KYLÄN ASUKKAITA.

Tymskojen tuttavistaan ja seurustelusta heidän kanssaan Svinhufvud kertoo:

— Elämä rupesi siellä luistamaan koko lailla. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä meitä kohtaan. Jossakin Tomskin lehdessä oli ollut uutinen — saimme nähdä sen palasen —, että Tymskojeen oli karkoitettu joku korkea herra. Kyläläiset olivat hyvin ihmeissään ja uteliaat näkemään kuka se oli ja kohtelivat tulokasta aivankuin herraa: minä olin »baarin» ja vaimoni »baarinja».

Venäjän jouluna oli meidät jo kutsuttu kansakoululasten joulujuhlaan. Se oli koko lailla »stimmungsvoll» ilta; se pidettiin kansakoululla, vanhassa puurakennuksessa, jossa asui opettaja Afanasjeff rouvineen. Pappi, joka oli soitannollinen, oli järjestänyt sinne orkesterin; itse hän soitti sitrantapaista, Afanasjeffin rouva balalaikkaa ja pari mennoniittia viulua. Lapset lausuivat ulkoa joitakin kappaleita ja lauloivat. Lopuksi tanssittiin. Kaikilla oli tavallista juhlallisempi puku, mutta jaloissa huopatossut, kun oli talvinen aika. Toisessa huoneessa sen ohella tarjottiin teetä ja voileipiä.

Mennoniitit olivat mielenkiintoinen tuttavuus. Ensikerran tapasimme pari miestä Afrikant Savadovskin puodissa. Kun huomasimme, että he puhuivat saksaa, joka vivahti »plattdeutschiin», virisi pian keskustelu. Saimme tietää, että he olivat saksalaista, ehkä hollantilaista alkujuurta ja että heidän esi-isänsä olivat muuttaneet Siperiaan, jossa heille suotiin uskonnonvapaus, ja että heidän uskontonsa kielsi heitä suorittamasta sotapalvelusta. He asuivat Tomskin läänin eteläosassa »suola-aroilla». Ulkonäöltään he olivat toisennäköisiä kuin venäläiset, keskikasvuisia ja verraten vankkatekoisia. Nyt oli heitä komennettu tänne Tymskojen piiriin parikymmentä miestä sotapalveluksen asemesta tekemään metsätöitä. Työpaikalle oli Tymskojesta matkaa parikymmentä kilometriä. Olisin mielelläni käynyt siellä katsomassa heitä ja noita metsätöitä, mutta en tahtonut kysyä vartiomiehiltä lupaa. Niin, näitä mennoniitteja oli koululasten joulujuhlassa kuusi kappaletta. He soittivat hyvin ja tanssivat aika ahkerasti.

Muissakin kutsuissa olimme, niinpä alkuaikoina »stanokin» isännän luona hänen tyttärensä häissä. Siellä vieraat syötettiin aika hyvin, ja vahvasti tanssittiin. Juotavaksi tarjottiin olutta ja tietysti teetä. Viinaksia ei niissä ollut, sillä sodan ajaksi olivat viranomaiset panneet viinat kokonaan lukon taakse. Mutta niitä kaivattiin kovasti. Muistan, kuinka häätalon isäntä kysyi minulta, enkö osannut keittää viinaa. Selitin, että olin hyvin tyhmä siinä taidossa. Hänkin pahoitteli, ettei osannut itse keittää. Kun kruunun viina oli ollut niin halpaa, oli viinankeittotaito jäänyt unohduksiin. Tymskojelaiset auttoivat asiaa siten, että laittoivat väkevää olutta.

Sitten oltiin usein nimipäivillä, »imenineillä», ja muissa pienemmissä perhejuhlissa. Sen ohella käytiin vielä tavallisilla »vieraisilla», milloin papin tai kansakoulunopettajan, lukkarin tai jonkun muun kylän asukkaan luona. Tuttavuuksiimme kuului myös kylän »grande old dame» Natalia Jakovlevna, jota Kai Donner on niin mainiosti kuvannut. Hänellä oli erittäin hyvää olutta tarjottavana ja sitten hänellä oli 3- tai 4-lokeroinen »samovaari», jossa yhtaikaa voi keittää teevettä, kaalisoppaa, pelemeeniä j.n.e.

