hyvin, kun emäntä ensikerran tarjosi meille pelemeenejä. Hän tuli aivan viereemme ja katseli meidän ilmeitämme, ikäänkuin tutkien, mitä me niistä pidimme. Ei niitä ensin oikein ymmärtänyt syödä, mutta kyllä niihin vähitellen totuttiin. Jos ne keitettiin lihaliemeen ja syötiin sen kanssa, maistuivat ne oikein hyviltä.

Talvitalous oli siitä mukavaa, että jäätyneessä tilassa ruoat säilyivät hyvin. Säiliöhuoneeseen, »tshulaaniin», voi viedä kaikki, kalat, lihat ja marjat. Vehnäsetkin vietiin sinne, ja ne jäätyivät siellä kivikoviksi. Kun niitä vaikka parin viikon kuluttua otti esille ja lämmitti uunissa, olivat ne aivankuin tuoreita. Se oli kovin mukavaa.

Vähitellen pantiin kaikki kuntoon. Ostettiin lautaset ja veitset sekä kaikenlaista mitä tarvittiin taloutta varten. Kylästä tavattiin eräs puuseppäkin, joka laittoi meille pukkisängyt ja hyllyt. Se oli toissilmäinen herrasmies, joka sanoi käyneensä oppia Tomskissa, mutta oli nyt täällä naimisissa ja asui eräässä maanalaisessa talossa, »karamoonassa». Mies teki meille yhtä ja toista muutakin puutyötä, mitä tarvittiin.

Aika kului koko hyvin. Kävelyllä käytiin usein, ainakin kerran päivässä. Tymskojessa, kuten Siperiassa yleensä, ei koskaan ollut suojailmoja. Kun talvi kerran tuli lokakuun lopussa tai marraskuun alussa, niin riitti yhtä pakkasta huhtikuuhun saakka. Jälkiosa joulukuuta ja koko tammikuu oli kylmin aika. Silloin oli pakkanen usein aina 40—50 astetta. Kun turkki yllä käveltiin ja viima tuli vastaan, pantiin harvasilmäinen kaulaliina vielä kasvojenkin suojaksi. Kuljettiin kylän ympäristössä ja sen takanakin milloin missäkin teitä pitkin, sillä niitä oli runsaasti eri suuntiin. Oli hauskaa nähdä, kuinka metsäkanat eli riekot olivat aivan kesyjä. Ne kulkivat pitkin teitä eivätkä pelänneet ihmisiä. Olisi melkein voinut lyödä niitä kepillä. Ne istuivat puissakin, mikä oli minusta hyvin outoa, sillä meillä eivät metsäkanat mene puihin. Siellä ne noppivat pajukoissa ja haavoissa ja söivät niiden urpuja ja nuppuja.

Päiväjärjestys oli tavallisesti sellainen, että kahdeksan korvissa kömmittiin hiljakseen ylös. Ensinnä sytytettiin tuli kamiinaan. Piti panna turkki ylle ja huopatossut jalkaan, kun nousi sängystä valkeata virittämään, sillä yöllä oli huone ehtinyt jäähtyä. Sitten syötiin aamiaista. Päivällisen laittoi talon emäntä, mutta kun ruoka rupesi huononemaan, muutettiin kylälle syömään. Illallinen syötiin seitsemän tai kahdeksan aikaan.

Siperiassa olivat samat linnut kuin täällä; närhi oli vain vähän värikkäämpi. Harakoita ja korppeja oli, mutta variksia ei talvisaikaan näkynyt. Pakkasaikana, kun oli kylmempää, sattui, että lintuja kuoli ja tippui puista alas.

