METSÄSTYSMATKOILLA.

Svinhufvud kertoo:

— Elokuussa 1915 aloitin metsästyksen. Kysyin lupaa poliisimestarilta ja hän antoi sen mielellään sanoen:

»Ampukaa vain, sehän on teidän ainoa huvinne täällä!»

Kuvernööriltä olisi oikeastaan pitänyt hankkia lupa, mutta sen tiesi jo edeltäkäsin, ettei hän sitä olisi antanut. Senpä takia olikin hauskaa, että poliisimestari uskalsi antaa metsästysluvan omiin nimiinsä.

Siperiassa kerrottiin olevan sääntönä, että sai ampua mitä hyvänsä ja milloin hyvänsä. Metsästys oli aina ollut kaikille vapaa, mutta tavallista oli, että kesän aikana, silloin kun linnut olivat vielä pesillä, niitä ei ahdistettu. Täytyi odottaa syyspuoleen, kunnes poikaset kasvoivat isoiksi, jolloin niitä vasta kannatti ampua. Minkä verran kaupunkilaiset itse metsästivät, sitä en tiedä, mutta harvat kai sitä harrastivat, sillä useimmat nuoret miehethän olivat sodassa. Karkoitetuissakaan ei ollut aluksi metsämiehiä ensinkään. Sotaväessä he olivat kyllä olleet mukana ja osasivat kiväärillä ampua, mutta haulikon käytöstä heillä ei ollut paljoa tietoa. Eivät he myöskään olleet paljoa venheissä liikkuneet, hiihtämisestä puhumattakaan.

Venheellä soudeltiin Obin vesijättömaille, joissa oli paljon matalia kanavia ja kapeita ruohikkoisia järviä. Siellä ammuttiin sorsia; ei niitä niin monta kerrallaan saatu, mutta aina jokunen sentään. Myöhemmin, kun saksalaiset tuttavani kuulivat metsästyksestä, he innostuivat kovin ja alkoivat pyrkiä mukaan. Vuoron perään sitten ammuttiin, ja hauskasti päivä kului. Saalis tuotiin kotiin, ja se maistuikin koko hyvältä, varsinkin jos oli nuoria lintuja, joissa oli erinomainen liha.

Minä käytin ensin lainaamaani vanhaa haulikkoa, joka oli tehty entisestä berdanikivääristä ja joka sangen usein »klikkasi» eikä muutenkaan ollut parhaita. Puodeista sain ostaa ruutia, hauleja ja tulppia. Siperiassa kaupan oleva ruuti oli muuten huonoa, ja haulit olivat pehmeitä, semmoisia, joita minun nuoruuteni aikana käytettiin täällä kotona.

Joskus käytiin Obin saarillakin jahdissa. Siellä tiheissä pensaikoissa oli vahvasti jäniksiä, mutta kesällä oli niitä vaikea ampua, sillä kasvillisuus oli niin rehevää, että jäniksen näki vain vilahdukselta. Muutaman jäniksen ja teeren sain kuitenkin ammutuksi. Meille sattui muuten syyskuussa 1915 mukava tapaus, joka osoittaa, kuinka kovasti venäläinen pelkäsi jäniksen lihaa. Olin näet asettanut erään jäniksen, ennenkuin se nyljettiin ja paistettiin, kellarin käytävään riippumaan. Seuraavana aamuna tuli emäntämme pauhaten sanomaan:

»Nyt te olette pilannut minun raavaanlihani kokonaan! Olette pannut jäniksen kellarin käytävään riippumaan, ja veri on valunut lihan päälle!»

Mutta kun tarjouduin ostamaan häneltä tuon pilalle menneen lihan, lauhtui akka heti ja selitti antavansa sen työmiehille:

»Kyllä ne sen syövät, kun eivät mitään tiedä.»

Jänistä venäläiset pitivät nimittäin vanhan testamentin mukaan saastaisena eläimenä.

Seuraavana talvena sain haulikon Alenskilta, jolle olin lainannut rahaa. Se oli koko lailla parempi vehe. Kesällä 1916 toi vaimoni vihdoin oman haulikkoni täältä Kotkaniemestä. Se oli aika huonossa kunnossa, kun sillä kotona oli paljon ammuskeltu; toinen lukko oli mennyt epäkuntoon ja pyrki ennen aikojaan laukeamaan.

Vaimoni toi haulikon sillä tavoin, että kappaleet pantiin erikseen. Tukki pistettiin matkalaukkuun ja piipun ympäri kierrettiin vaatteita. Sitä oli vaikea saada Suomesta Pietariin, mutta salakuljettaen se kuitenkin onnistui.