Eräänä päivänä oli Tymskojeen tullut Vasjuganin pappi rouvineen. Vasjugan oli naapuriseurakunta, jonne sanottiin olevan 30 penikulmaa. Mies oli oikein komean näköinen eikä ollut edes kovin partainenkaan niinkuin muut papit. Hän tuntuikin tavallista sivistyneemmältä. Kävi selville, että hän oli ollut Pietarissa polyteekissä jonkin vuoden, mutta sitten päätynyt papiksi ja Vasjuganiin saakka. Mistä syystä hän oli näille raukoille rajoille joutunut, ei hän kertonut enkä minäkään ruvennut sitä utelemaan. Tapasimme hänet ensikerran oman papin luona ja toisen kerran kirkonisännöitsijän, Jefimoffin luona, joka oli Tymskojen rikkaimpia miehiä. Jefimoff pani tämän vieraan papin kunniaksi toimeen aika kemut, joihin oli pyydetty koko kylän hienosto. Siellä olivat pappi, lukkari eli »psalomshtshik», kansakoulunopettaja ja äveriäimmät kauppiaat ja tietysti me. Pidot olivat koko lailla hienot. Siellä syötettiin ja juotettiin. Kalapiiraita oli tehty useammanlaisiakin. Niihin oli tehty vehnätaikinasta alus ja syrjät ja kansi päälle ja sisällä oli njelmaa ja sterlettiä. Piirakoiden kanssa tarjottiin hienoa portviiniä. Pöydällä oli vain muutamia haarukoita, ja niitä käyttäen sai kukin vuorostaan pistää palan suuhunsa. Vastapäätä oli toinen pöytä, jossa oli 12 viinilasia. Papit joivat ensin ja sitten toiset herrat. Kun herrat olivat juoneet, kaadettiin rouville samoihin laseihin. He joivat yhtä mielellään, ja heistä viini oli yhtä hyvää kuin herroistakin. Sitten syötiin piirakkaa uudelleen ja juotiin taas päälle. Kyllä näki pappien juodessa, että viini meni hyvin luistavasti alas niin toisen kuin toisenkin papin kurkusta. Se oli varsin hyvää, ja runsaasti sitä oli myöskin. Jefimoffilla näkyi olleen vanhoja säästöjä. Siellä juotiin 7—8 lasia mieheen niinkuin ei mitään. Eikä siinä auttanut vitkasteleminen, vaan piti juoda kerrassaan pohjaan saakka, ja tunnelma oli aika hyvä. Vasjuganin pappi kertoi yhtä ja toista seurakuntansa oloista. Siellä asui ostjakkeja, jotka pyytelivät turkiseläimiä, ja siellä oli luonnonrikkauksia, kuten keltamultaa y.m. Puutteellisen kielitaidon takia en kuitenkaan voinut päästä asioista kunnolleen selville.

Maaliskuun alussa kerrottiin meille, että kylään oli tullut muuan suomalainen. Afrikant Savadovskin puodissa hänet sitten tavattiinkin, ja suomalainen hän oli: talollinen ja rakennusmestari Adolf Resch, kotoisin Uudeltakirkolta ja iältään noin 30-vuotias. Hän oli ollut urakoitsijana mukana rakentamassa eräitä linnakkeita Suomenlahden rannalla. Päällikkönä oli ollut joku venäläinen eversti, joka myi piirustukset saksalaisille ja karkasi. Siitä tuli kova tutkinto, ja vaikka Resch ei ollut urakassa mukana muuta kuin sen verran, että oli rakentanut makasiinin linnakkeeseen, epäilivät venäläiset, että hän oli osallisena samassa juonessa. Hänet otettiin kiinni, ja vaikka hän oli aivan syytön, vietiin hänet Kronstadtiin, jossa hän sai istua pitkät ajat syksyllä 1914, kunnes hänet lopulta lähetettiin Siperiaan. Sillä sääntönä oli, että syylliset ammuttiin, mutta syyttömät lähetettiin Siperiaan. Eikä siinä kyllin. Myöhemmin joutuivat hänen veljensä ja isänsä samaan Narymin piiriin, vaikka Kurjan kylään, joka oli Ket-joen varrella ja todellakin kurja paikka, kuten isä Reschille kirjoitti. Resch oli hauska tuttavuus. Me saimme puhua suomea hänen kanssaan ja pääsimme vähän tekemisiin kotimaalaisten kanssa.

Kerran mekin pidimme vähän suuremmat pidot, joihin pyysimme venäläiset tuttavamme ja Reschin, sillä piti pitää vastapidot. Resch, joka puhui hyvin venättä, pantiin tulkitsemaan ja kertomaan. Mukana olivat pappi, lukkari, kansakoulunopettaja ja kauppiaat, samat, joiden luona olimme itsekin olleet kutsuissa, ja meidän »strashnikat» Filatoff ja Bogdanoff. Parhaan mukaan heitä kestittiin njelma-kalapiirakoilla, pelemeeneillä ynnä muulla. Flegentin gramofoni sai ahkerasti soida, sillä sellainenkin oli talossa. Vieraat kyselivät Suomen oloja, ja Resch selitteli.