Jänis oli siellä vähän isompi kuin meillä sekä talvella paljon pitkäkarvaisempi. Susia ei ollut, sillä lumi oli metsissä niin pehmeätä, etteivät ne olisi päässeet liikkumaan. Koirakaan ei päässyt kulkemaan, vaan upposi lumeen kuin jauholaariin. Missä maa oli aukeampaa, siellä olivat tuuli ja pakkanen purreet lumen pinnan vähän kovemmaksi, mutta metsissä se oli aivan pehmoista. Muistan hyvin, kun kerran olimme kävelemässä ja tukkikuorma tuli vastaan. Siinä oli pari miestä ja koira seurassa. Seistiin siinä tienvieressä, jotta kuorma pääsisi ohitse. Läheisen pensaan ympärillä käveli riekkoja, eikä koira malttanut olla, vaan otti aimo hyppäyksen niiden kimppuun. Hyppy meni hukkaan, sillä linnut lensivät tiehensä, mutta koira ei millään ollut päästä sieltä takaisin, kovalle tielle. Näki, etteivät sudet olisi tässä maakunnassa päässeet liikkumaan mihinkään. Karhuja oli siellä kyllä, mutta ne makasivat talviunessaan.

Sieltä olisi voinut ostaa kärpän ja oravan samoinkuin ilveksen, ahman, hillerin ja saukon nahkoja, mutta emme me ruvenneet niistä kauppoja hieromaan.

Kolonok (Putorius sibericus) oli uusi eläin, jota ei ole Euroopassa. Se oli pieni, punertavankeltainen ja heleänvärinen vesikon tapainen ja kokoinen eläin. Senkin nahkoja myytiin paljon.

Maaliskuun alkupäivinä alkoi kylässä nuotanveto. Silloin oli kova pakkanen ja niin kova tuuli, että naukui nurkissa. Mutta päivä paistoi kauneimmillaan, eikä yhtään pilvenhattaraa näkynyt. Aamulla noin kello 9:n aikaan, kun katsoin ulos, oli pakkasta 40°C, ja tuuli aivan vikisi. Arvelin, ettei nuotanvedosta nyt tule mitään. Mutta sinne kaikki kuitenkin menivät. Avannot oli hakattu siihen kohtaan Ob-jokea, mihin pieni sivujoki laski, sillä sen suussa piti olla kaloja. Apaja oli pieni ja nuotta huono. Jäihin oli hakattu reikiä, ja nuotta kuljetettiin jäiden alitse vetopaikkaan aivankuin meilläkin. Apajasta tuli aimo saalis, kolme kuormaa kiiskiä ja kaksi kuormaa haukia. Kiisket olivat isoja ja lihavia ja hauet komeita. Joukossa oli vähän muutakin kalaa, kuten ahvenia, särkiä, säynäviä, sekä jokin njelma ja sterlettikin. Hyvän saaliin ja kalojen kokoontumisen syyksi selitettiin, että Obissa rupeaa kevätpuoleen vesi huononemaan. Sentakia kerääntyvät kalat semmoisiin paikkoihin, missä sivujoki yhtyy isoon jokeen, sillä siellä on vielä vesi ilmapitoisempaa. Saalis jaettiin sitten kyläläisten kesken ruokakunnittain ja vietiin, kun kaloja karttui enemmän, Tomskiin. Viikon, kahden sisään vedettiin samasta paikasta vielä kaksi kertaa nuottaa ja saatiin jokseenkin samanlainen saalis. Sitten talvinuotanveto loppui, ainakin kylän lähettyviltä. Kiisket muuten eivät suinkaan olleet halveksittua kalaa. Ne joutuivat Venäjän hienoimpiin ravintoloihin, joissa niitten lihaa tarjottiin voileipien päälle leikattuna.

Kansakoulunopettaja Afanasjeff, nuori, siisti ja raitis mies, kävi jotensakin ahkerasti luonamme opettamassa minulle venättä. Vaimonikin oli hankkinut itselleen aapiskirjan, sellaisen kuin lapsille ostetaan, jossa on paljon kuvia. Pääasia olikin, että hän oppi venäläiset kirjaimet ja pääsi vähän perille, mitä se ja se sana merkitsi. Opettajan rouvakin kulki meillä sangen usein. Hän osasi soittaa hyvin balalaikkaa ja opetti sitä taitoa vaimollenikin. Kun lähdimme Tymskojesta, lahjoitti vaimoni ostamansa balalaikan opettajan rouvalle. Nyt on sen soittotaito unohdettu.