Marraskuulla 1915 mentiin kerran Fuchsin kanssa jänisjahtiin eräälle Bjeloje Osero nimiselle suolle. Siellä oli jonkinlainen entinen järvi, jossa kasvoi paljon sammalta ja pensaikkoa ja jonka ympärillä oli jäniksiä. Ruokapaikasta, Radziminskilta, otettiin mukaan koira, joka oli aivan meikäläisten ajokoirien näköinen. Se oli musta, ja sillä oli kellanruskeat täplät silmien yläpuolella ja rinnassa ja jaloissa sekä kannukset. Ajattelin, että jos ei tuo koira aja jänistä, niin sitten on ihme. Mutta matkalla — silloin oli kirkas ilma ja jonkinlainen pakkanen — tapasimme stepillä valkoisen pöllön jollakin kukkulalla istumassa. Kun koira sen näki, rupesi se ajamaan sitä takaa ja juoksi virstoittain sen perästä, mutta meidän jäniksistämme se ei välittänyt yhtään mitään. En yleensä nähnyt siellä koiraa, joka olisi viitsinyt jänistä ajaa. Eivätkä venäläiset niitä ampuneetkaan, pyysivät vain jänislangoilla tai pienillä raudoilla.

En oikein päässyt perille metsästyksen salaisuuksista, ennenkuin olin ollut siellä jonkin aikaa. Silloin sain selville, että lokakuussa, kun maa jo oli kokonaan jäätynyt ja lehdet poissa puista, mutta lunta ei vielä maassa, oli paras lähteä jäniksiä hätyyttämään. Ne olivat silloin jo suureksi osaksi muuttaneet karvansa, niin että vanhat jänikset olivat koko valkoisia. Tästä johtui, etteivät jänikset uskaltaneet lähteä piilopaikoistaan stepille, ja jos lähtivätkin, niin juoksivat vain lyhyitä matkoja pensaikosta toiseen. Näistä pensaikoista ampui niitä helposti. Eihän se »urheilua» ollut, mutta maanpakolaisille se oli mukavaa ajanviettoa.

Kerran menimme tällaiseen syysjahtiin mukanamme kaksi haulikkoa. Minulla oli oma haulikkoni, ja toisena oli kai Alenskin ase, jonka olin sittemmin jo ostanut häneltä. Mukana olivat Fuchs ja Ullrich ja arvattavasti pikenttimme Hoffmann. Kyytimiehenä oli eräs itävaltalainen sotavanki, wieniläinen kirjaltaja Dvorzak, joka hoiteli hevostamme. Viisin miehin ajoimme metsälle toista penikulmaa Kolyvanin ulkopuolelle. Silloin ammuttiin 18 jänistä. Minun osalleni tuli 9 ja toisille samoin 9. »Verbumlattiin» koko päivä ja eräässä »isbushkassa» keitettiin teet.

Sitten marraskuussa, kun jo oli tullut lunta, mentiin toinen kerta jokseenkin samoille maille, mutta silloin saatiin vain 6 jänistä. Steppi oli silloin aivan valkoinen, ja jänikset olivat arempia sekä lähtivät ajoissa pensaista ulos eivätkä pysähtyneet ensinkään. Joskus lähti niitä isommasta pensaikosta karkuun joka haaralle, ihan niinkuin olisi pöyhinyt höyhenpolsteria. Ajojahtiin steppi olisi muuten ollut mainio, jos vain olisi ollut ajomiehistöä. Venäläiset, niinkuin sanottu, eivät ampuneet jäniksiä, vaan pyysivät niitä langoilla ja ketunraudoilla. Jäniksen nahka oli kallista, ja sen he nylkivät tarkkaan kynsiä ja korvia myöten. Jos jänis oli valkoinen, maksoi nahka 40 kopeekkaa kappaleelta, mutta jos se oli kirjava, oli sen hinta vain 20 kopeekkaa. Aikaisemmin heitettiin jäniksen ruhot pois, mutta nyt sota-aikana myytiin niitä torilla 5 kopeekasta »njemtseille».

Metsästys oli siis sellaista, että talvella ammuttiin jäniksiä ja syyskesällä sorsia.

Ukko Hörschelmann ei ollut metsästysmatkoilla mukana, sillä hän liikuskeli hitaasti, mutta saksalaisista olivat paljon mukana Fuchs ja Dietrich, varsinkin Fuchs, sekä tietysti pikenttimme Hoffmann. Yhtä ja toista sitä aina tällaisilla metsästysmatkoilla saatiin, mutta pääasia oli, että kulutettiin aikaa.