Parisen kuukautta olimme koko kylässä ainoat karkoitetut, mutta sitten niitä rupesi tulemaan niin paljon Venäjältä, että paikat ahtautuivat täyteen. Ensin tuli joitakin sosialisteja, juutalaisia mitä lienevät olleet, ja sitten tuli myöskin muita, nimittäin lättiläisiä, puolalaisia ja pari saksalaista. Toinen saksalaisista oli Freydenreich, lyhyt mies, jolla oli ollut jokin virka Amerikan lähetystössä Pietarissa, toinen oli nimeltään Bischler, rikas tilanomistaja Jekaterinslavin kuvernementista, verraten nuori ja pulska mies. Hänellä oli 600,000 ruplan arvoinen maatila kotonaan. En tiedä, mistä syyssä häntä oli ruvettu epäilemään, vaikka hän oli aikoinaan palvellut Venäjän sotaväessäkin. Oli hauskaa, kun sai puhua saksaa näiden herrojen kanssa. Resch, joka puhui sujuvasti myös saksaa, asui yhdessä näiden kahden kanssa.

Puolalaisten joukossa oli muutamia sivistyneitä; niinpä nuori pappi Zander, joka oli suorittanut tutkintonsa Tartossa ja ollut saksankielen opettajana Kielcin kaupungissa ja nähtävästi liian puolalaismielisenä ja saksankielentaitoisena karkoitettu; sitten pankinjohtaja Veselovski, joka oli muistaakseni Odessasta ja oli »epäluotettavana» lähetetty tänne, hauska mies, jonka sitten kerran pikimmältään tapasin Kolyvanissa; sitten nuori ylioppilas Shapiro, joka oli ollut Varsovassa erään voimistelu- tai urheiluseuran puheenjohtajana ja joutunut siinä ominaisuudessa viranomaisten epäilyksien alaiseksi. Neljäs sivistynyt puolalainen oli liikemies Aulich Lodzista, ja keväämmällä tuli vielä lisää eräs apteekkari Lublinistä.

Muita puolalaisia oli varsin lukuisasti, joukossa eräs kokki, joka hyvän lauluäänensä vuoksi samalla oli ollut statistina jossakin oopperassa Puolassa, sekä eräs puutarhuri. Puolalaiset sivistyneet asuivat yhdessä eivätkä mielellään seurustelleet muitten, venäläisten ja saksalaisten kanssa, mutta meillä he kyllä kävivät, toisinaan kokkikin mukana, joka silloin sai laulaa »aarioita» ja muita oopperaosia. Freydenreichin »puulaaki» kävi meillä samoin varsin usein. Nämä seurusteluillat olivat sangen hupaisia ainakin meille ja toivottavasti myös vieraillemme. Vaimoni piti hyvää huolta kestitsemisestä tarjoten, paitsi Tymskojen herkkuja, myös jäätelöä, joka oli uutuus siellä, vaikka tietysti helposti valmistettavissa, kun sokeria, kermaa ja jäätä oli yllinkyllin.

Kun kylään oli tullut näin paljon herrasväkeä, laittoi eräs Tymskojen venäläinen sinne ruokalan, jossa huokeasta maksusta saatiin aika kelvollista ruokaa. Siellä kävimme maaliskuusta alkaen syömässä päivällistä; samoin tekivät myös saksalainen ja puolalainen »puulaaki». Yhteisillä päivällisillä aika kului rattoisasti, vaikkakin saksalaiset ja puolalaiset toisinaan kinastelivat, kun molemmat, ja varsinkin puolalaiset, olivat sangen ylpeät kansallisuudestaan.

Tymskojen karkoitetut olivat, eri kansallisuuksistaan huolimatta, kaikki Venäjän kansalaisia. Vasta huhtikuun alussa tuli kylään muutamia itävaltalaisia, niiden joukossa eräs Adlerberg, joka oli ollut muistaakseni Czernowiczin kaupungin kuvernöörin apulainen tai joku muu korkeampi hallinnollinen virkamies. Venäläiset vangitsivat hänet, kun valtasivat kaupungin, jossa hän oli virantoimittajana, sekä lähettivät Narymin piiriin. Tymskojessa hän ei kuitenkaan kauan saanut olla, vaan siirrettiin hänet muutamien päivien perästä Kalgujakon kyläpahaseen, noin 12 virstaa pohjoiseen päin Ob-joen varrelle. Tuossa kylässä en koskaan käynyt, mutta kerrottiin, että se oli aivan pieni, joitakin taloja käsittävä ja aivan köyhä. Kuinka Adlerbergin siellä sitten kävi, sitä en tiedä, kun pian sen jälkeen jouduin pois Tymskojesta.

Politiikasta ei Tymskojessa meidän piireissämme puhuttu. Sodan kulkua kyllä tarkasti seurattiin, mutta karkoitettujen kesken ei myötätunto ollut Venäjän armeijan puolella. Kyläläiset sitävastoin tuntuivat olevan jonkin verran »patriootteja».

Kerran eräs venäläisistä karkoitetuista, kansallisuudeltaan juutalainen ja nimeltään minulle tuntematon, yritti lähennellä kysyen, enkö minäkin ollut vallankumouksellinen, ja selittäen, että venäläisillä ja suomalaisilla »revolutsionääreillä» oli sama päämäärä. Vastasin, että meillä Suomessa oli aivan eri politiikkamme ja että me emme tahtoneet olla missään tekemisissä venäläisten kanssa. Siihen keskustelu katkesi.