Dietrich oli kaiketi jo kotipuolellaan Liettuassa oppinut satimia ja pyydysrautoja virittämään. Hänen kanssaan sitäkin keinoa pari kertaa yritettiin; kun rautoja ja jänislankaa sai puodeista. Tulokset olivat perin heikot, muistaakseni vain yksi jänis. Pyydyksiämme toiset pyyntimiehet, venäläiset, varastelivat, ja sudet söivät meiltä joitakin saaliita jäljistä päättäen. Mutta meidän oli rattosaa kulkea ympäri stepillä ja keittää »isbushkoissa» teetä.

Kalastuksesta ei siellä tullut mitään. Minä kyllä hankin uistimen ja siiman Novonikolajevskista sekä teetin kelankin siihen, mutta en saanut sillä muuta kuin jonkin hauen ja ahvenen. Pitkääsiimaa yritin myös kerran panna, mutta en tiedä mikä vaivasi, pohjatuuliko, sillä ihmeempiä en silläkään saanut.

Retshkassa oli jonkin verran haukia ja särkiä, joita venäläiset pyysivät jokinuotilla, mutta siihen emme me viitsineet ryhtyä. Obilla pyydettiin kalaa taas merroilla ja verkoilla. Sterlettejä kalastettiin hyvin omituisilla vehkeillä, mutta niistä en oikein päässyt selville.

Nuotalla venäläiset täälläkin toisinaan saivat hyvin runsaan kalansaaliin, mutta koukkukalastusta he eivät tunteneet enemmän kuin uistintakaan. Talvella näin heidän onkivan avannoista ja käyttävän matojen asemesta pieniä äyriäisiä, joita he olivat liejusta hakeneet.

* * * * *

Pastorinrouvan päiväkirja kertoo näistä metsästysmatkoista seuraavaa:

30.8.1915. — Svinhufvud ja Hoffmann menivät klo 8 aamulla jälleen jahtiin. He palasivat vasta klo 8:n jälkeen illalla mukanaan 1 sorsa, 3 nokikanaa ja 1 haukka.

31.8.1915. — Svinhufvud perkasi Hoffmannin kanssa eilisen jahtisaaliin.

22.9.1915. — Klo 1/2 7 olivat molemmat herrat lähtövalmiina. Benita otettiin mukaan. Vasta klo 8:n aikaan illalla he palasivat takaisin, ihastuneina ja punaisiksi palaneina, mukanaan 1 jänis ja 3 kurppaa.

23.9.1915. — Svinhufvud nylki jäniksen omakätisesti.

22.10.1915. — Metsästäjät lähtivät liikkeelle aikaisin aamulla. He palasivat klo 1/2 8 illalla mukanaan 3 valkoista jänistä ja tyytyväisyydestä loistaen.

25.10.1915. — Svinhufvud nylki tänään 3 jänistä.

30.1.1916. — Svinhufvud, Dietrich ja Hoffmann menivät metsään katsomaan aikaisemmin kärppiä varten asetettuja pyyntirautoja. Kymmenestä pyydyksestä oli 7 varastettu ja 3 tyhjää.

16.2.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät metsään ja toivat mukanaan jäniksen satimesta. Se oli ensimmäinen saalis pyydysraudoista.

30.4.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät jahtiin.

14.8.1916. — Svinhufvud palasi klo 9:n aikaan kotiin jahdista, jälleen mukanaan 8 sorsaa.

18.8.1916. — Svinhufvud, Hoffmann, Fuchs, Ullrich, Beauvais ja hänen poikansa menivät jo aikaisin klo 1/2 6 jahtiin. He palasivat illalla kotiin mukanaan 10 sorsaa, jotka jaettiin kaikkien metsämiesten kesken.

26.10.1916. — Svinhufvud, Beauvais, Fuchs ja Ullrich menivät klo 8:n aikaan jahtiin. Klo 1/2 8 illalla he palasivat mukanaan 18 jänistä, joista Svinhufvud yksin oli ampunut 9.

10.11.1916. — Svinhufvud ja Fuchs menivät aikaisin jahtiin ja palasivat mukanaan 6 jänistä, joista 2 lahjoitettiin.

28.12.1916. — Svinhufvud palasi klo 1/2 10:n aikaan hyvin iloisena mukanaan pienoinen jänis.